Mutta nyt ei Vienan Karjalaa enää valloiteta aseilla, vaan tieteen ja tutkimuksen menetelmin. Tie Vienaan -symposium Kuusamossa todisti, että Karjalan harrastus elää edelleen meillä voimallisesti. Lähes sata henkilöä kuunteli esitelmiä ja keskusteli kahtena päivänä Kuusamon opiston auditoriossa. Mitä ihmettä Vienasta vielä keksitään esille kiskoa?
Muistan kyllä lukeneeni Santeri Ivalon Juho Vesaisen nuorena minäkin, sehän on jännittävä elämäkertaromaani. Mutta mitään aavistusta ei kellään voinut olla, että arkistossa virui A. W. Ervastin käsikirjoitus samoista vienankarjalaisten ja suomalaisten taisteluista 1500-luvulla. Historioitsija Pekka Vaara toi esiin teoksen Ahma, joka ikään kuin taannehtivasti keskustelee Ivalon menestysromaanin kanssa. Nyt se on ilmestynyt painosta yli sata vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Se kuulosti jonkin verran dokumentaarisemmalta kuin Ivalon lennokas jännitysjuoni.
Samuli Paulaharju tunnetaan uutterana kansanperinteen kerääjänä, jonka elämäntyö hakee vertaistaan. Kuuromykkien koulun veistonopettaja omisti kaiken vapaa-aikansa tutkimusmatkoille jalkapatikassa. Nyt dosentti Tiina Seppä toi näkyville Paulaharjun kirjeitä sisällissodan ajoilta 1918. Hartaasta keräilijästä paljastuukin kiivassanainen taistelija, joka palaa halusta päästä ampumaan eläviä punaisia, mutta tilaisuuksia ei avaudu. Paulaharjun kielenkäyttöä kauhisteltiin, mutta noinhan siihen aikaan yleisesti puhuttiin. Paulaharjun hurjastelusta voi lukea näytteitä Karjalan Heimon numerosta 5-6/2022.
Eräs aikamme suuntaus, identiteettipolitiikka, nosti päätään melko maltillisesti väitöskirjatutkija Tuomo Kondien striimatussa puheenvuorossa. Nykypäivän Karjala nostaa omat tunnuksensa esiin ja haluaa eroon Suomen kansallismielisestä holhouksesta. Kalevala ei ole enää Suomen kansalliseepos, vaan nimenomaan Karjalan runoteos. Mutta kannattaako näin pienen poppoon kuin meidän pirstoa itseämme yhä pienempiin identiteettiään vartioiviin lahkoihin?
Ensimmäisen päivän päätteeksi katseltiin Juhani Ahon Juhasta tehty järjestyksessä toinen elokuva vuodelta 1956. T. J. Särkän ohjaamaa värispektaakkelia kannatti katsoa uudelleen ennen muuta Kuusamon komeiden maisemakuvien takia, koskien laskuissa oli mahtia. Näyttelemistä aikanaan kovin moitittiin, mutta pidin kyllä Elina Pohjanpään herkkäilmeisestä Marjasta kovasti. Eino Kaipainen on pääroolissa paikallaan aina kun rehtiä miestä tarvitaan, mutta Veikko Uusimäki veteli Shemeikkaa reippaasti koomisen puolelle.
Omassa esitelmässäni sunnuntaiaamuna muistin, kuinka Ilmari Kianto oli harmissaan Ahon käyttämästä tyylitellystä murrepuheesta ja muutenkin Ikiä kiukutti kollegan liian hyvä menestys. Aiheeni oli Kiannon pitkä ja kiivas taistelu Vienan vapauttamisen puolesta, joka ei koskaan johtanut toivottuun tulokseen. Mutta voi sanoa, että ainakin Kianto yritti parhaansa ilman mitään rahoitusta tai minkään organisaation tai valtion tukea. Sinnikäs yksityistaistelija!
Kiintoisaa nähdä mitä uutta Juha Hurme on Kiannosta kaivanut esiin vai tyytykö vaan syyttelemään nykyasenteitten mukaisesti rikoksista, joita ei Ikin aikana tunnettukan. Liisi Huhtalakin näkyy liittynen Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassaan Kiannon syyttäjiin. Sopivaa liikehdintää kun kirjailijan syntymästä tulee parin vuoden päästä 150 vuotta. Symposiumissa oli molempien päivien ajan saapuvilla tytär Raija-Liisa Kianto virkeänä kuten aina.
Professori Tuulikki Kurki tarkasteli Vienan Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden vaikeaa asemaa puun ja kuoren välissä. Väsymätön puuhamies Markku Nieminen kertoi Vienan saduista kirjallisen työn innoittajina. 
Sarjakuvataiteilija Veli-Matti Ural esitteli hienoja ruutujaan kertomuksesta, joka käsitteli Iivo Ahavan monitaitteista elämää. Minulle Ahava vilahjti vain Kiannon matkakertomuksessa, mutta täällä opin tuntemaan hänet jännittävänä soturina, jolla oli peräti kaksi keisarilta saatua Yrjön ristiä rinnassaan – Mannerheimilla oli kuulemma vain yksi. Uralin sarjakuvat eivät kurota Uraliin, vaan näyttävät tyylikkäin viivoin tämän taidemuodon uusia mahdollisuuksia.
Lopuksi Sivistysseuran puheenjohtaja Eeva-Kaisa Linna kertoi vielä heimosoturi Onttoni Miihkalista, jonka minäkin tapasin 1973 Mikko Niskasen mukana, kun hän suunnitteli tv-elokuvaa Omat koirat purivat siitä Kiannon sikaarilaatikkotempauksesta talvisodassa. Kianto nimesi vanhan ystävänsä Miihkalin (Mikko Karvosen) jupakan pääsyylliseksi, mutta kun Mikon kanssa jututimme Ruotsin puolelle siirtynyttä parrakasta patriarkkaa Mikael Karresundia, en minä ainakaan vakuuttunut Kiannon ja Niskasen vainoharhaisista tulkinnoista. Mutta elokuvaan ne draamallisista syistä tietysti siirtyivät.
Mainio symposium, kannatti lentää edestakaisin. Kiitos toisen päivän puheenjohtajalle Senni Timoselle, joka minut mukaan houkutteli, sekä kaikille muille järjestäjille, sutjakasti sujui viikonloppu opiston tiloissa. Oikein sopiva katkos kirjoitustyöhön, vaikka Kuusamoa emme paljon ehtineet katsella ja sitä paitsi koko ajan tihkusatoi, joten sisätiloissa viisastuttiin ja henkisesti rikastuttiin. Mietin tutkiikohan mikään muu kansa maailmassa yhtä innokkaasti luovutettujen alueidensa perintöä kuin tämä pikkuinen Suomi.
Tänään 19.9. 2022 on Mika Waltarin syntymäpäivä ja kohta seuraamme vuosisatojen suurimpia hautajaisia, joten ohjelmaa ja kirjoittamistakin taas riittää.