Maria Petterssonin väitetyn plagiaattitapauksen yhteydessä minunkin kirjani Intoilija (2015) on uudelleen nostettu esiin. Seppo Puttonen haluaa vielä kerran muistuttaa taannoisesta ”paljastuksestaan”, joka koski kirjani suoria lainauksia Inhan omista kirjoituksista.
Väännetään tämä nyt kerran vielä rautalangasta, Petterssonin Historian jännät naiset on tietokirja, johon pätevät normaalit lähteiden merkitsemisen käytännöt. Minun kirjani I. K. Inhasta on sen sijaan minä-muotoinen romaani, joka sallii suuremmat vapaudet aineiston käsittelyssä ja merkinnässä.
Tietokirjoissani ja elämäkerroissani olen aina merkinnyt huolellisesti lähteet. Kun romaanissa Inha kertoo itse omasta elämästään, tuntui hyvin luonnolliselta, että hän saa matkakertomuksissaan käyttää osaksi omaa autenttista ääntään. Niissä jaksoissa ei siis lainata eikä käytetä kenenkään toisen tutkijan tai kirjoittajan tekstiä, vaan minä-kertojan omia artikkeleita. Kun puhuja lainaa itse itseään, sitaattimerkinnät ovat tarpeettomia. Jaksot uppoavat luontevasti muuhun itsenäiseen kerrontaan. Tämän käsitti hyvin Hesarin kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä vastauksessaan aikanaan Puttoselle.
Kirjassani on keskeinen kirjallisuusluettelo, mikä tapa on viime aikoina yleistynyt myös romaaneissa. Ihan välttämätönhän se ei ole, mutta auttaa lukijaa syventämään aihetta ja valaisee tekijän käyttämää lähdepohjaa.
Kaunokirjallisissa teoksissa ovat käyttäneet lainamateriaalia ilman lähdetietoja monet kirjailijat, meillä esimerkiksi Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Matti Pulkkinen ja Paavo Haavikko. Niistä ei kukaan ole perään haukkunut. Martti Anhava on hyvin ja monipuolisesti valaissut Haavikon tapauksia elämäkerrassaan.
Olikohan juuri Matti Pulkkinen, joka lausahti, että ”romaani on kuin sika, kaikkiruokainen”. Kukaan ei ole väittänyt vastaan.
Tuskin olin päässyt Kuusamosta kun jo piti keskittyä Lontoon suurenmoisiin hautajaisiin. Ei voi kuin ihailla brittien taitoa järjestää loisteliaita seremonioita. Kaikki sujuu millilleen niin kuin pitää eikä näy jännitystä tai hermoilua. Kaikki vierii omalla juhlavalla, vuosisatojen koulimalla painollaan. Parasta teatteria tällä vuosituhannella.
Sitä paitsi kuningattaren hautajaiset pystyivät aidosti liikuttamaan katsojaa. Itku ei ollut kaukana, kun valtikat poistettiin kuningattaren arkulta. Näkyi siinä olevan jälkeläisilläkin pidättelemistä. Huippukohdissa nousin seisomaan tuoliltani, ja aivan samaa kertoi eräs ystävättäreni. Charles III:lla on kova tehtävän edessä. Aika paljon hän saa tyriä ennen kuin monarkia alkaa heilua, niin korkeissa kantimissa se on juuri nyt.
Meidän tasavaltalaisten täytyi täällä pohjan perillä tyytyä Loirin yleisöltä suljettuihin hautajaisiin. Ennakkoarviot yleisön ryntäyksestä liioittelivat huomattavasti. Rippikirkkoni edustalle kerääntyi pari kourallista uteliaita katsomaan, kuinka julkkikset hipsivät kukkineen kirkkoon. Kovin merkittäviä lausuntoja ei heiltä herunut. Poliisin varaamia turvatoimia ei tarvittu. Loiri-ilmiö on paljolti median luomus. Juha Typpö tekee Hesarissa ennätyssyvän kumarruksen vertaamalla Loiria asemansa puolesta kuningatar Elisbetiin. Verraton taiteilija ansaitsi joka tapauksessa hartaan ja itsensä näköisen tilaisuuden kuten on kerrottu.
Tampereellakin tapahtui. Pitkästä aikaa nousin portaat Raatihuoneelle juhlimaan Tampereen Teatterikerhoa, joka täytti jo pari vuotta sitten 75 vuotta. Nyt vasta päästiin kohottelemaan laseja. Olin itse järjestämässä kerhon 50-vuotisjuhlaa Rosendahlissa 1995 – auta armias kuinka aika kuluu.
Hyvin sujui tämäkin juhla. Apulaispormestari Pekka Salmi ja kerhon puheenjohtaja Tuula Martikainen kertoivat hauskasti ja asiallisesti kerhon historiasta. Sitten meidät haastettiin Esko Raipian kanssa muistelemaan omia kokemuksiamme kerhon piirissä ja Pyynikillä. Eskohan olisi puhunut koko illan ja minäkin sain kertoa kymmenvuotisesta puheenjohtajakaudestani ja siitä, kuinka Väinö Linnan Pohjantähden ja Tuntemattoman avulla nostettiin Pyynikin Kesäteatteri syvästä alhosta kunnian kukkuloille. Akseli ja Elina keräsi heti ensimmäisenä kesänään yli 68 000 katsojaa! Johan saatiin velat peittoon ja toiminta taas pyörimään. Näistä ja muista kannattaa lukea lähemmin Rauli Lehtosen mainiosta kirjasta Pyörivä kansanjuhla (1995).
Oli ilo olla tilaisuudessa, jossa juhlittava Teatterikerho sai asiaan kuuluvan huomion. Aivan toista kuin Myllykolun Kesäteatterin piinallisesti huitaistu juhlan tapainen 50-vuotisen taipaleensa kunniaksi viime kesänä. Näkyi murheellisesti kuinka eri tasoisesti kaupunki ja muuan ”kulttuurikunta” omia henkisiä saavutuksiaan arvostaa.
Raatihuoneella oli sitä paitsi hauska tavata vanhoja tuttuja. Teatteripöydässämme seisoskelivat niin Reino Bragge kuin Liisa Roine ja Seppo Mäki, Sani Lehtinen ja Inkeri Mertanen ja myös Tarja Kankainen ja Katarina Fleming pöydän ääreen pyörähtivät. Siinä koolla teatteritietämystä kerrakseen. Muistorikas ja ja mieltä lämmittävä ilta!
On toivottava Teatterikerholle jatkuvaa intoa ja valistusta sekä Pyynikin Kesäteatterille potkua, kun se lähtee ensi kesänä uuteen nousuun tutuilla eväillä, samalla Pohjantähdellä, millä pyörivä ”kanttura” saatiin Kalle Holmbergin johdolla komeasti kohoamaan silloin 1993-1997. Perinteet velvoittavat. Älkööt jäljet liikaa pelottako!
Mutta nyt ei Vienan Karjalaa enää valloiteta aseilla, vaan tieteen ja tutkimuksen menetelmin. Tie Vienaan -symposium Kuusamossa todisti, että Karjalan harrastus elää edelleen meillä voimallisesti. Lähes sata henkilöä kuunteli esitelmiä ja keskusteli kahtena päivänä Kuusamon opiston auditoriossa. Mitä ihmettä Vienasta vielä keksitään esille kiskoa?
Muistan kyllä lukeneeni Santeri Ivalon Juho Vesaisen nuorena minäkin, sehän on jännittävä elämäkertaromaani. Mutta mitään aavistusta ei kellään voinut olla, että arkistossa virui A. W. Ervastin käsikirjoitus samoista vienankarjalaisten ja suomalaisten taisteluista 1500-luvulla. Historioitsija Pekka Vaara toi esiin teoksen Ahma, joka ikään kuin taannehtivasti keskustelee Ivalon menestysromaanin kanssa. Nyt se on ilmestynyt painosta yli sata vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Se kuulosti jonkin verran dokumentaarisemmalta kuin Ivalon lennokas jännitysjuoni.
Samuli Paulaharju tunnetaan uutterana kansanperinteen kerääjänä, jonka elämäntyö hakee vertaistaan. Kuuromykkien koulun veistonopettaja omisti kaiken vapaa-aikansa tutkimusmatkoille jalkapatikassa. Nyt dosentti Tiina Seppä toi näkyville Paulaharjun kirjeitä sisällissodan ajoilta 1918. Hartaasta keräilijästä paljastuukin kiivassanainen taistelija, joka palaa halusta päästä ampumaan eläviä punaisia, mutta tilaisuuksia ei avaudu. Paulaharjun kielenkäyttöä kauhisteltiin, mutta noinhan siihen aikaan yleisesti puhuttiin. Paulaharjun hurjastelusta voi lukea näytteitä Karjalan Heimon numerosta 5-6/2022.
Eräs aikamme suuntaus, identiteettipolitiikka, nosti päätään melko maltillisesti väitöskirjatutkija Tuomo Kondien striimatussa puheenvuorossa. Nykypäivän Karjala nostaa omat tunnuksensa esiin ja haluaa eroon Suomen kansallismielisestä holhouksesta. Kalevala ei ole enää Suomen kansalliseepos, vaan nimenomaan Karjalan runoteos. Mutta kannattaako näin pienen poppoon kuin meidän pirstoa itseämme yhä pienempiin identiteettiään vartioiviin lahkoihin?
Ensimmäisen päivän päätteeksi katseltiin Juhani Ahon Juhasta tehty järjestyksessä toinen elokuva vuodelta 1956. T. J. Särkän ohjaamaa värispektaakkelia kannatti katsoa uudelleen ennen muuta Kuusamon komeiden maisemakuvien takia, koskien laskuissa oli mahtia. Näyttelemistä aikanaan kovin moitittiin, mutta pidin kyllä Elina Pohjanpään herkkäilmeisestä Marjasta kovasti. Eino Kaipainen on pääroolissa paikallaan aina kun rehtiä miestä tarvitaan, mutta Veikko Uusimäki veteli Shemeikkaa reippaasti koomisen puolelle.
Omassa esitelmässäni sunnuntaiaamuna muistin, kuinka Ilmari Kianto oli harmissaan Ahon käyttämästä tyylitellystä murrepuheesta ja muutenkin Ikiä kiukutti kollegan liian hyvä menestys. Aiheeni oli Kiannon pitkä ja kiivas taistelu Vienan vapauttamisen puolesta, joka ei koskaan johtanut toivottuun tulokseen. Mutta voi sanoa, että ainakin Kianto yritti parhaansa ilman mitään rahoitusta tai minkään organisaation tai valtion tukea. Sinnikäs yksityistaistelija!
Kiintoisaa nähdä mitä uutta Juha Hurme on Kiannosta kaivanut esiin vai tyytykö vaan syyttelemään nykyasenteitten mukaisesti rikoksista, joita ei Ikin aikana tunnettukan. Liisi Huhtalakin näkyy liittynen Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassaan Kiannon syyttäjiin. Sopivaa liikehdintää kun kirjailijan syntymästä tulee parin vuoden päästä 150 vuotta. Symposiumissa oli molempien päivien ajan saapuvilla tytär Raija-Liisa Kianto virkeänä kuten aina.
Professori Tuulikki Kurki tarkasteli Vienan Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden vaikeaa asemaa puun ja kuoren välissä. Väsymätön puuhamies Markku Nieminen kertoi Vienan saduista kirjallisen työn innoittajina. Sarjakuvataiteilija Veli-Matti Ural esitteli hienoja ruutujaan kertomuksesta, joka käsitteli Iivo Ahavan monitaitteista elämää. Minulle Ahava vilahjti vain Kiannon matkakertomuksessa, mutta täällä opin tuntemaan hänet jännittävänä soturina, jolla oli peräti kaksi keisarilta saatua Yrjön ristiä rinnassaan – Mannerheimilla oli kuulemma vain yksi. Uralin sarjakuvat eivät kurota Uraliin, vaan näyttävät tyylikkäin viivoin tämän taidemuodon uusia mahdollisuuksia.
Lopuksi Sivistysseuran puheenjohtaja Eeva-Kaisa Linna kertoi vielä heimosoturi Onttoni Miihkalista, jonka minäkin tapasin 1973 Mikko Niskasen mukana, kun hän suunnitteli tv-elokuvaa Omat koirat purivat siitä Kiannon sikaarilaatikkotempauksesta talvisodassa. Kianto nimesi vanhan ystävänsä Miihkalin (Mikko Karvosen) jupakan pääsyylliseksi, mutta kun Mikon kanssa jututimme Ruotsin puolelle siirtynyttä parrakasta patriarkkaa Mikael Karresundia, en minä ainakaan vakuuttunut Kiannon ja Niskasen vainoharhaisista tulkinnoista. Mutta elokuvaan ne draamallisista syistä tietysti siirtyivät.
Mainio symposium, kannatti lentää edestakaisin. Kiitos toisen päivän puheenjohtajalle Senni Timoselle, joka minut mukaan houkutteli, sekä kaikille muille järjestäjille, sutjakasti sujui viikonloppu opiston tiloissa. Oikein sopiva katkos kirjoitustyöhön, vaikka Kuusamoa emme paljon ehtineet katsella ja sitä paitsi koko ajan tihkusatoi, joten sisätiloissa viisastuttiin ja henkisesti rikastuttiin. Mietin tutkiikohan mikään muu kansa maailmassa yhtä innokkaasti luovutettujen alueidensa perintöä kuin tämä pikkuinen Suomi.
Tänään 19.9. 2022 on Mika Waltarin syntymäpäivä ja kohta seuraamme vuosisatojen suurimpia hautajaisia, joten ohjelmaa ja kirjoittamistakin taas riittää.
Kerta ensimmäinen, kokemus sinänsä. Istuin syytetyn penkillä Pirkanmaan käräjäoikeudessa ja kolme nuorta naistuomaria silmäili minua tuimasti. Alusta pitäen oli selvää, että he eivät juuri kallistaneet korvaansa puolustukselleni. Varmaankin heillä oli valmis käsitys asian laadusta ja tulevasta tuomiosta.
En nyt rupea julkisesti jurputtamaan tuomiosta, valitus on valmisteltava huolella asiantuntijan kanssa. Selvää ainakin on, että tuomio on kohtuuton. Kaksi keväistä kävelyä vanhaa polkuani pitkin maksaisi minulle 30 päiväsakkoa ja korvauksineen lähes 7000 euroa! Kotirauhaa en edes hipaissut. Sen suojelu ei syytteen tavoitteena ollutkaan, vaan minun mielenrauhani johdonmukainen häirintä.
Muistan jo isäni vanhana juristina siteeranneen Olaus Petrin tunnettua tuomarin ohjetta: Mikä ei ole kohtuus, ei voi myöskään olla oikeus. Tähän ja terveeseen järkeen on nyt turvattava.
Mutta sarjahaastaja ei tähän lopeta. Kun tulin Sepänkadulle, täällä odotti jo kuudes rikosilmoitus vuoden sisään. Olen vahingossa pannut väärän kuvan nettiin blogini yhteyteen! Kuolleen vaimoni ottaman hilpeän, täysin tunnistamattoman varjokuvan lempivästä pariskunnasta – eli asianomistajista. No Helsingin Poliisilaitoksella on arviointikyky tallella: asiassa ei ole syytä epäillä rikosta, esitutkintaa ei toimiteta. Kun haulikolla ampuu, aina joku hauli osuu, nyt jo kaksi kuudesta.
Oli viillytettävä hermoja koettelemuksen jälkeen. Olikin tarjolla Seppo Pohjolan sävellyskonsertti Sellosalissa. ”Syysserenadi” esitteli seitsemän kantaesitystä, kaikki kompaktin lyhyitä ja hyvinkin erilaisia. Kuulimme moderneja sävellyksiä ja energistä soitantaa. Vahvat melodiset vetäisyt tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sellainen oli Baroque and Roll, jonka hauskasta unenomaisesta syntyhistoriasta säveltäjä kertoo käsiohjelmassa. Komeasti soi myös Pohjola Quartet. jonka Seppo on omistanut äidilleen Aino Pohjolalle. Hänet olen tavannut monesti Hämeenkyrössä, missä teimme Sepon kanssa viisi vuotta sitten Sillanpää-oopperan.
Mieleen jäi päällimmäisenä soimaan silti Trio viululle, sellolle ja pianolle (Tami Pohjola, Senja Rummukainen ja Eveliina Sumelius-Lindblom soittivat) – siinä Pohjola myöntää itsekin olevansa romanttisimmillaan. Ei ollenkaan hullumpi irtautumisyritys ikävistä mietteistä. Kyllä olo pikkuisen helpottui. Uni ei silti tahtonut tulla. Onneksi Hesari kolahti kolmelta, ja siinä ilahdutti asiallinen ja jopa hauska juttu tästä viheliäisestä oikeusjutusta. Eteenpäin elämään!
Helsingissä julkistettiin kaksi merkittävää kirjaa: nuoren Aaro Hellaakosken elämäkerta ja valikoima Otto Mannisen runoja. On syytäkin nostaa klassikkoja, etteivät vallan unohdu.
Pekka Tarkan Nuori Aaro on innostavaa luettavaa. Pekka on tutkinut tarkasti Helaakosken (ennen toista ällää) suvun, perheen, elämänvaiheet, opinnot, luonnontieteelliset tutkimukset, kosketukset kuvataiteisiin ja varhaiset runot. Piirtyy esiin yrmeä ja itsetietoinen nuorukainen, joka hyökkäilee auktoriteetteja vastaan, niin Gallen-Kallelaa, Eero Järnefeltiä kuin Kansallisteatteriakin. Kaveria pidettiin taiteen häirikkönä ja hän sai myös vastahyökkäyksiä.
Kirja on painava ja erityisen hienosti kuvitettu. Tarkka on päässyt käsiksi ennen tuntemattomaan aineistoon ja innostunut kuin nuori tutkija. Tyyli on täsmällistä, yksityiskohtaista ja silti joustavaa. Runoanalyysit solahtavat elämän kuvauksiin, niitä ei rasiteta liialla oppilastilla. Kuinka tyhmiltä tuntuvat taas takavuosien rajanvedot, että tutkijan ei pidä puuttua kirjailijan elämään! Tarkka konkretisoi taiteen ja runotuotannon, sitoo aikaan ja elämään kuten teki myös luonnontutkija Hellaakoski.
Olen vasta ohittanut sisällissodan tapahtumat, joita kuvataan vaihteeksi valkoisten näkökulmasta. Juhani Siljon kohtalo tulee Hellaakosken rinnalla esiin. Aaro ei ehtinyt rintamataisteluihin tai Tampereen valtaukseen, mutta suoritti suojeluspalvelua sodan loppuvaiheissa. Sivistyneistön asemaa ja osuutta 1918 sodassa on yleensä kartoitetttu huomattavasti vähemmän kuin punaisten taistelua ja tappiota.
Kustannusyhtiö Siltalassa tapasin vanhaa opiskelukaartia enemmän kuin moneen aikaan. Tuntui että puolet huonekunnasta on aikanaan istunut Pekka Tarkan praktikumeissa Liisankadulla opettelemassa tarkkaa lukemista ja tulkintaa. Kotimaisen kirjallisuuden laitos tuotti ryöpsähdyksen taitajia kirjalliseen elämään. Pekka näyttää edelleen mallia meille oppilailleen, vielä yhdeksännellä vuosikymmenellä voi pystyä näin jäntevään teokseen. Kannustavaa, mennään perässä.
Otto Mannisen syntymästä on kulunut 150 vuotta, mutta mitään suurempaa messua ei ole hänestä pidetty. Siksi oli paikallaan, että WSOY julkaisi uuden valikoiman hänen runojaan ja järjesti sen kunniaksi rattoisan pienen matinean kustantamon tiloihin. Tellervo Krogerus on toimittanut kompaktin, käteen ja taskuun sopivan kirjan Kiveen uursi. Se on rautaisannos Mannista, tätä lapidaarisen ja älyllisen sanonnan mestaria. Tellervo myös esitteli runoilijan alkuvaiheita ja käännöstyötä, josta Manninen kai nykyisin parhaiten tunnetaan. Ystävänsä Eino Leinon varjoon hän on nyttemmin liiaksi jäänyt.
Runonäytteitä kuulimme Jussi Lehtosen eleettömästi lukemina. Suuresti huvitti taas kekseliäillä riimeillä leikittelevä mutta sanomaltaan satiirisen vakava Rauhanmies. Se on mitä ajankohtaisin runo, joka pitäisi lähettää Vladimir Putinille. Vahinko vain, että sitä on mahdotonta kääntää venäjäksi. Vai mitä sanotte tästä:
Miks soittain lähdet sotihin? / Tuo routa porsaan kotihin, / tai suistut surman otihin, /pääs puhki pusket vaan. / Ei kuku onnenkäkesi, / jos sonnustatkin väkesi, / sun pieni pieksämäkesi / se siellä peitotaan.
Nuori koulupoika Hellaakoski oli sitä mieltä, että Mannisen runot ovat niin vaikeatajuisia, että niiden sulattelu ei suju tavallisilta lukijoilta. Tämä on ainakin helposti tajuttavaa. Paljon Manninen kyllä tuottaa päänvaivaakin, kannattaa aina yrittää.
Julkistamismatineassa oli saapuvilla edustava otos Mannisen sukua, mikä nosti tilaisuuden arvoa. Vanhoja norsseja ovat tietysti Manniset, joista historioitsija Ohto Manninen oli paria luokkaa minua ylempänä. Sotiemme historiaa on Ohto tutkinut läpikotaisin, Sillanpäähänkin hänellä oli vinkki Eljas Erkon kautta. Hankalia kirjailijoita olivat kustantajilleen sekä Manninen että Sillanpää, hitaita ja kalliita, mutta tulokset pysyvät.
Tällaiset kirjajuhlat ovat parasta viihdettä, ihan niidenkin takia kannatti käydä Helsingissä, vaikka syksy ja sadonkorjuu jatkuvat vielä täällä maalla. Mannisen kunniaksi pidetään avoin seminaarin vielä syksymmällä SKS:n juhlasalissa. Ja Nuorta Aaroa on luettava rauhassa loppuun. Maaotteluakin on katsottava televisiosta, vaikka mieli teki mennä suorastaan paikan päälle. Uusittu Stadika on vielä näkemättä!
Kekkosen syntymäpäivänä 3.9. 2022
PS Juha Hurme näkyy Kuukausiliitteen mukaan käyttäneen vapaasti elämäkertani aineistoa uudessa kirjassaan Ilmari Kiannosta, vain vähän raflaavammin ja röyhkeämmin. Olkoon ja menköön, toivottavasti lähteitä on sentään merkitty. Siinäkin suhteessa Tarkan kirja on esikuvallinen.
