Radio on kesäinen kaveri, äänikirjat myös. Lehdet tulee selatuksi nopeasti. Hesarissa on liian pitkiä juttuja, Aamulehdessä on niitä samoja. Hufvudstadsbladetista löytyy kivoja pikkupaloja ja Anna-Lena Laurénin reportaaseja.
Hesari kyseli koskettavinta elokuvaa. Kun kansalta kysytään, tulos on aina väärä ja kriitikot hermostuvat. Harmiaan purkivat television kulttuurikeskustelijat torstaiaamuna. Itse voittanutta elokuvaa Postia pappi Jaakobille ei edes mainittu, koska asia oli kysytty väärin. Klaus Härö on menestynyt liian hyvin meillä ja maailmalla, joten häntä on vaikea hyväksyä. Hänellä on kaiken lisäksi väärä kristillispohjainen maailmankatsomus. Koskettava elokuva on sama kuin kyynelehdittävä, huh huh. Tuntemattoman käsikirjoittajan esittely oli sinänsä kiva juttu. Ilmeisesti Hesarin pitäisi kriitikoiden mielestä seuraavaksi kysyä monitasoisinta ja syväkierteisintä elokuvaa. Ehdokkaita vain ei paljon löytyisi.
Vierasperäisten nimien ääntämys on radiossa puhuville yhä vaikeampi tehtävä. Luulisi pakkoruotsin opettaneen, kuinka sellaiset vaikeat nimet kuin Adlercreutz tai Lindberg äännetään. Radion aamulähetyksessä ne ääntyvät muotoon atlerkroits tai limpperi. Juuri nyt Juri von Bonsdorff raportoi Washingtonista. Kuinka tuo aatelinen von äännetään, veellä vai? Onko Bee sanan alussa liian vaikea sekin. Jukka Kajava jaksoi aikanaan pitää näitä asioita sitkeästi esillä Hesarissa, eipä juuri kukaan enää.
Nyt ei tainnut radiossa olla mitään erityistä teemaakaan heinäkuussa, ei punaista eikä sinistä. Riittämiin teemaa virtasi Ukrainasta ja Uniperista, sähkön ja ruuan hinnasta. Ensi talvena säästetään ja värjötellään. Taas huomaan kuinka siunauksellinen keksintö on maalämpö, vaikka sähkön kulutusta sekin lisää. Koetetaan selvitä kaikesta, Ukrainassa on pirun paljon kurjempaa. Vaikea on sietää venäläisturisteja, jotka hankkivat täällä samaan aikaan mukavuuksia. Maailma on loputtoman epätasainen.
Sotajuttuja tulee radiosta paljon, saksalaisten seikkailuista Lapissa ja Tahvanaisen tarinoita Mannerheimin uskottua. Nekin liittyvät mielessä tuoreisiin tapahtumiin Ukrainassa. Välillä soitan Vesalle ja kyselen tarkennuksia omista sodistamme ja sieltähän tulee kuin apteekin hyllyltä. Pohdimme muun muassa Mannerheimin muistelmista pois jätettyjä, vihollisen kannalta liian kriittisiä jaksoja. Onko niitä jossain tallessa?
Kuuntelen kertauksena Peter Englundin kirjaa Pultavan taisteluista, hyvää pohjaa ajankohtaisiin tapahtumiin. Kaksi tekijää vaikuttivat vanhan ajan sotainnostukseen: Ruotsin aatelisille valloitussodat tarjosivat uran etenemistä ja rikkauksia, talonpojat taas hyökkäsivät urheasti, koska Jumala oli ennalta säästänyt osuuko luoti vaiko ei. Jotain tällaista vieläkin varmaan Ukrainan aroilla koetaan,
Piti vielä valittaa julkisten välineiden toistuvista ennakkomainoksista, mutta nekin ovat todella pieniä vaivoja suurempien rinnalla. Ärsyttävistä ennakkoiskuista on sitä paitsi se siunaus, että ne tehokkaasti estävät itse kyseisten ohjelmien seuraamisen. Joten antaa tulla vaan, jos nyt julkistenkin kanavien on pakko kilpailla katsojista ja kuulijoista.
Kesäteatteristakin on keskusteltu radiossa yksipuolisen kevyenä lajina. On unohtunut ulkoilmateatterin kunniakas perinne. Onneksi Mikko-Olavi Seppälä nosti sitä esiin Kulttuuriykkösessä. Totuus on ikävä kyllä se, että tarjonta ainakin täällä päin on valahtanut keveimmän kesäteatterin tasolle. Kävin sen kerran todentamassa tuolla Heiskan kesäteatterissa, missä on keksitty lyömätön patentti: pannaan paljon lauluja peräkkäin ja väleihin löysää jutusteltua. Sitä sitten kesästä toiseen toistetaan ja katsojat ovat kiitollisia. Eipä kysy liikaa aivoja eikä teatteritaitoja. Pääasia että tekemisen iloa riittää ja yhteisöllisyyttä.
Heinäkuu loppuu enkä nyt keksi tähän mitään muuta. Tyttärien lomakin loppuu, paljon he ovat iloa tuottaneet tuolla rantamökillä riehuessaan. Ovat raivanneet vieraslajeja ja kunnostaneet paikkoja. Mutta Taatalan rehevä ruusupensas säilyi! Tarkkojen tutkimusten jälkeen selvisi, että se ei olekaan kurtturuusu. Onneksi olkoon! Voin edelleen istuksia vanhan pirtin ruohottuneessa pihassa ja nauttia ruusujen tuoksusta.
Vähän viileä kuukausi tämä oli, mutta on sentään uitu ja pelattu sulkapalloa, kerätty mustikoita ja kantarelleja, luettu ja lenkkeilty. Yksinäisyys on hyvä piiskuri kirjoitustyöhön, kun muista iloista on puolet karsittu. Muistelmia vain tuppaa kertymään enemmän kuin yhteen kirjaan mahtuu. Onpa talvi aikaa karsia. Muistoissa on haikeaa viihdykettä, ihmeen elävinä niitä mieleen pulpahtelee. Mikä tajunnan varasto! Riittää ammennettavaa niin kauan kuin vielä muistaa jotain.
30.7. 2022