Tuskin on millään kansakunnalla niin laajasti arvostettua johtohahmoa kuin on Iso-Britannialla. En nyt tarkoita Boris Takkupäätä, vaan Hänen Majesteettiaan kuningatar Elisabetia. Häikäistyin hänen juhlinnastaan viime viikonvaihteessa. Erityistä on sekin, että kuningatarta voidaan tervehtiä sydämellisesti, vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä. Tuskin Charlesin yllyttämä onnitteluhuutokaan kantautui Elisabetin korviin Buckinghamin palatsilta Windsorin linnaan.
Muutenkin show palatsin edustalla oli ylittämätön. Amerikassa voidaan rahalla saada mahdollisesti vielä näyttävämpää ja tähtikirkkaampaa tulitusta, mutta silloin puuttuu kuitenkin tuo kuninkaallinen loiste. Mikä ristiriita brexit-maan ja ongelmissaan kompuroivan pääministerin ja toisaalta kansan valtaisa riemun ja juhlinnan välillä! Etteikö muka kuninkaallisilla ole väliä.
Samaan hengenvetoon oli katsottava uusin Downton Abbey elokuvateatterissa. Edellinen versio tuotti katsojille pettymyksen, mutta täästä on kiirinyt toisenlaisia tietoja. Kriitikoiden mukaan se on ihan kunnollinen elokuva. Sitä myöten yllätys olikin melkoinen: elokuva on jopa mainettaan parempi.
Mehän olimme Marjan kanssa tv-sarjan uskollisia katsojia. Se oli erinomaisesti tehty, ja jokin rojalistinen vivahde meihin epäilemättä tarttui. Olen edelleen Maryn eli Michelle Dockereyn vannoutut ihailija. Miten tyylikkäästi hän torjuu filmiohjaajan iskemisyrityksen. Muutkin näyttelijät ovat jääneet pysyvästi mieleen, ja tuntuukin loukkaavalta, jos he esiintyivät joissakin muissa aivan tavallisissa rooleissa. Onhan Carson eli Jim Carter kaiken perinteisen arvokkuuden ohittamaton symboli. Siispä oli hauska tavata koko sakki uudelleen elokuvassa.
Elokuvan teko linnassa ja äänielokuvan läpimurto oli mielestäni hauskasti toteutettu. Se toi kahden kerroksen väkeen uutta verenkiertoa. Jotain liiankin täydellistä ja sovinnollista tarinassa oli. Kaikkien kävi lopulta kovin hyvin, parit löysivät toisensa kuin vanhassa operetissa, kaikki pulmat ratkesivat. Maggie Smithin eli Violet Crawleyn romanttinen menneisyys oli kivasti ympätty mukaan, mutta leidin kuolinkohtauksessa alkoi jo olla liikaa melodraaman asetelmaa. Sydämellistä oli yhtä kaikki, todellinen hyvän mielen elokuvasatu.
Pitääkö väliin tuikata jotakin Sanna Marinista, kun kerran suosituista naisista puhutaan. Netissäkin nähtävillä oleva peppukuva on tietysti hemaiseva, en itse hahmossa näe vähääkään mauttomuutta. Näinhän paparazzit kaikkialla toimivat. Tuskin olisi brittikuvaaja jättänyt tilaisuutta käyttämättä. On kai Marinillakin vähän tietoista harkintaa, kun hän tiukat housut päälleen pujottaa ja nahkatakin harteilleen heittää. Vetävä nainen tietää vetävänsä huomion puoleensa.
Kuningatarhahmojen joukkoon täytyy istuttaa myös meidän muistoissa herttainen La Lailamme, omaa sukua Hirvisaari. Häntä muisteltiin lämpimästi Otavan tiloissa viime tistaina, oli ystäviä koolla ja puheita pidettiin. Kun vielä kuvat vierivät kankaalla, tuntui kuin Laila olisi ollut itsekin läsnä. Hänellä riittää säteilyvoimaa vielä kuoleman jälkeen. Hänen erityinen kykynsä pyydystää hyvin erilaisia ihmisiä ystävikseen tuli monella suulla todistetuksi. Luonnollista oli sekin, että hänen tuotannostaan ei paljon puhuttu. Riitti että kirjat olivat hyllyssä nähtävillä, ja äänikirjoiksi niitä täyttä päätä tuotetaan uusia lukijapolvia varten. Molemmat Katariinat luin, niitä arvostin kyllä. Valamon yksinäistäkin muistan. Hauska olisi lukea läpikäyvä sisältöanalyysi koko hänen tuotannostaan, ei kai sellaista ole vielä tehty.
Tällaisessa tilaisuudessa, johon ihmiset on kutsuttu nimenomaan henkilökohtaisten suhteiden perusteella, kohtaa pitkästä aikaa kivoja ystäviä. Saa kuulla ilahduttavia kommentteja omistakin kirjoistaan, joita ei aina heru. Kuin Lailan henki olisi virrannut ympäriinsä, hänhän oli yliveto toisia rohkaisemaan. Kai hän usein tarkoitti ihan totta kiitoksissaan. Hänen kaltaisiaan tarvittaisiin lisää, ihan vain pitämään yleistä mielialaa korkealla.
10.6. 2022