Maria Petterssonin väitetyn plagiaattitapauksen yhteydessä minunkin kirjani Intoilija (2015) on uudelleen nostettu esiin. Seppo Puttonen haluaa vielä kerran muistuttaa taannoisesta ”paljastuksestaan”, joka koski kirjani suoria lainauksia Inhan omista kirjoituksista.

Väännetään tämä nyt kerran vielä rautalangasta, Petterssonin Historian jännät naiset on tietokirja, johon pätevät normaalit lähteiden merkitsemisen käytännöt. Minun kirjani I. K. Inhasta on sen sijaan minä-muotoinen romaani, joka sallii suuremmat vapaudet aineiston käsittelyssä ja merkinnässä.

Tietokirjoissani ja elämäkerroissani olen aina merkinnyt huolellisesti lähteet. Kun romaanissa Inha kertoo itse omasta elämästään, tuntui hyvin luonnolliselta, että hän saa matkakertomuksissaan käyttää osaksi omaa autenttista ääntään. Niissä jaksoissa ei siis lainata eikä käytetä kenenkään toisen tutkijan tai kirjoittajan tekstiä, vaan minä-kertojan omia artikkeleita. Kun puhuja lainaa itse itseään, sitaattimerkinnät ovat tarpeettomia. Jaksot uppoavat luontevasti muuhun itsenäiseen kerrontaan. Tämän käsitti hyvin Hesarin kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä vastauksessaan aikanaan Puttoselle.

Kirjassani on keskeinen kirjallisuusluettelo, mikä tapa on viime aikoina yleistynyt myös romaaneissa. Ihan välttämätönhän se ei ole, mutta auttaa lukijaa syventämään aihetta ja valaisee tekijän käyttämää lähdepohjaa.

Kaunokirjallisissa teoksissa ovat käyttäneet lainamateriaalia ilman lähdetietoja monet kirjailijat, meillä esimerkiksi Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Matti Pulkkinen ja Paavo Haavikko. Niistä ei kukaan ole perään haukkunut. Martti Anhava on hyvin ja monipuolisesti valaissut Haavikon tapauksia elämäkerrassaan.

Olikohan juuri Matti Pulkkinen, joka lausahti, että ”romaani on kuin sika, kaikkiruokainen”. Kukaan ei ole väittänyt vastaan.

25.9. 2022