Panu Rajala

Kiinnostava dialogi käytiin tuolla Kulttuuriladossa. Anni Kytömäki ja Matti Kuusela keskustelivat kirjoittamisesta ja luontosuhteestaan. Näin kovia tekijöitä oli pakko mennä kuulemaan.

Tapahtuma liittyi Luonto- ja Maisemapäiviin, joita Kyrön Luonto ja Maisemakahvila yhdessä vuosittain järjestävät. Kuulijoita tuli niin paljon kuin latoon mahtuu. Muistettiin aluksi edesmenneitä luonnonsuojelun edelläkävijöitä, Pekka Nuortevaa ja Rauno Ruuhijärveä. Katariina Pylsykin pyörähti lavalla esittelemässä kuvakirjaansa Ritajärven suojelualueen kasvistosta. Ensimmäisen kappaleen hän luovutti luonnontutkija Jussi Viitalalle.

Ihailen Anni Kytömäkeä. Pieni sirkeä nainen on paitsi vuolassanainen palkittu kirjailija myös toimiva kansalainen ja aktiivinen luonnonsuojelija. Hän varjelee rakkaita raakkujaan sekä kirjoissa että teoissa. Hän on käynyt Arkangelin alueella pienessä kylässä pysäyttämässä suurvenäläisen kaatopaikkasuunnitelman. Kenen suomalaisen päähän pälkähtäisi moinen suunnitelma, mutta Annin pälkähti. Matti Kuusela oli mukana rohkeana reportterina ja kirjoitti Aamulehteen aiheesta jutun, joka herätti paljon huomiota.

Taisteluparin kamppailu Kaitasuon säilymiseksi ei sen sijaan sujunut yhtä tuloksellisesti. Suota ei kohta enää ole, koska Ukrainan sodan vuoksi tarvitaan sittenkin taas turvetta lämmittämiseen. Anni toimii myös Luonnonperintösäätiössä, jonka Pentti Linkola aikoinaan perusti. Kävin taannoin näillä päivillä kuuntelemassa Linkolaa, joka silloin valitti että Suomen metsän ovat kadonneet. Muuan emäntä sanoi siihen, että kyllä hän vaan nauttii tuolla Vaivian metsässä poimiessaan siellä marjoja. Se ei varmaan Linkolan mielestä ollut enää oikea metsä. Nyt Anni kertoi Ruoveden ja Juupajoen rajamailla olevasta ikimetsästä, joka on saanut elää omaa elämäänsä. Pitäisikö poiketa siellä vielä syyskesästä?

Matti Kuusela on kehittänyt ihan oman kirjoitustyylin, jossa fantasia ja tuima asia yllättävästi lomittuvat, Hänen juttujensa rakenne muistuttaa mutkittelevaa polkupyöräreittiä tuntemattomassa maastossa. Tosin hän sanoi kirjoittavansa parhaiten hiihtäessään. Nyt hän uhkaa kirjoittaa pyöräretkestä Hämeenkyrössä ja ottaa selvää näistä sarvipäistä. Vavistuksella odotamme.

Matilla oli myös vakava sanoma. Hän uskoi mummojen Venäjällä lopettavan Putinin hyökkäyssodan. Mitä enemmän mummojen lastenlapsia kuolee mielettömässä sodassa, sitä vahvemmin nousee kansan vastarinta sotaa ja hallitsijaa kohtaan. Päätämme kannattaa Mattia ja mummoja.

Kannatti käydä ladossa. Anni on harvinaisen kirkas ja selkeä puhuja, Matti taas monimielinen mörähtelijä. Kumpikin sanan taitureita, vaikka Anni sanoi mieluummin soittavansa pianoa ja Mattikin soittaisi jos osaisi. Kirjoittaminen on kuulemma raastavan ikävää ja vaikeaa,  mutta ei sitä kyllä Matin irtonaisesta tekstistä huomaa, Annin soljuvasta sanavirrasta vielä vähemmän. Kumpikin lupaa luojan kiitos jatkaa sanojen kanssa temmellystä.

Sade taukosi sopivasti kun laskettelin pyörällä ladosta kotiin. Valmistin mehevän lasagnen ja annoin kypsyä uunissa. Sitten katsoin taas Alcantaran perheen vaiheita, menossa 21. tuotantokausi ja osa 386. Seurasimme näitä Francon ja hänen jälkeisiä aikojaan Marjan kanssa herkeämättä joka ainoa kerta. Eläydyimme  Mercedeksen ja Antonion ja heidän perhekuntansa elämään kuin omien sukulaistemme seikkailuihin. Sarja on pitänyt kutinsa näihin saakka, mutta nyt en ole varma kannattiko sekoittaa aikatasoja ja laajentaa tänne korona-aikaan saakka.  Ainakin se särkee illuusiota ja tuo tuttuja henkilöitä muuttuneina mukaan. Lohdullista kuitenkin että Merche ja Antonio ovat edelleen hengissä ja yhdessä ja moni muukin. Jos joku kaipaa todellista yhteisöllisyyden kuvausta, niin tässä San Genaron kulmilla sitä on tarjolla. Jos Marja eläisi, matkaisimme vielä Madridiin ja poikkeaisimme  Alcantaroiden kotikadun bistroon lasilliselle.

Ilta lyhenee ja ilmassa on jo syksyn värähdys. Järven vesi viilenee, mutta vielä voin aamuisin uida uloimman poijun ympäri. Marjapensaat punertavat, metsä sinertää mustikoista  ja ohran tähkät pullistuvat ikkunani alla. Sadon kypsymiseen liittyy onnen ja täyttymyksen tunteita, mutta myös luonnon kuoleman läheisyys. Vielä on kesää kuitenkin hyvä kolmannes jäljellä, nauttikaamme siitä kaikin aistein ja aivoituksin.

31.7. 2022

Radio on kesäinen kaveri, äänikirjat myös. Lehdet tulee selatuksi nopeasti. Hesarissa on liian pitkiä juttuja, Aamulehdessä on niitä samoja. Hufvudstadsbladetista löytyy kivoja pikkupaloja ja Anna-Lena Laurénin reportaaseja.

Hesari kyseli koskettavinta elokuvaa. Kun kansalta kysytään, tulos on aina väärä ja kriitikot hermostuvat. Harmiaan purkivat television kulttuurikeskustelijat torstaiaamuna. Itse voittanutta elokuvaa Postia pappi Jaakobille ei edes mainittu, koska asia oli kysytty väärin. Klaus Härö on menestynyt liian hyvin meillä ja maailmalla, joten häntä on vaikea hyväksyä. Hänellä on kaiken lisäksi väärä kristillispohjainen maailmankatsomus. Koskettava elokuva on sama kuin kyynelehdittävä, huh huh. Tuntemattoman käsikirjoittajan esittely oli sinänsä kiva juttu. Ilmeisesti Hesarin pitäisi kriitikoiden mielestä seuraavaksi kysyä monitasoisinta ja syväkierteisintä elokuvaa. Ehdokkaita vain ei paljon löytyisi.

Vierasperäisten nimien ääntämys on radiossa puhuville yhä vaikeampi tehtävä. Luulisi pakkoruotsin opettaneen, kuinka sellaiset vaikeat nimet kuin Adlercreutz tai Lindberg äännetään. Radion aamulähetyksessä ne ääntyvät muotoon atlerkroits tai limpperi. Juuri nyt Juri von Bonsdorff raportoi Washingtonista. Kuinka tuo aatelinen von äännetään, veellä vai? Onko Bee sanan alussa liian vaikea sekin. Jukka Kajava jaksoi aikanaan pitää näitä asioita sitkeästi esillä Hesarissa, eipä juuri kukaan enää.

Nyt ei tainnut radiossa olla mitään erityistä teemaakaan heinäkuussa, ei punaista eikä sinistä. Riittämiin teemaa virtasi Ukrainasta ja Uniperista, sähkön ja ruuan hinnasta. Ensi talvena säästetään ja värjötellään. Taas huomaan kuinka siunauksellinen keksintö on maalämpö, vaikka sähkön kulutusta sekin lisää. Koetetaan selvitä kaikesta, Ukrainassa on pirun paljon kurjempaa. Vaikea on sietää venäläisturisteja, jotka hankkivat täällä samaan aikaan mukavuuksia. Maailma on loputtoman epätasainen.

Sotajuttuja tulee radiosta paljon, saksalaisten seikkailuista Lapissa ja Tahvanaisen tarinoita Mannerheimin uskottua. Nekin liittyvät mielessä tuoreisiin tapahtumiin Ukrainassa. Välillä soitan Vesalle ja kyselen tarkennuksia omista sodistamme ja sieltähän tulee kuin apteekin hyllyltä. Pohdimme muun muassa Mannerheimin muistelmista pois jätettyjä, vihollisen kannalta liian kriittisiä jaksoja. Onko niitä jossain tallessa?

Kuuntelen kertauksena Peter Englundin kirjaa Pultavan taisteluista, hyvää pohjaa ajankohtaisiin tapahtumiin. Kaksi tekijää vaikuttivat vanhan ajan sotainnostukseen: Ruotsin aatelisille valloitussodat tarjosivat uran etenemistä ja rikkauksia, talonpojat taas hyökkäsivät urheasti, koska Jumala oli ennalta säästänyt osuuko luoti vaiko ei. Jotain tällaista vieläkin varmaan Ukrainan aroilla koetaan,

Piti vielä valittaa julkisten välineiden toistuvista ennakkomainoksista, mutta nekin ovat todella pieniä vaivoja suurempien rinnalla. Ärsyttävistä ennakkoiskuista on sitä paitsi se siunaus, että ne tehokkaasti estävät itse kyseisten ohjelmien seuraamisen. Joten antaa tulla vaan, jos nyt julkistenkin kanavien on pakko kilpailla katsojista ja kuulijoista.

Kesäteatteristakin on keskusteltu radiossa yksipuolisen kevyenä lajina. On unohtunut ulkoilmateatterin kunniakas perinne. Onneksi Mikko-Olavi Seppälä nosti sitä esiin Kulttuuriykkösessä. Totuus on ikävä kyllä se, että tarjonta ainakin täällä päin on valahtanut keveimmän kesäteatterin tasolle. Kävin sen kerran todentamassa tuolla Heiskan kesäteatterissa, missä on keksitty lyömätön patentti: pannaan paljon lauluja peräkkäin ja väleihin löysää jutusteltua. Sitä sitten kesästä toiseen toistetaan ja katsojat ovat kiitollisia. Eipä kysy liikaa aivoja eikä teatteritaitoja. Pääasia että tekemisen iloa riittää ja yhteisöllisyyttä.

Heinäkuu loppuu enkä nyt keksi tähän mitään muuta. Tyttärien lomakin loppuu, paljon he ovat iloa tuottaneet tuolla rantamökillä riehuessaan. Ovat raivanneet vieraslajeja ja kunnostaneet paikkoja. Mutta Taatalan rehevä ruusupensas säilyi! Tarkkojen tutkimusten jälkeen selvisi, että se ei olekaan kurtturuusu. Onneksi olkoon! Voin edelleen istuksia vanhan pirtin ruohottuneessa pihassa ja nauttia ruusujen tuoksusta.

Vähän viileä kuukausi tämä oli, mutta on sentään uitu ja pelattu sulkapalloa, kerätty mustikoita ja kantarelleja, luettu ja lenkkeilty. Yksinäisyys on hyvä piiskuri kirjoitustyöhön, kun  muista iloista on puolet karsittu. Muistelmia vain tuppaa kertymään enemmän kuin yhteen kirjaan mahtuu. Onpa talvi aikaa karsia. Muistoissa on haikeaa viihdykettä, ihmeen elävinä niitä mieleen pulpahtelee. Mikä tajunnan varasto! Riittää ammennettavaa niin kauan kuin vielä muistaa jotain.

30.7. 2022

Urheilu on pitänyt otteessaan, mutta myös kotoisat kyläilyt, lueskelu, kirjoittaminen ja jopa filosofia.

Siitä voisi aloittaa. Sympaattisimpia kesätapahtumia on varmasti Ikaalisten Puistofilosofia. Saa mennä ilmaiseksi istuksimaan lehmusten ja vaahterain alle kuuntelemaan viisauksia. Tähtäsin iltaan, jolloin pyöräilijäystävät Tarmo Kunnas ja Osmo Pekonen harjoittivat dialogia.

Tuolla kuvassa he näkyvät pisteinä kuulijoiden välistä. Pyhyys oli heillä aiheena, ja siitähän puheet risteilivät ties minne. Tarmolla oli papin rooli, hän valoi uskoa elämän hyvyyteen ja kauneuteen. Osmo otti intellektuellin roolin moninaisin kulttuurihistoriallisin muistumin ja esimerkein. Väleihin pojat pistelivät sisäpiiriläisiä muistelmiaan. Rentoa ja oppinutta meininkiä.

Mieleni sykähti, kun Osmo nosti esiin Knut Hamsunin romaanin Maan siunaus. Se on ollut minunkin lempilukemistani joskus opiskeluaikoina. Sillanpäänkin yhteyden Hamsuniin Osmo muisti. Aktivoiduin ja kaivoin hyllystäni vanhan kirjan ja rupesin illalla lukemaan. Kyllä siinä tuntuu väkevästi se Osmon mainitsema maan pyhyys ja luomakunnan jatkuva läsnäolo. Yksityiskohtaisesti ja miltei pakinoiden kerrotaan kuinka Iisakki rakentaa aivan alusta pitäen elinkeinonsa koskemattomaan tunturiin. Raamatullista luomiskertomusta suorastaan. Sillanpää on sitten jo huomattavan kehittyneen agraariyhteisön kuvaaja.

En ole käynyt juuri koskaan festareilla, joten tällaiset sanalliset mittelöt sopivat kesääni hyvin. Myös on rattoisaa noudattaa sukulaisten ja ystävien kutsuja ja istua kahvipöytien äärellä milloin Törmällä tai Ylivakerilla tai meidän omassa rannassa, missä tyttäret tarjosivat lounaan ruohikolla. Uintivedetkin ovat vielä lämpöisiä, ei kylmä kivikään niitä aikoihin viilennä. Pyöräillä voi joutuisalla sähköpyörällä ja pian on taas vene tuupattava syvän sinisille laineille. Luontaista liikuntaa, juuri niitä Tarmon ylistämiä arjen pyhiä nautintoja.

Urheilukisoja on pitänyt seurata liiankin tiiviisti. En nyt osallistunut veikkauksiin enkä pahemmin muutenkaan jännittänyt omien puolesta, kun he eivät kuitenkaan pärjää kuten entisinä aikoina. Voi vain ihailla huippukykyjen häikäiseviä suorituksia MM-kisoissa Oregonissa. Viimeisen päivän suuria ilonaiheita olivat pohjoismaiset voitot, Ingebrigtsenin kulta viidellä tonnilla ja Duplantisin loistava maailmanennätys seiväshypyssä. Suomessa ei ole ketään lähimainkaan näihin verrattavaa tähteä. Kun katseli Paavolan ja Holttisen hapuiluja seipään karsinnassa, kyllä muistuivat mieleen Landströmin ja Piirosen kultaiset ajat. Nuoruuteni suuri idoli Eeles Landsrtöm lähti ehtymättömien korkeuksien hyppypaikoille  parahiksi ennen näitä murheen seiväskisoja.

Kun nyt muistoihin vajosin, palautan samalla mieleeni ensimmäiset olympiakisani Helsingissä, jolloin 7-vuotiaana nappulana tuijotin isäni käskystä maratonporttia: kohta sieltä porhalsi punapaitainen juoksija rataa kiertämään ja kansi hurrasi. Ihmisveturi Emil Zatopek tuli voittajana maaliin. Hän voitti kaikki matkat, kolme kultaa, temppu johon ei yltänyt Nurmi eikä Virenkään. Ikuisia painautumia urheiluintoisen pikkukaverin verkkokalvolle. Veikko Karvonen oli sentään viides, nyt ei suomalaisia ole aikoihin maratonilla nähty. Pettymyksenä koettu Toivo Hyytiäisen pronssikin oli parempi saavutus kuin aikamme keihäsmiesten pistesijat näissä kisoissa.

Mukava oli kuitenkin katsella aamuöisin kisoja ja kuunnella selostuksia ja Tuomas Rajan tavattoman kannustavia ja myönteisiä kommentteja. Ilmeisesti hän koki tehtävänsä kotikatsomoiden terapeuttina, niin vannoutuneesti hän hehkutti suomalaisten vaatimattomiakin ponnistuksia. Olkaamme siis vähäänkin tyytyväisiä ja odottakaamme Münchenin peräänkuulutettuja revansseja. Vaan liikaa nyt tulee mielestäni yleisurheilua, joka kuitenkin on minunkin lempilajiani.

Ja jatkuuhan naisten futis, jota pitää sanoa jalkapalloksi eikä erotella miesten peleistä. Ihan kelvollista katseltavaa sekin on, vaikka välistä tehotonta ja tussahtelevaa. Parhaat matsit ovat edessä päin. Ehkä kootaan sunnuntaiksi meille kisastudio, kun loppuottelu aukeaa. Joka tapauksessa, kuten Artsikin hämmästyneenä totesi: naiset on oppineet pelaamaan futista!

Kunhan ei liika istuminen raunioittaisi omaa liikuntaa. Onneksi aamuyön valvomiset ainakin ovat tällä erää ohi. Voi virkein mielin paneutua kirjallisiin töihin aamu-uinnin jälkeen heti kahdeksalta, kuten omaehtoinen eetos vaatii.

Jaakon päivänä 2022

Hyvät ystävät lähettivät viime juttuni jälkeen kannustavia tervehdyksiä: ”Lähde nyt hittoon sieltä Hämeenkyröstä. Käännä selkä niille!” Noudatin neuvoa ja lähdin kyllin kauas, Pohjois-Karjalaan.

Matkalla hauskinta on poikkeileminen. Pysähdyin Puumalassa ja katsastin Sahanlahden kesäteatterin esityksen Palava tahto. Se kertoi isänmaallisesta intoilijasta ja Kalevala-korun keksijästä Elsa Heporaudasta. Arvelin että eipä ole helppoa tuosta aiheesta tekaista vetävää näytelmää. Juhani Joensuu oli kuitenkin kehittänyt aika sutjakan esityksen, jossa Heporautaan suhtaudutaan kunnioittavan huvittuneesti. Kova täti hän on ollut ja pannut omalla sarallaan tuulemaan, kulttuurivaikuttajana Maila Talvion rinnakkaishahmo.

Nuorta Elsaa näytteli Marjaana Manninen ja varttuneempaa Tiia Louste, jonka takia Puumalaan tietysti poikkesin. Yhteinen ystävämme Eeva-Liisa sattui samaan esitykseen, muutenkin oli tupa täynnä. Tiian ja Marjaanan yhteisnäytteleminen oli hauskaa katseltavaa, vaihtoivat älykkäästi rooleja ja tilanteita. Ismo Kotro taiteili tiukkojen naisten puserruksessa.

Jatkoin Imatralle, mistä olin katsonut halvan yösijan ja halpa se olikin: venäläisen kaverin pitämä kolossi, jossa maleksi lisäkseni pari epäilyttävän näköistä tyyppiä. Televisio lähetti venäläisiä kanavia. Yritin etsiä pitkän matkan jälkeen olutta, ei missään. Neuvoivat läheiseen Hotelli Leningradiin (!), sekin murju oli kiinni. Mietin jo millä puolen rajaa mahdan olla. Heikkohermoisempi olisi vaihtanut majaa. Nukuin silti kohtalaisesti.

Jatkoin aamuvarhain Via Kareliaa pohjoiseen, kiva ajella tyhjää kaunista tietä. Lieksassa minut otti hellään hoiviinsa kulttuuriaktivisti Elli Oinonen-Edén, joka heti muistutti edellisistä käynneistäni. Hieno valokuva todisti, että olen ollut täällä puhumassa Sillanpäästä juhlavuonna 1988 ja toisen kerran katsomassa Kolin rinteillä maineikasta teatteriesitystä Juhani Ahon Panun pohjalta 2006. Kirjoitinkin siitä ylistävän kolumnin. Retkeilimme silloin ikimuistoisesti Karjalan mailla kihlattuni Marjan kanssa.

Tällä kertaa kohteena oli Monolan aitta, missä Aino ja Janne Sibelius asuivat kuukauden häämatkallaan syyskesällä 1892. Pidin esitelmän tapahtumasta ja liitin siihen raisuna johdantona Juhani Ahon ihastukset ennen kaikkea Elisabet Järnefeltiin ja myös Ainoon, mikä koski Janneen niin kovasti, että hän uhkasi haastaa Ahon kaksintaisteluun. Syynä oli Ahon aikanaan skandaalimainen romaani Yksin (1890), josta senaattikin keskusteli. Kehuivat esitelmääni, saivat kuulemma uutta tietoa.

Tapahtuma oli osana Monolan juhlaviikon ohjelmaa Lieksassa. Itse Monolan aitta ei ole ihmeellinen arkkitehtoninen saavutus, mutta talkoilla kunnostettu ja sijaitsee kauniilla paikalla. Kyllä Aino ja Janne ovat täällä viihtyneet. Jannenhan piti vähän keräillä runojakin ja saada kosketusta karelianismiin. Tuloksia kuultiin heti Kullervo-sinfoniassa.

Juhlaviikolla oli paljon muutakin ohjelmaa, lähinnä korkeatasoisia konsertteja, joista yhden ehdin kuunnella Heino Kasken sävellyksistä. Upeat muusikot Liisa Makkonen, Jussi Makkonen ja Nazig Azezian esiintyivät. Kuultiin Kasken harvoin esitettyjä pikkuteoksia, muun muassa jylisevä Pankakoski-preludi. Tutustuttiin myös Pankakosken entiseen työläisyhteisöön. Opettaja Marja-Leena Ilvonen ja professori Hannu Simola kertoivat lapsuusmaisemistaan.

Mutta pääkohde lymmytteli vielä kaukana Ruunaan koskilla. Kesällä 1971 seurasin täällä Mikko Niskasen kuvauksia, kun hän filmasi Laulua tulipunaisesta kukasta, sen koskenlaskukohtauksia. En silloin tohtinut kokeilla koskien laskemista, mutta nytpä rohkaistuin ja päästelin puuveneellä reippaan seurueen mukana kaikki kuusi koskea alas. Paluu koskille 51 vuotta myöhemmin onnistui! Kipparina toimi pätevä kaimani Panu Sipilä, hyvin selvittiin kaatumatta kivikoista ja kastuttiin virkistävästi läpimäriksi, mutta kalakukko, makkara ja nuotio kuivasivat. Huippukokemus.

Lieksassa käydään kovaa taistelua vanhan kaarisillan purkamisesta, ja vanhan sillan puolustusta johtaa juuri tämä peloton Elli Oinonen-Edén. Hän kertoi saaneensa roppakaupalla lokaa niskaansa paikallislehdessä ja jopa tappouhkauksia. Tämän tästä hän riensi jatkamaan valituskirjelmää kaupungin päätöksestä Korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Sain hyvän lähikuvan Lieksan kulttuuripoliittisesta kuohunnasta.

Viihdyin Puustellissa pari yötä, mutta sitten matkaan. Nousin Nurmekseen ja löysin Senni Timosen mainion sukumökin idylliseltä paikaltaan. Hauskaa oli tavata Senni omassa ympäristössään! Hän kertoi paikan historiasta ja valmisti kesäisen lounaan. Suomen  kansan vanhojen runojen paras tuntija on hän. Tapaamme uudestaan viimeistään syksyllä Kuusamon Viena-seminaarissa.

Sennin jätin mökkiinsä ja laskettelin Kuopion ja Jyväskylän kautta yhtä soittoa etelään. Tosin loppumatkasta kiersin Keuruulle, katselin Petäjäveden puukirkkoa, suuntasin Ruovedelle, missä nautin iltapalaa sataman laivakievarissa. Hieno matka päättyi Kurun ja Luhalahden mäkisiä hiekkateitä Viljakkalan kautta suoraan kotiin. Kilometrejä kertyi runsaat 1300, kuin Suomi päästä päähän. Paluu on aina paras, vaikka Suomen mimmit näkyivät häviävän selvin luvuin espanjattarille futiksessa, Nukahdin siitä tai mistään murhetta kantamatta.

9.7. 2022

Olen voinut käydä tervehtimässä vanhoja taistelutantereita, ehkä myös hyvästelemässä. Emme tiedä paljon tulevaisuudesta. Helteinen melankolia on vallannut mieleni.

Pitkästä aikaa Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa – jonka aina muistan paremmin Vammalana. Siellä kävin jo päivien alussa 1985 ja sittemmin toimin 10 vuotta ohjelmajohtajana. Tapahtuma on tullut tutuksi, mutta nyt on ollut muutama vuosi taukoa. Touko Siltala on seuraajani, puhelimme hänen ja Evan kanssa ja vaihdoimme kuulumisia. Kirjallista yhteistyötäkin on kustantajan kanssa menossa muistelmieni merkeissä.

Osallistuin paneelikeskusteluun elämäkerroista ja niiden kirjoittamisesta, mukana lisäkseni Leena Virtanen ja Martti Anhava, puheenjohtajana Hanna-Reetta Schreck. Varmaankin viisaita puhelimme ja todistimme ihmisen elämän kuvauksen merkityksestä. Kirjallisuudentutkimuksen puolella elämäkertojen kirjoittamista yritettiin ennen jopa kieltää, nyt niitä kirjoitetaan kaikilta aloilta vinhaa vauhtia. Erityisesti naisten elämäkertoja kaivataan lisää, korostivat Leena ja Hanna-Reetta.  Ääni oli päivin teema, kuulukoon siis naisten ääni!

Elämästä ja kirjoittamisesta puhui avajaisissa myös Matti Rönkä ja Simo Frangén esitteli hupaisia palindromejaan.  Päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää muistutti aiheellisesti paitsi lukutaidon erityisesti luetun ymmärtämisen merkityksestä. Kun media pullistelee älyttömiä ja värittyneitä viestejä, tärkeää on erottaa onko kyseessä ”klikkaukset, pöyristelu, kohutus”, kuten Leena huomautti. Kriittistä älyä totisesti tarvitaan enemmän kuin koskaan.

Väkeä oli ehkä vähemmän kuin menneinä mahtikesinä, mutta tunnelma sitä väljempi ja leppoisampi. Kaupungin vastaanotolla tapasin monia vanhoja tuttuja, Jouni Ovaskan ja ministeri Aki Lindénin ja puhemies Matti Vanhanenkin näkyi päivällä kirjakokoelmaansa täydentävän. Terassilla tähdensimme Kimmo Pietiläisen kanssa tietokirjojen merkitystä. Kari Häkämieskin vilahti tarjoilupöydän tuntumassa, Hämeenkyrön paras kunnanjohtaja vaikka liian lyhytaikainen. Bibliofiilien sihteeri Kati Solastie henki lämpöä ja lempeyttä. Kaiken kaikkiaan on suuri helpotus, kun viheliäisen hälinän jälkeen saa taas tavata ihan järkeviä fiksuja ihmisiä ja puhua oikeista asioista.

Sain samalla riemukkaita viestejä Kainuusta! Raatteen tie –oopperan ensi-ilta oli sujunut suorastaan haltioituneissa tunnelmissa Suomussalmella. Jouduin luopumaan matkasta kilpailevan juhlan vuoksi, ja heti alkoi kaduttaa. Syyn luette seuraavasta.

Sastamalasta ajelin nimittäin muistoista rikkaaseen Myllykoluun, missä pidettiin kesäteatterin 50-vuotisjuhla. Olin koko teatteria aloittamassa, vaikka Kaunohan käytännön työt silloin hoiteli. Siellä me vanhat jäärät nyt istuimme rinnan katsomossa ja seurailimme juhlan kulkua. Mitähän siitä voisi sanoa. ”Voi hyvät hyssykät”, huudahtaisi ensimmäinen vaimoni Elina, joka näytteli Siikriä aikoinaan Töllinmäen tohtorissa. Hän tunsi hyvin Kyrön sarvipäät ja ennusti heti alussa: ”Muista, ne eivät tule koskaan sinua täällä hyväksymään.”

Olen kirjoittanut ja sovittanut Myllykoluun 16 näytelmää, ohjannut niistä 5; kaikkiaan lähes 30 kesää on niitä pyöritetty. Kun minua ei pyydetty juhlaan puhumaan eikä muutakaan tekemään, arvelin salaa mielessäni, että ehkä jokin huomionosoitus odottaa. Väärä kuvitelma, ollaanhan Hämeenkyrössä. Juhlassa kuultiin pari ympäripyöreää puhetta ja  näyttelijäveteraanien hajanaisia muistoja. Kunnanjohtaja huipensi laihan annin ojentamalla suusanallisen ”noopelin” kaikille näytelmiä järjestäneille tahoille. Loistava idea eikä vaadi antajalta eikä vastaanottajalta mitään, koska ei näy missään. Kaikkien persaukisten kuntien kannattaa kopioida tämä.

Onneksi Turkka Mastomäki pelasti vähän tilannetta muistamalla yhteistyömme Hurskaan kurjuuden parissa 2002-2003. Se on edelleen ainoa kerta, jolloin Nobel-kirjailijamme pääteos on minnekään dramatisoitu. Silja Sillanpää viittasi kirjallisen kaimansa kohtaloon näytelmäsovituksessa 1988 sekä ohjaamaani Elämään ja aurinkoon 1992, josta myös Turkan näyttelijänura alkoi. Kukaan ei sen sijaan maininnut sanallakaan, mistä Myllykolun teatteritoiminta 50 vuotta sitten ylipäänsä sai alkunsa. Vilkaisimme Kaunon kanssa toisiamme: tällaisia ohituksia  voi tapahtua vain täällä sarvipäiden paratiisissa.

Jatkoa seuraa post festum Töllinmäessä sunnuntaina 10.7. klo 13 – ehkä silloin kuullaan vähän perustellumpaa kerrontaa aiheesta, Niinpä niin, olisikohan sittenkin kannattanut ajaa sinne Suomussalmelle todistamaan Raatteen tie –oopperan maailman kantaesitystä? Siellä ollaan ylpeitä oman seudun historiaa kuvaavasta teoksesta eikä ainakaan kätketä helmeä maan alle. Kainuun Sanomat on jo repinyt oopperasta jyliseviä otsikoita.

Piti vielä sanomani muutama sana Myllykolun juhlanäytelmästä Pelastakaa Röllimetsä. Lapsille se oli liian pitkä ja aikuisille liian simppeli, mutta tarkoitus oli hyvä ja opettavainen: metsää suojeltiin. Eniten huolta oli pantu puvustukseen, joka pörrötti ja kimalsi mielikuvituksellisen mauttomasti, kuten kai oli tarkoituskin. Allu Tuppuraisen laatima juoni on hatara, mutta ohjaajat Mira Card ja Hanna Rajakoski saivat pidetyksi jutun kasassa. Puheilmaisua ei kannattaisi edes peikkomaailmassa rökeltää kovin epäselväksi. Esityksestä kohosi kaksi kirkasta tähteä. Maahiskeiju Johanna (Arin tytär) Ryhänen on upea ja taitava ja laulaa kauniisti. Metsän raiskaajapuolta edustava sihteeri Niina Siewert tajusi hyvin koomiset vivahteet. Lapset ovat tietysti hervottoman herttaisia.

Kun samaan päivään osui vielä vanhan Sarkia-näytelmäni päivitetty ensi-ilta Kiikan Sarkia-näyttämöllä, oli ruuhkainen festariviikonloppu täälläkin täyteläinen. Näin viikolla ennakon. Hyvä että  Sulinin Kallekin nousee taas unohduksesta, vaikka esitys sotkee turhan muodikkaasti sukupuoliroolit. No jaa, Kallella ne menivät itselläänkin vähän sekaisin, mikä näin Pride-päivänä on paikallaan. Kati Juurikka hoitelee ohjausta, esitys alkaa jo Kannarin koululta ja jatkuu maantietä pitkin sillan yli. Muistoja tämänkin vaiheilta kirjoittajan mieleen kimpoili.

Mutta muistot ovat samalla hyvästijättöjä. Vakavin sellainen sattui juuri ruuhkaisimpaan päivään, mainion serkkuni Timo Kivimäen siunaus Tampereella; sekin jäi surukseni näiden kaikkien keskellä todistamatta. Timo oli taitava trumpetisti ja arkkitehti, joka suunnitteli entisestä lautakuivaamosta tiilisen työmajani Tusculumin. Hyvästeltäviin sekin pian kuuluu kuten koko elämä.

3.7. 2022