Panu Rajala

Äitini kertoi nähneensä, kuinka eräs mies yritti kiväärillä osua pommikoneisiin Esplanadin puistossa. Kaikki torjuntakeinot otettiin äkkihyökkäyksessä käyttöön. Pommit tekivät tuhoa Hietalahdessa ja Lasipalatsin tienoilla. Järkytys Helsingissä 83 vuotta sitten oli varmaankin samaa luokkaa kuin Kiovassa viime helmikuussa. Mutta kumpaakaan kaupunkia ei vihollinen saanut vallatuksi.

Kuuntelin Kaartin soittokunnan kajauttelevia marsseja toista viikkoa sitten Musiikkitalossa. Konsertti ”Taisteluiden suuret sävelet” kertasi tapahtumia Suomen sodasta 1800-luvun alusta toiseen maailmansotaan,  Korean sotaan ja Jugoslavian koettelemuksiin sekä lopulta Ukrainan sotaan. Viivyttiin myös jatkosodassa Karjalan Kannaksen linnoituksessa ja Bengtskärin majakassa Hangon edustalla kesällä 1941. Kovia säveltäjiä kuultiin Bernhard Crusellista Tauno Marttiseen. Kerrassaan railakas ilta. Luvalla sanoen lopuksi kuultu Porilaisten marssi oli kaikista marsseista iskevin. Soittokuntaa johtivat musiikkieverstiluutnantti Pasi-Heikki Mikkola ja musiikkimajuri Timo Kotilainen.

Miksi menin konserttiin johtui erityisestä syystä.  Koloratuurisopraano Marika Hölttä lauloi kaksi Uljas Pulkkiksen säveltämää laulua oopperastamme Raatteen tie. Sen ensiesitys oli Suomussalmen kesäteatterissa viime heinäkuussa, mutta vieläkään en ole nähnyt koko oopperaa. Syynä on se, että oopperan aiottu kiertue eteläisemmässä Suomessa on suurimmalta osin peruttu. Siihen taas syynä kuulemma lippujen heikko kysyntä.  Väitetään että ihmiset eivät jaksa enää sota-aiheita.

Silti Raatteen tien pitäisi juuri tänä iltana jossakin kajahtaa! Samoin tästä eteenpäin harva se päivä aina tammikuulle asti, kuten Raatteessakin talvisodan alussa taisteltiin ja kaksi vihollisen divisioonaa tuhottiin. Suomi kesti urhoollisesti, mutta asiasta kertovan oopperan tuottaja Jyrki Anttila on antautunut yllättävän helposti.  Hän ei osannut ilmeisesti varautua siihen, että näinä epävarmoina aikoina ihmiset ostavat lippunsa viime hetkillä eikä ennakkomyynti näytä toivottua tulosta.

Marika Höltän esittämät Annikin ja Liisan, kahden lottatytön, laulut helisivät Musiikkitalossa kauniisti ja myös vihlovasti, niin järkyttävistä ajoista ne kertovat. Uljas Pulkkis on säveltänyt komean oopperan, joka iskisi täydellä voimalla tähän historian ajankohtaan. Eipä nyt iske. Odottakoon sitten oopperoiden varikolla, vielä sen aika tulee. Sääli kuitenkin, että valmiiksi harjoiteltu ja pohjoisen lehdissä ylistetty teos on omaehtoisessa esityskiellossa. Kyllä talvisodan ihme oopperansa ehdottomasti ansaitsisi.

Uljas Pukkista kuultiin menneellä viikolla enemmänkin. Hänen sävellyskonserttinsa oli Temppeliaukion kirkossa, ja sielläkin kuuntelin salskeita ja teräviä säveleitä. Konsertin johti Tapio von Behm. Hannu-Ilari Lampila on nämä tietokoneellisesti pohjustetut ja silti taiteellisesti innoittuneet sävellykset Hesarissa (18.11.) niin hyvin käsitellyt, ettei niihin voi maallikko mitään lisätä paitsi vangitsevan elämyksensä. Odotamme Uljaksen sotaoopperaakin viimein estradille! Nyt juuri on korkea aika.

Viime sunnuntaina istuin taas Musiikkitalossa ja kuuntelin RSO:n kamarimusiikkisarjan konserttia, jossa minulle tuntemattomat säveltäjät ja soittajat esiintyivät meriaiheisten sävelmien lumoissa. Taiteellinen suunnittelu oli Yuki Koyaman, joka soitti myös huilua. Lisäksi harppu ja jouset olivat keskeisessä asemassa. Kaunis soitanta irrottaa hetkiksi kirjoitustyöstä, joka on edennyt kuumeiseen korjausvaiheeseen. Tuntuu välillä siltä, että lukeminen ja tarkistaminen on aikaa vievämpää työtä kuin itse kirjoittaminen  Tulostettujen liuskojen pino silti kasvaa hitaasti mutta varmasti…

30.11. 2022

Saattelimme professori Osmo Pekosen viimeiseen lepoon Mikkelin Pitäjänkirkossa. Siunaustilaisuudessa oli elementtejä eri uskontokunnista. Osmo oli aito ekumeenikko ja tunnusti viimeksi katolista uskoa. Siunauksen toimitti Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan isä Anders Hamberg. Requiescat in pace.

Osmo kuoli yllättäen Tarmo Kunnaksen johtamalla polkupyörämatkalla Ranskan Uzésissa. Hieno paikka lähteä, Ranskan ystävä hän oli henkeen ja vereen. Silti menetimme korkeasti oppineen kaverin liian varhain.

Etsimättä palasi mieleeni pyöräilyretki Tarmon joukoissa Rochellen rannikolla toistakymmentä vuotta sitten. Olimme Osmon kanssa huonetovereita ja pärjäsimme hyvin. Tehtiin pitkiä päivämatkoja, syötiin ja juotiin myös hyvin. Kerran puhkesi rankkasade, jolta pelastauduimme märkinä ja hieman uupuneina hotelliin. Tarmon pyörästä oli kumi puhjennut, hän tuli viimeisenä pyörää taluttaen perille. Arvelin jo että illallisemme myöhästyy. Eikö mitä, Tarmo oli määrättyyn aikaan suittuna tumma puku päällä vastaanottamassa kutsuttuja paikallisia vieraita ja piti ranskaksi hienon tervehdyspuheen.

Kiire tuli meillekin Osmon kanssa. Kävimme suihkussa ja tempaisin sängyltä housut jalkaan. Oudoksuin vähän kun ne vaikuttivat kumman väljiltä. Ilmeisesti olin laihtunut rankoilla matkoilla. Pitkätkin ne olivat. Mutta pöydässä huolet sulivat.

Ihmettelimme kun Osmoa ei kuulunut. Kun palasin huoneeseen, siellä istui synkkä mies lukemassa. Olin vahingossa tempaissut Osmon housut jalkaan eikä hän mahtunut minun pienempiin housuihini. Olen siis yhden illan voinut viisastella Osmo Pekosen housuissa. Muistamme että hän oli de Gaullen mittainen mies.

Toinen kallis muisto liittyy viime kesän tapaukseen. Olin Osmon kautta tutustunut kuvanveistäjä Sofia Saareen ja pitänyt hänen Eino Leino-veistoksensa paljastuspuheenkin Paltaniemellä Leino-talon edustalla. Siellä nuori Leino herkkänä ja tuorein silmin kotimaisemiaan silmäilee.

Innostuin tilaamaan Sofialta aikomani joutsenveistoksen kahdenkin edesmenneen vaimoni haudalle Hämeenkyrössä. Hän veisti kauniin lentoon lähtevän joutsenen, joka valettiin pronssiin. Mutta kun veistos oli jo siirtokunnossa, kirkkoneuvosto kielsi sen sijoittamisen hautausmaalle. Syynä kuulemma, että siellä ei ole muitakaan vastaavia ja veistos olisi ruohoa leikkaavien koneiden tiellä. Viereistä hautaa se ei olisi häirinnyt, sillä vieressä on tie.

Tällöin Osmo Pekonen riensi apuun. Hän lunasti veistoksen ja toivoi, että se voitaisiin sijoittaa vaikkapa Kangasniemelle 150 vuotta täyttäneen Otto Mannisen kunniaksi. Hänellä on tunnetusti kauniita joutsenaiheisia runoja, joita Osmo lasketteli ulkoa. Jos tämä ei etene, Osmon oma hauta Rouhialan hautausmaalle voisi tarjoutua sopivaksi paikaksi joutsenen laskeutua ja nousta lentoon. Sikäli kun kirkkoneuvosto Mikkelissä olisi jäykkää Hämeenkyröä suvaitsevaisempi.

Olisin mielelläni kertoillut näitä muistotilaisuudessa Kyyhkylän kartanossa, mutta onneton sattuma esti viime hetkellä tuloni sinne. Joten muistan näin kirjallisesti vaiheitani don Osmon kanssa, joita oli paljon enemmän. Viimeksi kuuntelin hänen ja Tarmo Kunnaksen notkeaa dialogia Ikaalisten Puistofilosofiassa viime heinäkuussa. Mieleeni jäi kummankin painottama ajatus elämästä nauttimisen välttämättömyydestä niin kauan kuin se vain on mahdollista. Toiseen olomuotoon siirtyy nyt Osmo iloineen, tietoineen ja viisauksineen.

19.11. 2022

Oliko Väinö Linna Kekkosen kaveri? Esko Ahon avauskysymykseen oli vastattava myöntävästi.  Ei kovin läheinen, ei  jatkuva keskustelukumppani, mutta ehdottomasti kaveri ja hengenheimolainen. Kirjailija oli myös presidentin poliittinen tukimies.

UKK perinneyhdistys järjesti aiheesta keskustelutilaisuuden Tamminiemessä. Esko Aho johti puhetta ja minä olin mukana Linnasta jotain tietävänä. Yllättäen Aho ottikin lähtökohdaksi toimittamani Linnan muistelmakirjan Päivä on tehnyt kierroksensa, jota hän oli tunnollisesti tutkinut. Tilaisuus liittyi yhdistyksen sarjaan, jossa tarkastellaan muitakin Kekkosen kavereita.

Kyllähän Linna ja UKK tulivat eri maailmoista. Ikäeroa oli 20 vuotta, toinen länsisuomalainen, toinen savolais-kainuulainen, toinen käynyt kansakoulun, toinen oikeustieteen tohtori. Mutta yhteistä on heti kiinnostus kieleen, varsinkin kansankieleen, ja huumori. Molemmat kovia kirjoittajia, toinen pitkän proosan puurtaja, toinen nopeiden pakinoiden ja mielipidekirjojen taitaja.

Linnan ja Kekkosen yhteys alkoi Tuntemattoman ensimmäisestä filmauksesta. Edvin Laine ei saanut tarvitsemaansa kalustoa Puolustusvoimilta, jolloin ministerit Kekkonen ja Leskinen tulivat avuksi.  Kekkosta miellytti suuresti se, että Linna antoi romaanillaan arvon sotilaille, mutta otti sen itse sodalta pois, kuten hän myöhemmin määritteli. Alkoi syntyä poliittinen yhteisymmärrys. Linna jatkoi kansanihmisten, nyt hävinneiden punaisten, arvon palautusta Pohjantähdessään. Se sopi jälleen Kekkosen linjaan, kansanrintaman ja yhteiskuntasovun rakentamiseen. Linnasta tuli Kekkosen tasavallan kirjailija. Kumpikin tervehti juhlakirjoissaan toisiaan.

Esko Aho antoi vauhtia keskusteluun ja kerroin joitain tarinoita. Senkin kuinka Kekkonen tuli mustalla Zis-autolla Matti Kurjensaaren kanssa Hämeenkyröön Käkisaaren tilalle tapaamaan Väinö Linnaa syksyllä 1960. Legendaarinen käynti, Pohjantähti kakkonen oli juuri ilmestynyt ja kaikkien huulilla. Linna ja Kekkonen saunoivat seitsemän tuntia, ja saunasta kuultiin äänekkäitä naurunremahduksia. Kurjensaari kirjoitti pääkohtia muistiin. Olisi ollut tallentamisen arvoinen keskustelu.

Oma lukunsa ovat tapaamiset Tampereella, missä Poika Tuominen ja Kalle Kaihari toimivat järjestelijöinä ja UKK oli päävieras, Linna muutamia kertoja mukana. Puhuttiin päivänkohtaista politiikkaa, tarkoituksena löytää demarien hajaannuksesta kolmas tie ja käännyttää pikkuhiljaa Kekkostakin demariksi. Sehän onnistui.

Linna kirjoitti artikkeleita ja piti puheitakin muun muassa Paasikivi-seurassa: ”Ulkopoliittiset asenteet kansallisen tietoisuuden osana”. Vuoden 1978 vaaleissa hän oli Kekkosen vaaliliiton valitsijamiesehdokkaanakin, sai 3276 ääntä, mutta ei mennyt läpi. Ei mennyt Kalle Päätalokaan, josta Maarit Tyrkkö kertonee lisää perinneyhdistyksen seuraavassa kokouksessa. Jaakko Syrjä totesi vaalituloksen osoittavan, että kansa ei sittenkään halua nähdä suosikkikirjailijoitaan poliittisina toimijoina. Veikko Sinisalo sen sijaan meni läpi että heilahti.

Tästä tultiin kysymykseen, jonka Erkki Vettenniemi nosti kärjekkäästi esiin Parnassossa 3/2017. Hän kysyi oliko Väinö Linna stalinisti? Linna ei tunnetusti ottanut koskaan kantaa Neuvostoliiton sisäisiin asioihin eikä puolustanut sanallakaan vangittuja tai mielisairaaloihin suljettuja neuvostokirjailijoita. Maassa käydessään hän nautti isäntien runsasta vieraanvaraisuutta. Linna vannoi Tolstoin nimeen, puolusti Sholohovia plagiaattisyytteitä vastaan, mutta ei maininnut koskaan edes Solzhenitsynin nimeä. Ei hän nyt sentään stalinisti ollut, mutta ajan tavan mukaan tietysti korrekti suomettunut kirjailija.

Tällaisia ja paljon muuta pohdittiin Tamminiemessä. Väkeä oli tupa täynnä, oli Kekkosen vanhoja kavereita, suurlähettiläitä, päätoimittajia, politiikan konkareita, joitain tuttuja Norssista ja jopa Hämeenkyröstä. Entinen puoluesihteeri Eero Lankia vetää yhdistystä, Kansallismuseokin on mukana. Ehdottomasti syksyn virkeimpiä keikkoja.

Ehdin kotimatkalla poiketa vielä Töölön kirjaston Mika Waltari -saliin, missä vanha vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen lopetteli esitelmäänsä Mikael Hakimista. Se kuulosti sen verran pätevältä ja mielenkiintoiselta jutulta, että pitääpä kuunnella tallenne alusta ja vielä palata muutamaan kohtaan. Paikalla oli taannoisia Istanbulin matkatovereita, joiden kanssa kauhistelimme toissapäiväistä räjähdystä hotellikadullamme. Hurjaa, kurdeja syytetään ja Erdogan saa lisää puhtia terroristijahtiinsa.

15.11. 2022

Joku vaikuttaja väitti kerran, että K. J. Ståhlbergista ei saa kunnon henkilökuvaa, koska hän oli niin harmaa ja väritön. Käsitys osoitetaan ainakin osaksi  vääräksi Kansallisteatterissa. Ensimmäinen tasavalta näyttää tv-dokumentin keinoin Ståhlbergin aseman demokratian puolustajana tasavallan railakkaina alkuvuosin.

Henkilökuva on tosin kavennettu vain poliitttiseen toimintaan. Joitain häiveitä näkyy avioliitoista, mutta lapset on karsittu kokonaan. Ståhlberg joutui vaikeaan asemaan yksinhuoltajana ja sitten toisessa avioliitossa lasten boikotoidessa äitipuolta. Näistä ei näytelmässä kerrota, ei myöskään toisen avioliiton alkukarikoista.  Oikeastaan ei ole kysymys näytelmästä, vaan historian luennosta, jota valaistaan rikkaalla ja levottomalla dokumenttiaineistolla.

Paljon pelastavat hyvät näyttelijät. Vesa Vierikko on aivan erinomainen Ståhlbergin näköishahmo. Luja vakaumus tuodaan esiin pienin keinoin, katsein ja äänenpainoin. Kristiina Halttu tekee Ester Ståhlbergista sen mitä näissä puitteissa voi, selkeästi ja älykkäästi, myös lämpimin tuokioin. Muut näyttelijät joutuvat paljon toistamaan asiakirjojen tekstejä, ja kyllähän heiltä julistusta tulee. Pari hyvää kohtausta nähdään: murto Suomen Pankkiin ja Ståhlbergien kyyditys. Niissä syttyy suorastaan draaman havinaa. Ritavuoren murhassa olisi aineksia enempäänkin.

Varmasti tällainen historian kertauskurssi on tarpeellinen. Vähän yllätyin, että Esa Leskinen ei ole virittänyt mukaan mitään tulkinnallisia ylä-ääniä, vaan tapahtumat kerrotaan tunnollisesti semmoisinaan. Tarkka ja luotettava, vähän ylidokumentoitu todistus syntyy. Enimmät henkilökuvat jäävät litteiksi asiansa esittäjiksi tai vain vilahtavat. Matti Vanhanen toivoi väliajalla kunnollista elämäkertaa Santeri Alkiosta. Kuka tekisi? Eturivin poliittikkoja oli katsomossa, luonnollisesti. Koululaiset on toinen kohderyhmä. Kaikelle kansalle tämä kyllä sopii ihan yleissivistyksenä.

Jos jäävät Jon ja Ester rakastavaisina vaimeiksi, vanhojen ihmisten rakkauselämää kuvataan sitäkin syvämielisemmin Klaus Härön elokuvassa Rakkaani merikapteeni.  Hiukan kömpelö nimi kertoo jo sisällön. Silti elokuva avaa enemmän ihmissuhteiden tasoja kuin ensikuulemalta luulisi. Se ei ole vain rakkauskertomus, vaan myös perhetraumojen syväluotaus.

On saavutus sinänsä tuottaa ja ohjata elokuva, joka vaikuttaa täysin ulkomaiselta työltä. Irlantilaiset maisemat hivelevät silmää, näyttelijät ovat huippuluokkaa. Häröllä on ollut ennakkoluulottomuutta tarttua käsikirjoitukseen, joka tulee alan ulkopuolelta. Lukuun ottamatta joitain liian helppoja juonen oikaisuja se toimii oikein hyvin. Asettaisin tämän arvoluokassa Aki Kaurismäen Le Havren rinnalle.

Minua kosketti herkimmin vanhan merikapteenin ja hänen tyttärensä suhteen kuvaus. Siinä on jotain kipeän tutunomaista. Tytär Grace, jota Catherine Walker loistavasti näyttelee, nousee mielestäni päähenkilöksi. Pääparissa on tietysti iän ja kokemuksen tuomaa hienoa tajua. Tämä on elokuva, joka etsii katsomosta nimenomaan samastujia, emotionaalisia kohtaamisia. Siinä se varmasti onnistuu. Tua res agitur.

Elokuva soittelee lopulta aika rohkeasti tunteitamme. Vähältä ettei viimeisissä kohtauksissa mene yli. Mutta suhteet on niin vaikuttavasti pohjustettu, että ylisentimentoon ei sorruta. Pari kyyneltä kyllä pusertui ja olo oli jollakin tavoin puhdistunut kotimatkalla. Antiikin katharsiksen kaikuja, meren rannan näkymät voisivat olla kreikkalaisesta tragediasta.  Merikapteenissa on niin syyllisyyttä potevan Oidipuksen kuin itsevaltiaan Kuningas Learin piirteitä. Klassikoksi kiinteytyvä elokuva, ennustan.

10.11. 2022