Vielä säteili parin viikon takainen Istanbulin matka Mika Waltari-seuran keskusteluihin tiistaina. Kuulimme Paavo Hohdin valaisevan esityksen kirjastaan Bysantti (2021). Pitkäaikaisen työn tuloksena se on ensimmäinen kattava kirja aiheesta suomen kielellä ja kuuluu sivistyskodin käsikirjastoon. Jos nyt semmoisia enää onkaan.
Bysantti on jäänyt monelle hämäräksi ajanjaksoksi. On tuntunut siltä, että se on pitkä jälkiroomalainen jähmetys, joka on elänyt omassa pysähdyksessään ulkomaailmalta sulkeutuneena. Hohti näyttää kuinka väärä tällainen käsitys on. Hän kuvaa bysantin kuohuvana ajanjaksona, joka on täynnä valtataistelua, juonittelua, rajasotia, sisäisiä ja ulkoisia vihollisia, loistoa ja julmuuksia. Mahdikkaille tv-sarjoille riittää rajattomasti aineksia.
Ei sen henkinenkään elämä pysähtynyt, vaan Hohti kertoo rikkaasta kirjallisuudesta. Maalaustaiteessa oli muutakin kuin ikonien runsautta. Musiikkia tulvehti kirkoista ja palatsien saleista. Luostareissa puuhattiin ties mitä, jäljennettiin ja käännettiin kirjoja ja ratkaistiin maailmankaikkeuden arvoituksia. Niiden ulkopuolella elostelu ja ilostelu kukoistivat. Oikeastaan olisi olut kiva elää bysantin aikoina Konstantinopolin värikkäissä kohinoissa.
Meillä on huomattavia bysantin kuvaajia kuten Paavo Haavikko ja Kaari Utrio. On aiheesta kirjoittaneita esseistejä kuten Yrjö Niiniluoto, Johannes Salminen ja Leif Salmén. Vähän yllättävää on se, että Mika Waltari ei kuulu bysantin kuvaajiin. Hän kuvasi nimenomaan bysantin loppua 1453 ja sitten vakiintunutta ottomaanien valtaa. Hän kääntyi Mikael Karvajalan jälkeen kristinuskon rappion kuvauksista puhtaampaan ja järjestyneempään islamin maailmaan. Hän vaihtoi isiensä Jumalan Allahiin Mikael Hakimissa (1949), mutta ei löytänyt hänenkään valtapiiristä kestävää onnea, vaan palasi myöhäisessä tuotannossaan kristinuskon alkuvaiheisiin.
No näistä puhuimme ja yleisöä kertyi Töölön kirjastoon yli 60. Keskeinen puheenaihe oli Waltarin Johannes Angelos, jonka ilmestymisestä (1952) on kulunut 70 vuotta. Hohti nosti sen oikeutetusti suureksi romaaniksi, joka nivoo Konstantinopolin valloituksen vahvasti dokumentoiden ja myös fiktion keinoin jänteväksi kokonaisuudeksi. Oikeastaan vain keskushenkilö Johannes on siinä fiktiivisesti luotu, kaikilla muilla on historiallista tosipohjaa, myös Anna Notaraksella, jonka kohtaloa Waltari vähän muutteli. Oikea Anna ei jäänyt todistamaan piiritystä, vaan hänet toimitettiin ajoissa turvaan Genovaan.
Johannes Angelos on paitsi tumman hehkuva rakkausromaani myös varhainen vakoiluromaani. Johannes on häilyvä rakastaja ja häntä epäiltiin kaksoisagentiksi eli että hän olisi Konstantinopolin piirityksen aikana tehnyt samalla palveluksia Mehmet II::n johtamille turkkilaisille. Syytös osoittautuu lopussa aiheettomaksi. Kaupungissa vaikuttivat kyllä ne 33 yhteistoimintamiestä, joiden päät valloittaja palkitsemisen sijasta iski muurin harjalle varoitukseksi muille kavaltajille. Vertauskohtia löytyy meildän jatkosodastamme. Idean Johanneksen hahmoon Waltari sai laivaston lääkärin Niccolo Barbaron päiväkirjasta, jonka alkuperäistä käsikirjoitusta hän oli todistetusti tutkinut Venetsiassa Pyhän Markuksen kirjastossa.
Johannes Angelosta on tulkittu ilmestymisajankohtansa maailmanpoliittisena allegoriana, ja aikalaiset näkivät helposti sen yhteydet talvisotaan tai Berliinin kriisiin. Mutta oliko se myös romaani yya-sopimuksesta, kuten Heikki Talvitie toi taas esiin Waltari-seuran keskustelussa? Miten sen liittolaissuhteita silloin pitäisi tulkita? Konstantinopolin basileus eli viimeinen keisari teki viime hetkillä puolustussopimuksen venetsialaisten ja genovalaisten kanssa ja yhdisti jopa kirkkonsa Rooman kirkkoon yhteyden sinetiksi kansan vastustuksesta huolimatta. Liian myöhäinen liitto ei auttanut, kaupunki valloitettiin. Voisiko tämä siis olla tämä pessimistinen tulkinta yya-sopimuksen soveltamisesta toiseen aikaan sijoitettuna? Liittosuhteet eivät auta ylivoimaisen vihollisen edessä. Mutta yya-sopimuksen mukaanhan auttaja oli juuri entinen ylivoimainen vihollinen ja uusi uhka tuli lännestä. Peilikuva romaanista ja todellisuudesta? Talvitie saisi selittää teoriaansa tarkemmin.
Kiintoisa oli joka tapauksessa hänen kertomansa juttu siitä, kuinka hän lainasi romaanin aikanaan Neuvostoliiton lähetystön Juri Derjabinille. Kirja palautui parin vuoden kuluttua takaisin ilman kansia ja osaksi revittynä. Sitä oli todella tarkkaan lähetystössä tutkittu monen miehen voimalla. Ehkä sen kuvaus oli herättänyt myös vihamielisiä purkauksia. Olivatko venäläiset yrittäneet epätoivoisesti etsiä siitä Talvitien vihjaamaa yya-avainta? Olivatko löytäneet?
Tänään he yrittävät Ukrainassa suoraviivaista valloitusta ilman erityisiä liittosuhteita tai sopimuksia. Valloitus näyttää sujuvan huomattavasti huonommin kuin aikanaan turkkilaisilla Konstantinopolin porteilla. Tällä kertaa lännen liittoutuma näyttää huomattavasti lujemmalta kuin 570 vuotta sitten. EU:n puolustus puree entiseen yya-osapuoleen. Maailma on kääntynyt uuteen asentoon eikä ratkaisua näy.
21.10. 2022