Panu Rajala

Helsingin kirjamessuilla oli hurja vilinä. Kuka väittää että kirja on kuolemassa? Kuljeskelin siellä parina päivänä, hyvin mahtui sekaan, kun käytäviä oli levennetty. Rentoa oli kulkea, kun kerrankin ei ollut mitään omaa tehtävää ohjelmassa.

Kaikissa haastatteluissa, joita kuuntelin, sali oli täpösen täynnä. Paras menestys oli Mika Aaltolalla. Yleisömäärän ja aplodien perusteella hänen kannattaisi ruveta heti kokoamaan kansanliikettä presidentinvaaliin. Olisihan se piristävä lisä keskusteluihin, vaikka valinta jäisi kauas.

Esko Aho selittää 1990-luvun päätöksiä niin vakuuttavasti, että hänelläkin voisi olla mahdollisuuksia, ellei uran mutka Venäjän pankkiirina olisi tiellä. Esa Saarinen puhuu vuolaasti ja elegantisti, mutta ei jää oikein mieleen, mitä hän sanoi. Olli Jalonen käytti niin teräviä puheenvuoroja, että hänen kirjansa loppuivat myyntitiskiltä.

Kävin kurkkaamassa myös, kuinka Pekka Tarkan Nuori Aaro keräsi huomiota. Sielläkin oli Suomenlinna väkeä pullollaan. Pekka kertoi aloittaneensa jo toisen osan, ilmoitus sai spontaanit aplodit. Paavo Hohdin Bysanttia ei näkynyt messuilla, miksiköhän. Molemmat vahvoja Tieto-Finlandian ehdokkaita, jos raati on vähänkin tolkussaan.

Kiinnostavin kuulemani puheenvuoro oli kyllä Herman Lindqvistin säkenöivä analyysi Ruotsin kuningas Oscar II:sta. Nalle Nyberg haastatteli asiantuntevasti. Sarkastinen rojalisti Lindqvist sai hengeltään tuurata Matti Klingeä, jota ei messuilla näkynyt eikä vielä kuuluu jokavuotista päiväkirjaakaan. On kuulemma siirtynyt ensi vuoden puolelle. Onko Matilla vaikeuksia muodostaa kantaa Putinin surkeaan sotaan?

Väki messuilla on nuorentunut, minkä huomaa siitäkin, että ei enää kohtaa vanhoja tuttuja kuten ennen. Varmin paikka, missä heitä kuitenkin kohtaa, on Mika Waltari -seuran standi: siellä aina ystäviä. Sirkku Lindholm piti kioskia pystyssä, ja yksikin kaveri tuli kehumaan Unio Mysticaa niin että se kohotti iltapäiväni. Waltaria on edelleen viljalti divarien pöydillä. Kantadivaristini Välkesalmi kehui tehneensä myyntiennätyksen, mikä kuvastanee yleistä tasoa näillä messuilla.

Jotain mukaani sieppasin ennen lähtöä, vaikka olin päättänyt pidättyä. Kotonakin on vielä kasa lukemattomia kirjoja eikä se koskaan mataloidu. Ällistyin tarjousten alhaisia hintoja, joten mukaan tuli sellaistakin mihin en pitkään aikaan ehdi tarttua. Yökirjaksi Anna Janssonin dekkari ihan siksi, kun siinä on niin vauhdikas signeeraus. Juuri sain loppuun Jo Nesbön Bangkok-jännärin Torakat, jonka huipentumia liian sadistinen väkivalta häiritsee. Ehkä se on jättimenestyksen tae. Nyt on menossa Kari Hotakaisen hyvinvointiyhteiskunnan satiirinen moraliteetti Opetuslapsi, aivan mainio kirja. Suositeltava ennen kaikkea valistuneelle ylemmälle keskiluokalle.

Kyllä mä vielä selailen tuotakin Sibeliuksen ja Axel Carpelanin paksua kirjeenvaihtokirjaa, joka tarttui kassiin pilkkahinnalla SLS:n pöydältä. Rästejä voi nyt selvittää, vaikka Pirkko Saision ja Anneli Kannon kehuttuja romaaneita. Mutta mistä otan ajan kaikkeen? Enin energia menee muistelmien viimeistelyyn. Ensi vuonna on sitten kivampi kuljeskella messuilla, kun on omakin kirja kehissä. Toivon mukaan.

31.10. 2022

Myönnän että tunsin ennakkoluuloja. Odotin että Kaija Saariahon valmiiksi ylistetty ooppera Innocence on jotain ylihienostunutta tekotaidetta. Olin pahasti väärässä. Harvoin olen niin vaikuttunut ollut kuin tämän oopperaesityksen päättyessä.

Teos on hienosti konstruoitu ja iskee syvälle nykymaailmaan. Tässä eletään juuri tätä päivää eikä mitään mennyttä melodraamaa. Rakenteessa on taidokasta monivaloisuutta ja kahden aikatason yhdistelyä. Näytetään väkivallanteon seuraukset, ei niinkään tekoa. Ei mitään shokkitehoja. Jälkeen jääneiden tuska säteilee kauas ja syvenee syövyttäen ihmissuhteisiin. Myös antiikin suuret tragediat käyttivät tällaista takautuvaa, vähitellen paljastuvaa kerrontaa. Pakko sanoa, että Sofi Oksasen libretto on mestarillisesti rakennettu.

En tunne modernia musiikkia syvällisesti, mutta Saariahon luomus on jollakin lailla enemmän kuin musiikkia. Se on kokonainen monivälkkeinen, yllättävästi soiva äänimaailma, jossa spontaanin tuntuiset vaikka varmasti harkitut kuviot vaihtelevat suggestiivisesti. Äänet kehittävät tihentyvää taustaa pakahduttaville tapahtumille. Tämä on kansainvälisesti leikkaavaa nykyoopperaa jos mikä. Pariisissa alkanut voittoputki jatkuu varmasti Euroopan muissa metropoleissa.

Kouluampumisista voisi tehdä myös kaavamaisen syytösnäytöksen, mutta tämä on kaukana sellaisesta. Elävien ja riipaisevien ihmiskuvien kautta kuvataan silmittömän koston vaikutukset kaukaisiin aikoihin. Uutiset pysähtyvät tekoon ja sen välittömiin seurauksiin. Taideteoksen tehtävä on jatkaa siitä. Syntyy täysiveristä draamaa.

Täytyy ihailla, kuinka osuvat tyypit on valittu rooleihin. Heissä on muutakin kuin loistava laulutaito, he todella paneutuvat ja näyttelevät ihmisiään. Koskettavin on tarjoilija Tereza, Jenny Carlstedt, joka nousee kokoavaksi keskushenkilöksi. Kansainvälisen koulun oppilaat ovat luontevasti erikielisiä ja edustavat eri kansallisuuksia. Chloe Lamfordin laatima lavastus on suorastaan nerokas  ja samalla kainostelemattoman vanhanaikainen, tällaisia häkkyröitä pyörönäyttämöillä on käytetty aikojen sivu. Toimii erinomaisesti.

Palkitsimme lipun tarjonneen seuralaiseni kanssa elämyksen suurenmoisella illallisella vastapäisessä Ainossa, joksi vanha Lyon on muuttunut. Taso on säilynyt. Näin huipentui täydellinen esteettis-kulinaarinen ilta, enkä voi nyt sitä sen enempää kehuskella.

22.10. 2022

Vielä säteili parin viikon takainen Istanbulin matka Mika Waltari-seuran keskusteluihin tiistaina. Kuulimme Paavo Hohdin valaisevan esityksen kirjastaan Bysantti (2021). Pitkäaikaisen työn tuloksena se on ensimmäinen kattava kirja aiheesta suomen kielellä ja kuuluu sivistyskodin käsikirjastoon. Jos nyt semmoisia enää onkaan.

Bysantti on jäänyt monelle hämäräksi ajanjaksoksi. On tuntunut siltä, että se on pitkä jälkiroomalainen jähmetys, joka on elänyt omassa pysähdyksessään ulkomaailmalta sulkeutuneena. Hohti näyttää kuinka väärä tällainen käsitys on. Hän kuvaa bysantin kuohuvana ajanjaksona, joka on täynnä valtataistelua, juonittelua, rajasotia, sisäisiä ja ulkoisia vihollisia, loistoa ja julmuuksia. Mahdikkaille tv-sarjoille riittää rajattomasti aineksia.

Ei sen henkinenkään elämä pysähtynyt, vaan Hohti kertoo rikkaasta kirjallisuudesta. Maalaustaiteessa oli muutakin kuin ikonien runsautta. Musiikkia tulvehti kirkoista ja palatsien saleista. Luostareissa puuhattiin ties mitä, jäljennettiin ja käännettiin kirjoja ja ratkaistiin maailmankaikkeuden arvoituksia. Niiden ulkopuolella elostelu ja ilostelu kukoistivat. Oikeastaan olisi olut kiva elää bysantin aikoina Konstantinopolin värikkäissä kohinoissa.

Meillä on huomattavia bysantin kuvaajia kuten Paavo Haavikko ja Kaari Utrio. On aiheesta kirjoittaneita esseistejä kuten Yrjö Niiniluoto, Johannes Salminen ja Leif Salmén. Vähän yllättävää on se, että Mika Waltari ei kuulu bysantin kuvaajiin. Hän kuvasi nimenomaan bysantin loppua 1453 ja sitten vakiintunutta ottomaanien valtaa. Hän kääntyi Mikael Karvajalan jälkeen kristinuskon rappion kuvauksista puhtaampaan ja järjestyneempään islamin maailmaan. Hän vaihtoi isiensä Jumalan Allahiin Mikael Hakimissa (1949), mutta ei löytänyt hänenkään valtapiiristä kestävää onnea, vaan palasi myöhäisessä tuotannossaan kristinuskon alkuvaiheisiin.

No näistä puhuimme ja yleisöä kertyi Töölön kirjastoon yli 60.  Keskeinen puheenaihe oli Waltarin Johannes Angelos, jonka ilmestymisestä (1952) on kulunut 70 vuotta. Hohti nosti sen oikeutetusti suureksi romaaniksi, joka nivoo Konstantinopolin valloituksen vahvasti dokumentoiden ja myös fiktion keinoin jänteväksi kokonaisuudeksi. Oikeastaan vain keskushenkilö Johannes on siinä fiktiivisesti luotu, kaikilla muilla on historiallista tosipohjaa, myös Anna Notaraksella, jonka kohtaloa Waltari vähän muutteli. Oikea Anna ei jäänyt todistamaan piiritystä, vaan hänet toimitettiin ajoissa turvaan Genovaan.

Johannes Angelos on paitsi tumman hehkuva rakkausromaani myös varhainen vakoiluromaani. Johannes on häilyvä rakastaja ja häntä epäiltiin kaksoisagentiksi eli että hän olisi Konstantinopolin piirityksen aikana tehnyt samalla palveluksia Mehmet II::n johtamille turkkilaisille. Syytös osoittautuu lopussa aiheettomaksi. Kaupungissa vaikuttivat kyllä ne 33 yhteistoimintamiestä, joiden päät valloittaja palkitsemisen sijasta iski muurin harjalle varoitukseksi muille kavaltajille. Vertauskohtia löytyy meildän jatkosodastamme. Idean Johanneksen hahmoon Waltari sai laivaston lääkärin Niccolo Barbaron päiväkirjasta, jonka alkuperäistä käsikirjoitusta hän oli todistetusti tutkinut Venetsiassa Pyhän Markuksen kirjastossa.

Johannes Angelosta on tulkittu ilmestymisajankohtansa maailmanpoliittisena allegoriana, ja aikalaiset näkivät helposti sen yhteydet talvisotaan tai Berliinin kriisiin. Mutta oliko se myös romaani yya-sopimuksesta, kuten Heikki Talvitie toi taas esiin Waltari-seuran keskustelussa? Miten sen liittolaissuhteita silloin pitäisi tulkita? Konstantinopolin basileus eli viimeinen keisari teki viime hetkillä puolustussopimuksen venetsialaisten ja genovalaisten kanssa ja yhdisti jopa kirkkonsa Rooman kirkkoon yhteyden sinetiksi kansan vastustuksesta huolimatta. Liian myöhäinen liitto ei auttanut, kaupunki valloitettiin. Voisiko tämä siis olla tämä pessimistinen tulkinta yya-sopimuksen soveltamisesta toiseen aikaan sijoitettuna? Liittosuhteet eivät auta ylivoimaisen vihollisen edessä. Mutta yya-sopimuksen mukaanhan auttaja oli juuri entinen ylivoimainen vihollinen ja uusi uhka tuli lännestä. Peilikuva romaanista ja todellisuudesta? Talvitie saisi selittää teoriaansa tarkemmin.

Kiintoisa oli joka tapauksessa hänen kertomansa juttu siitä, kuinka hän lainasi romaanin aikanaan Neuvostoliiton lähetystön Juri Derjabinille. Kirja palautui parin vuoden kuluttua takaisin ilman kansia ja osaksi revittynä. Sitä oli todella tarkkaan lähetystössä tutkittu monen miehen voimalla. Ehkä sen kuvaus oli herättänyt myös vihamielisiä purkauksia. Olivatko venäläiset yrittäneet epätoivoisesti etsiä siitä Talvitien vihjaamaa yya-avainta? Olivatko löytäneet?

Tänään he yrittävät Ukrainassa suoraviivaista valloitusta ilman erityisiä liittosuhteita tai sopimuksia. Valloitus näyttää sujuvan huomattavasti huonommin kuin aikanaan turkkilaisilla Konstantinopolin porteilla. Tällä kertaa lännen liittoutuma näyttää huomattavasti lujemmalta kuin 570 vuotta sitten. EU:n puolustus puree entiseen yya-osapuoleen. Maailma on kääntynyt uuteen asentoon eikä ratkaisua näy.

21.10. 2022

Vilkasta elämää kotimaassa. Puhuin tiistaina Eino Leinosta ja suhteestaan Sibeliukseen Hämeenlinnassa. Sibelius-seura järjesti tasokkaan tilaisuuden vanhassa Wetterhoffin kutomossa, jossa Leinoa asui jonkin aikaa käydessään Normaalilyseota. Saman koulun poikia oli Janne sekä myös I. K. Inha. Oli mukava tutustua maineikkaaseen kulttuurilaitokseen. Elina Arlin säesti itseään kitaralla ja lauloi kauniisti säveltämiään Leinon runoja. Keskusteluakin syntyi, paikalla mm. vanha opiskelukaveri Juhani Niemi. Juhani Koivisto, oopperan entinen dramaturgi ja Haanpään ja Toivo Kuulan tuntija, toimi ylimpänä promoottorina.

Tuskin olin selvinnyt Hämeenkyröön, kun oli taas polkaistava maantielle ja ajettava Poriin. Sieltähän Suomalaisen Teatterin toiminnan katsotaan varsinaisesti alkaneen lokakuussa 1872. Sen kunniaksi pidettiin juhlat päivälleen 150 vuotta myöhemmin. Juhlaan oli erityinen syy sikälikin, että samalla julkistettiin Risto Ojasen kirjoittama Porin Teatterin historiateos. Olen sen syntyvaiheita seurannut ja vähän auttanutkin Ristoa kovassa urakassa.

Julkistaminen tapahtui Raatihuoneen kauniissa salissa, missä kuultiin ensin tutkija Laura-Elina Ahon esitelmä teatterin merkityksestä Suomi-neidon identiteetin rakentumiselle. Risto Ojanen esitteli mahtavaa kaksiosaista teostaan, ja kaunista lauluakin kuultiin. Pidin pyydetyn kommenttipuheenvuoron ja kerroin teatterihistorioiden osuudesta kansallisen identiteettimme vahvistajina. Viimeksi on tullut kaksikin täydennystä Kansallisteatterin historiaan. En malttanut olla muistuttamatta omista historioistani ja varsinkin siitä, että TTT:n historia kasvoi kolmiosaiseksi. Mutta nyt Riston kirja on kiistatta kaikista komein.

Juhlaan loi oman synkän varjonsa äkkiä tullut tieto Osmo Pekosen kuolemasta Ranskassa pyöräretkellä. Sitä oli vaikea sulattaa, vaikka samalla nautimme herkullista ateriaa Raatihuoneen kellarissa ja kuulimme vanhojen teatterinjohtajien hersyviä anekdootteja uriensa vaiheilta. Paikalla Reino Bragge, Patrik Drake ja Porin nykyinen johtaja Kristian Lindroos. Risto on myös teatterin entinen johtaja ja otti minunkin Herra Untolan aikanaan ohjelmistoon. Kaipasimme paikalle vähän Kansallisteatterin nykyistä johtajaa. Vahvasti ristivaloinen tilaisuus.

Teatterissa näimme tutun musikaalin Evita, jossa ei suurempaa moittimista, Lindroosin eheä ohjaus – paitsi että jokin kotimainen uutuus olisi tehnyt juhlanäytelmänä terää. Koronalle ei teatteri voinut mitään, musikaali oli varmaan vanhaa ohjelmistoa. Onhan palvotun Eva Peronin vaiheissa jotain ajankohtaista saumaa, ainakin vallan sortumisen kuvauksessa. Putinilla ei  ole edes näkyvää vaimoa, johon kansa voisi suunnata vihansa, vaan mies saa yksin vastata hirveistä sotarikoksistaan.

Ajelimme Sina Kujansuun kanssa syysyön halki kotiin ja hän jatkoi tästä Tampereelle. Sinakin on ohjannut Porissa Tuula-Liina Variksen näytelmän, joten kaikki langat solmiutuvat tähän Suomen kauneimpaan teatteriin. Ihailin vielä kotona tämän Naissankarista Idän pikajunan arvoitukseen -teoksen uljasta taittoa ja sisältöä. Riittää siinä tutkimista talvipäivinäkin, jos sen mielii kunnolla selättää.

Samalla jäin pitkään miettimään hyvän ystäväni Osmo Pekosen järkyttävää kohtaloa. Kaksi jysähdystä samalla Porin reissulla, Riston kirja ja Osmon poistuminen. On molemmista nielemistä, pohdittavaa ja paljonkin vielä kerrottavaa. Osmo lienee yhä Ranskassa vai miten on, tervetuloa lopulta kotimaan multiin. Missä liikkunee hänen gallialainen henkensä? Elämä on täynnä arvoituksia.

14.10. 2022

Taisin tulla Istanbuliin jo kuudennen kerran, ja silti näin siellä paljon uutta. Vanhaakin tarkastelin uusin silmin.

Ensimmäisestä yksinäisen miehen junamatkastani on kulunut 15 vuotta. Silloin asuin Pera Palace hotellissa, mistä kaikki asukkaat heitettiin keskellä yötä ulos. Syynä maksamattomat verot ja omistajan vaihdos. Melko raju toimenpide joka tapauksessa. Saimme norjalaisen rouvan ja hänen lapsensa kanssa lähteä yön selkään etsimään tihkusateessa uutta majapaikkaa. Maineikas hotelli oli päässyt huonoon kuntoon.

Nyt Pera Palace loisteli kunnostettuna komeimmillaan. Arabiraha tai kiinalainenko on tehnyt tehtävänsä. Ensimmäisenä iltana teimme matkaseurueen kanssa testihyökkäyksen baariin ja nautimme pakolliset gin tonicit. Kyllä olikin juhlavaa. Herkullisia aterioita nautimme toisaalla ja ilahdutimme sydäntämme viinillä

Liisa Huhtalan johtama Etelämatkojen seurue asui hotelli Richmondissa Peran pääkadun Istiklalin varrella. Mainio maja sijaitsi keskellä hirmuista kansankuhinaa. Bussi oli aina jätettävä Pera Palacen alapuolelle. Liikenne kaupungissa on entistäkin tukkoisempaa. Liikkuminen on hidasta, mutta sen kestää, kun jännittävät nähtävyydet odottavat.

Olimme Mika Waltarin jäljillä, mutta ehdimme puhua myös Pierre Lotista ja vähän Orhan Pamukistakin, kaikki huomattavia Istanbulin kuvaajia. Keskeiset kohteet Tokapi ja Hagia Sofia olivat pitkien jonojen päässä, mutta mikäs jonottaessa kauniilla säällä ja hyvässä seurassa. Silti kadehdin jälleen Waltaria, joka sai matkustaa herrasmiehenä ilman turistien tuomia vaivoja. Kun hän meni tutkimustensa pääkohteeseen Hagia Sofiaan, siellä oli hänen lisäkseen yksi merimies. Nyt paikalla pyörii päivittäin tuhansia niin oikea- kuin vääräuskoisia.

Eniten oli muuttunut juuri Hagia Sofia, jonka Recep Taíip Erdogan on palauttanut moskeijaksi. Pitkään se oli museona, jolloin liikkuminen oli vapaampaa. Enää ei pääse toiseen kerrokseenkaan, ja juhlava permanto on peitetty matoilla, ikonit ja taulut vaatekaistaleilla. Mosaiikeista on nähtävillä oikeastaan vain yksi. Silti paikalla voi aistia edelleen historian käännekohtia, joita Waltarin Johannes Angelos (1952) jäntevästi ja havainnollisesti kuvaa. Ulkoisesi vanha jyhkeä ortodoksikirkko (kuva yllä) on jokseenkin ennallaan.

Dolmabachen palatsiin tutustuin kunnolla vasta nyt, kun Liisa sitä erinomaisesti esitteli. Tämä oli viimeisten sulttaanien koti ja täällä Turkin uudistaja Kemal Atatürk myös kuoli Hänen maineensa on edelleen korkealla. Kävin seuralaisen kanssa tervehtimässä hänen muistomerkkiään Taksim-aukiolla. Huvittavaa muuten kuinka vahtimestarit hoputtivat turistiryhmiä pikajuoksuun palatsin halki. Liisa piti kulkumme rautaisen levollisena.

Ehkä antoisin elämys oli lopulta risteily Bosporin salmen rantoja myöten. Ihastelimme samoja näkymiä, joita Orhan Pamuk on suorastaan hyväillen maalaillut muistelmakirjassaan Istanbul (2003). Vahinko että hänen oma huikea luomuksensa Viattomuuden museo ei tällä kerralla mahtunut ohjelmaan. Sitä esitellään varsin satunnaisesti, aukiolokin on onnen kauppaa. Siitä ja sen kirjallisesta pohjasta voisin tässä essehtiä pitkään. Tietysti kävimme myös basaareissa ja missä kukin itsekseen kuljeskeli.

Sekä Waltari että Olavi Paavolainen viivähtivät eri aikoina Pierre Lotin kahvilassa Kultaisen sarven partaalla. Kahvilaa oli nyt kovasti laajennettu ja modernisoitu, mutta itse vanha museohuone oli onneksi säilynyt kuvineen ja tauluineen. Loti oli alkuaan ranskalainen meriupseeri, joka hullaantui haaremin ristikon läpi näkemäänsä sulttaanin vaimoon  siinä määrin, että muutti pysyvästi Turkkiin. Kun hänen etärakastettunsa kuoli, hän kirjoitti aiheesta menestysteoksen Aasian tytär (Aziyade). Lotin sentimentaalisia teoksia tuskin kukaan enää lukee, mutta kahvila on hänen muistomerkkinsä. Siellä istuskeli etupäässä aasialaisia asiakkaita.

Sinne mekin kiipesimme ja silmäilimme Kultaiselle sarvelle, jonka yllä riippui raskaita pilviä. Matkan ainoa sadekuuro koettiin.  Muuten oli taivaallisen aurinkoista ja lämmintä. Istanbul näytti kauneimmat kasvonsa jos kohta myös tukalimman tungoksensa. Kannatti verestää muistoja ja oppia uutta. Mika Waltari -seuran puheenjohtaja Juha Salo raportoi matkasta lisää seuran Facebook-sivuilla, ja seuran kokouksessa 18.10. klo 18 pohdimme lisää Bysantin olemusta Paavo Hohdin asiantuntevalla johdolla. Tilaisuus Töölön kirjastossa on avoin yleisölle.

12.10 2022

Kansanradiota tulee usein kuunnelluksi. Siellä kansa saa purkaa mieltään vapaasti. Ainakin tuntuu että ennakkosensuuri on höllä. Niinpä sieltä tärskähtää toisinaan hyvinkin suoria kommentteja aikamme ilmiöistä. Voisi olla hyödyllistä kuultavaa päättäjile ja johtajille.

Mutta kenen päähän pälkähtää tehdä ooppera Kansanradiosta? Tuntuu aika keinotekoiselta idealta. Onhan aihetta muunneltu aiemmin muuhunkin muotoon, mutta oopperan luonne tuntuu sotivan radio-ohjelmien karskia kansanomaisuutta vastaan,

Mutta tekivätpä vain. Timo Väntsi laati libreton ja ohjasi, Seppo Pohjola sävelsi. Tekijämiehet ilmeisen vakavissaan asialla. Kolme laulajaa, valioluokkaa, ja kaksi  nukettajaa. Juonellisena runkona kuljetettiin 98-vuotiaan Ailin elämäntarinaa. Näistä tarpeista syntyi voi sanoa kodikas kamariooppera Almin saliin Helsingissä.

Mitä olisin kaivannut lisää: olisipa edes muutama tosi räväkkä kohtaus otettu mukaan kansan suusta. Nyt nähtiin ja kuultiin leppoisia elämäntapaohjeita, sinänsä tutunomaisia väläyksiä arjen tuntumasta. Joku särmikkäämpi sivallus Kansanradion laajasta varastosta olisi terästänyt kummasti oopperaa. Sauli Tiilikainen minut ystävällisesti haastoi tätä katsomaan ja siellähän poika veteli ilmavaivattoman hernekeiton keitto-ohjetta täysin palkein. Komiikan pirskahdukset olivat esityksen piristeitä. Muut laulajat kuvassa Aki Alamikkotervo ja Tiina Vahevaara.

Ooppera saattaa lähteä kiertämään Kansanradion varsinaisille syntysijoille eli maakuntiin. Vastaanotto voi niissä olla suosiollisempi kuin yltäkylläisen tarjonnan pääkaupungissa.

Tavallisten ihmisten ongelmista kertoi myös Ryhmäteatterin kotimainen kantaesitys, Anna Krogeruksen Vaellus. Siinä joukko seurakunnan työntekijöitä lähtee pohjoiselle vaelluksella selvittääkseen työpaikkansa suhdeongelmia. Kuulostaa hyvin tyypilliseltä ja nykypäiväiseltä. Johdon tarjoama konsepti on tietysti näennäinen, ihmisten annetaan puhua, mutta ratkaisut on jo tehty, Ajatuksena on saada heidät itse keksimään  ennalta päätetyt toimintamallit. Uskonasioitakin vähän sivutaan.

Sanailu kulkee lupaavan luontevasti siihen saakka, kun näytelmä sortuu surrealistiseen kuolemankokeiluun. On aika riskaabelia tappaa henkilö näyttämöllä ja herättää taas henkiin. Kuolemanjälkeinen monologi ei tuo puhujalleen eikä henkilöiden suhteisiin mitään ratkaisevaa uutta. Loppu lätsähtää yleiseen alistumiseen. Kuolema saa realistiset kasvot. Voi harmi, sinänsä kiintoisat ainekset valuvat hukkaan.

Tämä on nyt vain yhden katsojan kokemus. Voihan olla että Ryhmiksen vakituinen katsojakunta löytää näytelmästä lisää syvyyksiä. Yritys on kuitenkin sympaattinen. Kotimaisia nykynäytelmiä ei ole liikaa, sopii niitä silmäillä, vaikka pettyisikin. Ponnekkaasti tämä näyteltiin, ohjaus on kokeneen Laura Jäntin.

5.10. 2022

Onpa hankalaa matkustaa nykyisin junalla Helsingistä Turkuun. Molemmissa päissä asemat ovat sekaisin. Turku on remontissa ja pitää ostaa lippu Kupittaalle. Helsingissä saa kävellä puolimatkaan kohti Pasilaan ennen kuin laituri löytyy.  Mutta junaan ehdin ja perille päästiin.

Kupittaan taksikuski kertoi, että italialaiset laitteet eivät toimi Suomessa. Pendolino on epävarma peli ja Turun Funinkulaari kantaa nimeä Juminkulaari. Taksi kuitenkin toimi ketterästi ja ehdin niukin naukin Messukeskuksen Auditorioon. Siellä odotti Juhani Salokannel malttamattomasti kirja kädessä.

Puhelimme virolaisen A. H. Tammsaaren romanista Korpiojan isäntä, jonka Juhani on kääntänyt uudelleen suomeksi. Edellinen Ida Grünthalin suomennos ilmestyi 1929 ja itse romaani 1922.  On siis syytä juhlistaa 100-vuotiasta kirjaa ja sen uutta ilmettä.

Tietysti vertailin käännöksiä ja katsoin kiinnostuneena, kuinka Juhani kääntää sanan ”esitekijä”. No sehän on talossa tarvittava etumies, jota sanaa Sillanpääkin käytti. Entä miten nykyaikaistuu ”loinen”? Se on Salokanteleen auktorisoimana alustalainen.

Tammsaaren arkaaisesti jutustelevan kerrontatyylin kääntäjä onnistuu sävyiltään säilyttämään , vaikka modernisoi yleisilmeen. Eikä ihme, hän on harjoitellut kääntämällä Tammsaaren Totuus ja oikeus –romaanisarjan viisi osaa ja lisäksi teoksen Rakastin saksalaista. Varmaan hän pystyisi samalla vauhdilla kirjoittamaan uuden Tammsaaren romaanin eikä kukaan ei huomaisi eroa.

Kun suomalainen lukija tarttuu kirjaan, jonka nimi on Korpiojan isäntä, hän varmaan odottaa raivaajaeeposta Koskelan Jussin malliin. Kun hän ryhtyy lukemaan, yllätys on täydellinen. Kysymyksessä onkin kahden nuoren talollisen rakkausromaani, joka noudattaa omia käänteitään ja päättyy jysähtävään ratkaisuun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, samalla kurkistus Pohjois-Viron entiseen elämään.

Salokannel vertaa tätä Korpiojan juttua Juhani Ahon Papin rouvaan, ja saman tyyppisestä täyttymättömästä rakkaudesta onkin kysymys.  Minulle tuli mieleen Sillanpään Miehen tie, jossa vaaliheimolaisuuden teema saa onnellisen täyttymyksen. Juhani vetää jälkisanoissaan vielä yhteyslangan Pariisin eksistentialisteihin saakka. Tuore suomennos kannattaa lukea, kustantaja on Aviador.

Kirjamessuilla oli muutenkin mukava kuljeskella pitkästä aikaa. Piispa Eero Huovinen, vanha koulutoveri, näkyi esittelevän muistelmiaan. Entiseltä työtoverilta Päivi Kososelta kuulin ruokalassa kirjallisuudetutkimuksen uusista suuntauksista. Kertomus ja tarinallisuus ovat nyt pöydällä päällimmäisinä. Ville Hytönen ja Jukka Mallinen kertoivat Putin-vitsejä. Mikä se on, joka ei liiku eikä kanna eikä pane. Venäjän liikekannallepano.

Tapasin uuden johtajan Vilja-Tuulia Huotarisen ja toivotin onnea ja menestystä. Siitä on 30 vuotta kun olin näiden messujen päätoimikunnan puheenjohtajana. Väkeä liikkui aika vilkkaasti ja kävijämäärä oli lisääntynyt, joten kyllä vanhimat kirjamessut tästä taas lähtevät vetämään.

3.10. 2022