Kansanradiota tulee usein kuunnelluksi. Siellä kansa saa purkaa mieltään vapaasti. Ainakin tuntuu että ennakkosensuuri on höllä. Niinpä sieltä tärskähtää toisinaan hyvinkin suoria kommentteja aikamme ilmiöistä. Voisi olla hyödyllistä kuultavaa päättäjile ja johtajille.
Mutta kenen päähän pälkähtää tehdä ooppera Kansanradiosta? Tuntuu aika keinotekoiselta idealta. Onhan aihetta muunneltu aiemmin muuhunkin muotoon, mutta oopperan luonne tuntuu sotivan radio-ohjelmien karskia kansanomaisuutta vastaan,
Mutta tekivätpä vain. Timo Väntsi laati libreton ja ohjasi, Seppo Pohjola sävelsi. Tekijämiehet ilmeisen vakavissaan asialla. Kolme laulajaa, valioluokkaa, ja kaksi nukettajaa. Juonellisena runkona kuljetettiin 98-vuotiaan Ailin elämäntarinaa. Näistä tarpeista syntyi voi sanoa kodikas kamariooppera Almin saliin Helsingissä.
Mitä olisin kaivannut lisää: olisipa edes muutama tosi räväkkä kohtaus otettu mukaan kansan suusta. Nyt nähtiin ja kuultiin leppoisia elämäntapaohjeita, sinänsä tutunomaisia väläyksiä arjen tuntumasta. Joku särmikkäämpi sivallus Kansanradion laajasta varastosta olisi terästänyt kummasti oopperaa. Sauli Tiilikainen minut ystävällisesti haastoi tätä katsomaan ja siellähän poika veteli ilmavaivattoman hernekeiton keitto-ohjetta täysin palkein. Komiikan pirskahdukset olivat esityksen piristeitä. Muut laulajat kuvassa Aki Alamikkotervo ja Tiina Vahevaara.
Ooppera saattaa lähteä kiertämään Kansanradion varsinaisille syntysijoille eli maakuntiin. Vastaanotto voi niissä olla suosiollisempi kuin yltäkylläisen tarjonnan pääkaupungissa.
Tavallisten ihmisten ongelmista kertoi myös Ryhmäteatterin kotimainen kantaesitys, Anna Krogeruksen Vaellus. Siinä joukko seurakunnan työntekijöitä lähtee pohjoiselle vaelluksella selvittääkseen työpaikkansa suhdeongelmia. Kuulostaa hyvin tyypilliseltä ja nykypäiväiseltä. Johdon tarjoama konsepti on tietysti näennäinen, ihmisten annetaan puhua, mutta ratkaisut on jo tehty, Ajatuksena on saada heidät itse keksimään ennalta päätetyt toimintamallit. Uskonasioitakin vähän sivutaan.
Sanailu kulkee lupaavan luontevasti siihen saakka, kun näytelmä sortuu surrealistiseen kuolemankokeiluun. On aika riskaabelia tappaa henkilö näyttämöllä ja herättää taas henkiin. Kuolemanjälkeinen monologi ei tuo puhujalleen eikä henkilöiden suhteisiin mitään ratkaisevaa uutta. Loppu lätsähtää yleiseen alistumiseen. Kuolema saa realistiset kasvot. Voi harmi, sinänsä kiintoisat ainekset valuvat hukkaan.
Tämä on nyt vain yhden katsojan kokemus. Voihan olla että Ryhmiksen vakituinen katsojakunta löytää näytelmästä lisää syvyyksiä. Yritys on kuitenkin sympaattinen. Kotimaisia nykynäytelmiä ei ole liikaa, sopii niitä silmäillä, vaikka pettyisikin. Ponnekkaasti tämä näyteltiin, ohjaus on kokeneen Laura Jäntin.
5.10. 2022