Panu Rajala

Ihminen tekee virheitä, sitä ei voi estää. Minä tein raskaan virheen myydessäni vanhan Tusculumini ja sen ympäriltä rantapalstan pariskunnalle, johon uskoin luottavani. Väärä luulo! Lähes vuoden olen saanut kestää vihakampanjaa, joka huipentui minuun kohdistuvaan syytteeseen ja tuomioon lähestymiskiellosta.

Olenko siis rikolllinen vaiko uhri? Käräjäoikeuden tuomari on tehnyt oman päätöksensä. Minä voin vain syvästi ihmetellä tätä prosessia. Minut on lain voimalla estetty lähestymästä henkilöä, jonka olen viimeksi tavannut 10 kuukautta sitten. Yleensä olemme kohdanneet perhepiirissä korkeintaan kerran vuodessa. Yhteytemme on ollut luontevan etäinen. En todella kaipaa lähempää tuttavuutta.

Kolmen sekunnin väärä kädenliike voi äkkiä kostautua. Tarjosin ositustilaisuuden jälkeen sisaruksille yhteisen saunaillan, kuten täällä on tapana. Ilta jatkui nauttien viiniä ja piirakkaa, jonka  nuorempi tytär oli leiponut. Hänen miehensä soitti yöllä ja ilmoitti, että ”tästä et selviä vähällä”. Aamulla sain kuulla, että olinkin saunassa syyllistynyt seksuaaliseen häirintään!

Lisää syytteitä koitui siitä, että kävelin muutaman kerran vanhaa polkuani pitkin heidän tyhjillään olleen tonttinsa poikki. Kaupanteon yhteydessä nimenomaan sovittiin, että kulkuyhteyteni polkua pitkin säilyy. Nyt se on tukittu lauta-aidalla ja valvontakameralla. Kävelystäni seurauksena kolme aiheetonta rikossyytettä ja sarja laittomia uhkauksia.

Yritin turhaan liennyttää tulehtunutta tilannetta nimi- ja syntymäpäiväkorteilla sekä lämminhenkisellä joulukirjeellä. Nekin on nyt merkitty todistusaineistoksi ahdistelusyytökseen! Lukutaito on meillä yleisesti heikentynyt, mutta vielä tärkeämpää olisi luetun ymmärtäminen.

Tapaukseen liittyy pohjavirtoja, joita en halua enkä voi julkisesti käsitellä. Syvä murhe menetyksestä voi kääntyä aggressioksi, joka kohdistuu sivulliseen osapuoleen. Tällainenkin on kestettävä, mutta lakituvassa näin yksityisiä tuntemuksia ei pitäisi käsitellä saati levittää julkisuuteen. Ällistyin sitäkin, että naispuolinen käräjätuomari uskoi näkevänsä tulevaisuuteen: tällainen ”ahdistelu” tulisi osaltani jatkumaan ellei sitä lähestymiskiellolla pysäytetä!

Toivon että kiellosta olisi edes se hyvä puoli, että se hillitsee naapuriamme, tätä pohjalaista käräjäpukaria, ja hänen puoleltaan tulevaa häirintää ja uhkailua. Tilanne on vähän sama kuin Joel Lehtosen Putkinotkossa, missä Juutas Käkriäinen aiheuttaa monet harmit isännälleen kirjakauppias Aapeli Muttiselle. Käräjiin ei siinä mennä, riittää uhkaava laukaus. Sama asetelma täällä muutettavat muuttaen.

Juhannus kuitenkin lähestyy, vaikka se on kohdaltamme tehokkaasti pilattu. Eipä kuulu enää soitto eikä laulu juhannusrannalta. Tuskin roihahtaa kokko, jota virkavalta onkin viimeksi ansiokkaasti valvonut. Vanha tunnelma on menetetty. Mennyttä tutuille ja kyläläisille järjestämäni juhannusjuhlat. Mennyttä entinen ilo ja rakkaus. Muistot sentään jäivät ja kuolleen vaimoni hienot valokuva-albumit, joiden lehdiltä vielä riemu raikuu.

Toivotan kaikille parempiosaisille kunnon kansalaisille oikein hyvää, helteistä ja valoisaa juhannusta!

Aattona 2022

Rakveren kaupungissa Pohjois-Virossa on 15 000 asukasta. Katselemme vanhaa hienoa teatterirakennusta. Rakvere on Euroopan pienin kaupunki, joka pitää yllä ammattiteatteria. Kesällä ohjelmistona on Robin Hood. Siitä on pitkä esittely Eestin televisiossa. Kesäteattereita on noussut maahan paljon. Myös shakkilaudanomainen Kolme muskettisoturia lähistöllä vaikuttaa kiinnostavalta. Matkaileva Tuglas-seuran joukkue Jaana Vasaman johdolla alkaa kallistua siihen, että Viroon on tehtävä erityinen kesäteatteriretki.

Ylhäällä mäellä hallitsee kaupungin tunnus, mahtavasarvinen tarvas. Sinne valleille on myös kohennettu avara luonnon luoma ulkoilma-areena vaikka millaisia juhlia varten. Entä mitä sanomme siitä, että samaan pieneen kaupunkiin on perusteilla oman säveltäjän kunniaksi Arvo Pärt -keskus ja konserttisali. Valtavia suunnitelmia! Mistä rahat? Innostusta riittää ainakin omasta takaa. Meillä ei saada Helsinkiin aikaan edes yhtä ainoaa kirjailijamuseota Mika Waltarin tunnettuun kulttuurikotiin, joka olisi siinä valmiina.

Arvo Pärtin muistomerkki on hellyttävä. Hän pyöräilee siinä pikkupoikana Rakveren torille kuuntelemaan musiikkia, jota ei voi kuunnella kotona, kun ei ole radiota. Näinkin voi alkaa  suuren säveltäjän ura. Näköispatsas kertoo enemmän kuin mikään figuratiiviveistos.

Neljän päivän aikana ehtii nähdä ja kuulla paljon todistuksia todellisesta yritteliäisyydestä ja kulttuuritahdosta. Kiiun kartanossa toimii nyt kunnanvirasto. Ei ole tarvittu uutta kalseaa rakennusta. Vierellä vartioi torni, jolla on sotahistoriansa. Valgejöen Veinivillassa nautimme Tiina Kuulerin marjaviinitilan kansainvälisesti palkittuja tuotteita. Taas tasoa ja tavatonta omatoimisuutta.

Lahemaan kansallispuistoalueella kohoaa Sadagin versaillesmainen kartano upeasti kunnostettuna. Taas sama kysymys: mistä rahat? Virossa osataan hakea tehokkaasti EU-varoja, mutta takana on muutakin. Sagadiin moni meistä haluaisi palata juhlia pitämään tai vain herrastelemaan. Samalla tutustumme maisema-arkkitehti Helle Väärsin varsin ainutlaatuiseen puutarhaan.

Vielä ällistyttävämpää on ihailla käsityömestari Janika Saarin loihtimia häikäisevän kauniita kukkatakkeja! Viehkeä nainen on entinen kolhoosin työnjohtaja, joka 15 traktorin ja juoppojen työmiesten voimin viljeli sadan tuhannen hehtaarin tilaa. Ja sitten heittäytyi tekstiilitaiteilijaksi! Mykistyin ihailusta. Naiset koettelivat innokkaasti takkeja, joita markkinoidaan ihailtavan maltillisesti. Ne myyvät varmasti itsensä.

Tulisi pitkäksi kertoa kaikista kohtaamistamme ihmeistä, kuten Moen kartanon viinatehtaasta, Karepan maahisemännän hoitelemastra lääkekasvipuutarhasta tai Äänisjärveltä kerätyistä kalliopiirroksista. Kaikissa kohtasimme aitoa intoa ja ylpeyttä omista saavutuksista. Muistiin jäi myös Käsmun antaumuksellisesti koottu merimuseo, jota Aarne Vaiki esitteli vanhan merikarhun lakoniseen tyyliin, sekä Toolsen jyhkeä linnoitus meren äärellä. Se esiintyy tiettävästi Jaan Krossin romaanissa Pietarin tiellä. 

Mitä olisi matka ilman yllättävää loppuhuipennusta. Kun luvassa oli vielä taidemuseo Viinistun kalastajakylässä, sitä jo uuvahtaneen ajatteli että no jaa… Yllätys täydellinen! Kohtaammkin vahvan persoonan Jaan Manitskin, entisen ulkoministerin ja kalatehtailijan, joka kalanjalostuksen kohdattua Venäjän kauppaan liittyneitä rajoituksia muuttikin tehtaansa taidemuseoksi! Eikä miksikään tusinataiteen kokoelmaksi, vaan hienoksi läpileikkaukseksi Viron maalaustaiteesta. Itse rakennus on jo arkkitehtonisesti vaikuttava merinäkymineen. Kaikkein vaikuttavin taisi olla pieneen latoon tehdyn kappelin alttaritaulu: ikkuna suoraan Luojan aavalle merelle.

Tämä on maan ainoa puhtaasti yksityinen taidemuseo, Manitskin oma luomus. Nyt ei tarvinnut suuremmin kysellä mistä rahat. Ruotsiin yksivuotiaana sodan jaloista muuttanut Manitski on entisessä elämässä toiminut Abban managerina!

Olimme aika ihmeissämme näistä Pohjois-Viron helmistä. Miten paljon on yritystä, tulosta, taidetta, tuotteita ihan kättemme ulottuvilla. Kun pitkästä aikaa verryttelemme ulkomaanmatkailua, Viron maaseutu näyttäytyy antoisammalta kohteelta kuin koskaan voisi olettaa. Sinne on siis palattava, viimeistään katselemaan uuteen kukoistukseen nousseita kesäteattereita. Ja nauttimaan näitä oman maan tuotteita, joita bussillamme poimimme vähän kylästä kuin kylästä. Palju tänu kaikesta!

18.6. 2022

Tuskin on millään kansakunnalla niin laajasti arvostettua johtohahmoa kuin on Iso-Britannialla. En nyt tarkoita Boris Takkupäätä, vaan Hänen Majesteettiaan kuningatar Elisabetia. Häikäistyin hänen juhlinnastaan viime viikonvaihteessa. Erityistä on sekin, että kuningatarta voidaan tervehtiä sydämellisesti, vaikka hän ei ole fyysisesti läsnä. Tuskin Charlesin yllyttämä onnitteluhuutokaan kantautui Elisabetin korviin Buckinghamin palatsilta Windsorin linnaan.

Muutenkin show palatsin edustalla oli ylittämätön. Amerikassa voidaan rahalla saada mahdollisesti vielä näyttävämpää ja tähtikirkkaampaa tulitusta, mutta silloin puuttuu kuitenkin tuo kuninkaallinen loiste. Mikä ristiriita brexit-maan ja ongelmissaan kompuroivan pääministerin ja toisaalta kansan valtaisa riemun ja juhlinnan välillä! Etteikö muka kuninkaallisilla ole väliä.

Samaan hengenvetoon oli katsottava uusin Downton Abbey elokuvateatterissa. Edellinen versio tuotti katsojille pettymyksen, mutta täästä on kiirinyt toisenlaisia tietoja. Kriitikoiden mukaan se on ihan kunnollinen elokuva. Sitä myöten yllätys olikin melkoinen: elokuva on jopa mainettaan parempi.

Mehän olimme Marjan kanssa tv-sarjan uskollisia katsojia. Se oli erinomaisesti tehty, ja jokin rojalistinen vivahde meihin epäilemättä tarttui. Olen edelleen Maryn eli Michelle Dockereyn vannoutut ihailija. Miten tyylikkäästi hän torjuu filmiohjaajan iskemisyrityksen. Muutkin näyttelijät ovat jääneet pysyvästi mieleen, ja tuntuukin loukkaavalta, jos he esiintyivät joissakin muissa aivan tavallisissa rooleissa. Onhan Carson eli Jim Carter kaiken perinteisen arvokkuuden ohittamaton symboli.  Siispä oli hauska tavata koko sakki uudelleen elokuvassa.

Elokuvan teko linnassa ja äänielokuvan läpimurto oli mielestäni hauskasti toteutettu. Se toi kahden kerroksen väkeen uutta verenkiertoa. Jotain liiankin täydellistä ja sovinnollista tarinassa oli. Kaikkien kävi lopulta kovin hyvin, parit löysivät toisensa kuin vanhassa operetissa, kaikki pulmat ratkesivat. Maggie Smithin eli Violet Crawleyn romanttinen menneisyys oli kivasti ympätty mukaan, mutta leidin kuolinkohtauksessa alkoi jo olla liikaa melodraaman asetelmaa. Sydämellistä oli yhtä kaikki, todellinen hyvän mielen elokuvasatu.

Pitääkö väliin tuikata jotakin Sanna Marinista, kun kerran suosituista naisista puhutaan. Netissäkin nähtävillä oleva peppukuva on tietysti hemaiseva, en itse hahmossa näe vähääkään mauttomuutta. Näinhän paparazzit kaikkialla toimivat. Tuskin olisi brittikuvaaja jättänyt tilaisuutta käyttämättä. On kai Marinillakin vähän tietoista harkintaa, kun hän tiukat housut päälleen pujottaa ja nahkatakin harteilleen heittää. Vetävä nainen tietää vetävänsä huomion puoleensa.

Kuningatarhahmojen joukkoon täytyy istuttaa myös meidän muistoissa herttainen La Lailamme, omaa sukua Hirvisaari. Häntä muisteltiin lämpimästi Otavan tiloissa viime tistaina, oli ystäviä koolla ja puheita pidettiin. Kun vielä kuvat vierivät kankaalla, tuntui kuin Laila olisi ollut itsekin läsnä. Hänellä riittää säteilyvoimaa vielä kuoleman jälkeen. Hänen erityinen kykynsä pyydystää hyvin erilaisia ihmisiä ystävikseen tuli monella suulla todistetuksi. Luonnollista oli sekin, että hänen tuotannostaan ei paljon puhuttu. Riitti että kirjat olivat hyllyssä nähtävillä, ja äänikirjoiksi niitä täyttä päätä tuotetaan uusia lukijapolvia varten. Molemmat Katariinat luin, niitä arvostin kyllä. Valamon yksinäistäkin muistan. Hauska olisi lukea läpikäyvä sisältöanalyysi koko hänen tuotannostaan, ei kai sellaista ole vielä tehty.

Tällaisessa tilaisuudessa, johon ihmiset on kutsuttu nimenomaan henkilökohtaisten suhteiden perusteella, kohtaa pitkästä aikaa kivoja ystäviä. Saa kuulla ilahduttavia kommentteja omistakin kirjoistaan, joita ei aina heru. Kuin Lailan henki olisi virrannut ympäriinsä, hänhän oli yliveto toisia rohkaisemaan. Kai hän usein tarkoitti ihan totta kiitoksissaan. Hänen kaltaisiaan tarvittaisiin lisää, ihan vain pitämään yleistä mielialaa korkealla.

10.6. 2022

Jäälautan murskaama laituri ennen ja nyt.

Päävalmistelut on tehty. Laiturit on korjattu ja vielä tärkeämpi: savusaunan kiuas on muurattu uudelleen. 12-kesäinen kova käyttö murensi rakenteen, mutta taitava muurari Pekka Linnainmaa ennallisti kiukaan, Ylivakerin Tauno tärkeänä apumiehenä. Kohta kuuluu taas vihtain läiske.

Nurmikin on leikattu, sillä 32-vuotias pihatraktori toimii jälleen. Kuinkahan paljon sitäkin on korjailtu, ja aina se pärähtää uudelleen käyntiin. Omenapuut kukkivat ilman mitää valmisteluja. Ja raparperi rehottaa. Ensimmäinen kiisseli on aina elämys. Perunoistakin enin osa maassa, loput kylvän tänään Kustaan päivän aattona. Puutarhasta voi iloita ilman sen kummempia ponnisteluja.

Puolustusvoimain lippujuhlaa komisti Vesa Karosen arvio Paavo Haavikon Mannerheim-monologista Hesarissa. Haavikko pani useimmat aikalaiset armotta matalaksi, mutta Mannerheim ja Kekkonen saivat korkeimmat tunnustukset. Jäin miettimään tuota hänen paradoksiaan, että Paasikivi olisi puuskahtanut pääministerikautensa olleen erityisen raskas, koska Mannerheim tuki hänen politiikkaansa. Oliko tarkoituksellinen vaiko pelkkä lapsus? Haavikostahan ei koskaan tiedä kuinka hänen piruettinsä pitäisi tulkita. Vesakin kallistui lapsuksen kannalle. Martti Anhava voi tietysti tietää tarkemmin.

Katselin paraatia täältä televisiosta ja mietin, että olisihan mukava olla kadulla katselemassa. Tosin kuvaruudusta näkee enemmän. Sillanpään Marssilaulu avasi tuttuun tapaan veteraanilippujen tulon. Paraati ei ole meillä mitenkään suureellisesti varusteltu, mutta herättää silti turvallisuuden tunnetta. Kyllä noilla joukko-osastoilla ja vempeleillä aika hyvin kampoihin pannaan, jos joku yrittää rajan yli.

Kuukausiliitteessä näkyy Antti Kaikkosen kiivas aikataulu. Ennen Elisabeth Rehniä puolustusministeri oli hallituksen heittopussi, johon pantiin joku takametsien mies, jolle ei muuta keksitty. Nyt Kaikkonen on kolmas tukipilari presidentin ja pääministeri ohessa. Joskus sattuma nostaa miehen oikealle paikalle oikeaan aikaan.

Samaa lehteä selaillessa en edes Anni Vuohijoesta kertova maratonjutun jälkeenkään ymmärrä, mistä hänen häirintäjutussaan oli kysymys. Pelkästä poskensoitosta korttipelissä lätkäkundien kanssa? Jo on taas pienestä saatu valtakunnallinen hälinä. Jos taas kyse oli Jan Vapaavuoren masinoimasta peittelyoperaatiosta muiden mokien suojaksi niin se onnistui täydellisesti.  Hesarissa keitetään muutenkin pienistä asioista ihan liian pitkiä juttumöhkäleitä. Kuka jaksaa kahlata? Sitten vielä valitellaan paperipulaa ja hyödyllinen Nyt-liite laihtui ikävästi.

Pelionni on pienestä kiinni. Huuhkajat oli lähellä tavanomaista niukinta voittoa, mutta sekin mureni loppuminuutilla. Mutta mitä sitä suremaan. Bosnialaiset olivat niin iloisia tasoituksesta, että sen suo heille mielellään. Onhan heidän nyt mukavampi palata kotimaahan yksi piste plakkarissa kuin ei mitään. Jalkapallossakin yritetään nostattaa meillä henkeä, mutta ei saada lähimainkaan aikaan sellaista hybristä kuin jääkiekossa.

Nyt sitten sitä suvea viettämään. Pinkaisen ensin Helsinkiin tiedottamaan Raatteen tie -oopperasta huomenna Musiikkitalossa ja sitten on muutakin ohjelmaa. Joissain raporteissa on verrattu, kuinka ukrainalaiset ovat käyttäneet samantapaista taktiikkaa venäläisiä vastaan kuin suomalaiset 1939 Raatteessa kahtakin venäläistä divisioonaa vastaan. Siellä korpitiellä tuho oli murskaavampaa kuin Ukrainan aukeilla tasangoilla. Nähtäväksi ja kuultavaksi jää, kuinka Uljas Pulkkiksen säveltämä ooppera tärähtää tämän ajan hermoon. Ensi-ilta on heinäkuun alussa alkuperäisen paikan tuntumassa Suomussalmella ja sitten ooppera valuu etelän kaupunkeihin syksymmällä.

5.6. 2022