Joku vaikuttaja väitti kerran, että K. J. Ståhlbergista ei saa kunnon henkilökuvaa, koska hän oli niin harmaa ja väritön. Käsitys osoitetaan ainakin osaksi  vääräksi Kansallisteatterissa. Ensimmäinen tasavalta näyttää tv-dokumentin keinoin Ståhlbergin aseman demokratian puolustajana tasavallan railakkaina alkuvuosin.

Henkilökuva on tosin kavennettu vain poliitttiseen toimintaan. Joitain häiveitä näkyy avioliitoista, mutta lapset on karsittu kokonaan. Ståhlberg joutui vaikeaan asemaan yksinhuoltajana ja sitten toisessa avioliitossa lasten boikotoidessa äitipuolta. Näistä ei näytelmässä kerrota, ei myöskään toisen avioliiton alkukarikoista.  Oikeastaan ei ole kysymys näytelmästä, vaan historian luennosta, jota valaistaan rikkaalla ja levottomalla dokumenttiaineistolla.

Paljon pelastavat hyvät näyttelijät. Vesa Vierikko on aivan erinomainen Ståhlbergin näköishahmo. Luja vakaumus tuodaan esiin pienin keinoin, katsein ja äänenpainoin. Kristiina Halttu tekee Ester Ståhlbergista sen mitä näissä puitteissa voi, selkeästi ja älykkäästi, myös lämpimin tuokioin. Muut näyttelijät joutuvat paljon toistamaan asiakirjojen tekstejä, ja kyllähän heiltä julistusta tulee. Pari hyvää kohtausta nähdään: murto Suomen Pankkiin ja Ståhlbergien kyyditys. Niissä syttyy suorastaan draaman havinaa. Ritavuoren murhassa olisi aineksia enempäänkin.

Varmasti tällainen historian kertauskurssi on tarpeellinen. Vähän yllätyin, että Esa Leskinen ei ole virittänyt mukaan mitään tulkinnallisia ylä-ääniä, vaan tapahtumat kerrotaan tunnollisesti semmoisinaan. Tarkka ja luotettava, vähän ylidokumentoitu todistus syntyy. Enimmät henkilökuvat jäävät litteiksi asiansa esittäjiksi tai vain vilahtavat. Matti Vanhanen toivoi väliajalla kunnollista elämäkertaa Santeri Alkiosta. Kuka tekisi? Eturivin poliittikkoja oli katsomossa, luonnollisesti. Koululaiset on toinen kohderyhmä. Kaikelle kansalle tämä kyllä sopii ihan yleissivistyksenä.

Jos jäävät Jon ja Ester rakastavaisina vaimeiksi, vanhojen ihmisten rakkauselämää kuvataan sitäkin syvämielisemmin Klaus Härön elokuvassa Rakkaani merikapteeni.  Hiukan kömpelö nimi kertoo jo sisällön. Silti elokuva avaa enemmän ihmissuhteiden tasoja kuin ensikuulemalta luulisi. Se ei ole vain rakkauskertomus, vaan myös perhetraumojen syväluotaus.

On saavutus sinänsä tuottaa ja ohjata elokuva, joka vaikuttaa täysin ulkomaiselta työltä. Irlantilaiset maisemat hivelevät silmää, näyttelijät ovat huippuluokkaa. Häröllä on ollut ennakkoluulottomuutta tarttua käsikirjoitukseen, joka tulee alan ulkopuolelta. Lukuun ottamatta joitain liian helppoja juonen oikaisuja se toimii oikein hyvin. Asettaisin tämän arvoluokassa Aki Kaurismäen Le Havren rinnalle.

Minua kosketti herkimmin vanhan merikapteenin ja hänen tyttärensä suhteen kuvaus. Siinä on jotain kipeän tutunomaista. Tytär Grace, jota Catherine Walker loistavasti näyttelee, nousee mielestäni päähenkilöksi. Pääparissa on tietysti iän ja kokemuksen tuomaa hienoa tajua. Tämä on elokuva, joka etsii katsomosta nimenomaan samastujia, emotionaalisia kohtaamisia. Siinä se varmasti onnistuu. Tua res agitur.

Elokuva soittelee lopulta aika rohkeasti tunteitamme. Vähältä ettei viimeisissä kohtauksissa mene yli. Mutta suhteet on niin vaikuttavasti pohjustettu, että ylisentimentoon ei sorruta. Pari kyyneltä kyllä pusertui ja olo oli jollakin tavoin puhdistunut kotimatkalla. Antiikin katharsiksen kaikuja, meren rannan näkymät voisivat olla kreikkalaisesta tragediasta.  Merikapteenissa on niin syyllisyyttä potevan Oidipuksen kuin itsevaltiaan Kuningas Learin piirteitä. Klassikoksi kiinteytyvä elokuva, ennustan.

10.11. 2022