Vaatimaton ja hiljainen mies voi samalla olla hyvinkin vaikuttava henkilö. Sellainen oli kirjailija Jaakko Syrjä. Kaikki Tampereella tiesivät ja tunsivat hänet. Ainakin mikäli olivat kirjallisuuden kanssa missään tekemisissä ja kaikkihan olivat.
Alueellinen raja näkyy selvästi. Tampereella Syrjän kuolema on etusivun pääuutinen, Helsingissä sisäsivun korrekti nurkkauutinen. Sama näkyi tavallaan hänen toimiessaan Kirjailijaliiton puheenjohtajana poliittisesti kuumina vuosina 1975-80. Sitoutumaton Syrjä oli Helsingin näkökulmasta sananmukaisesti syrjässä, ja häntä kampitettiin kaikin keinoin. Muistan kun Kirsi Kunnas kihisi kiukkua: hän ei uskonut, että kirjailijat, toden puhumisen ammattilaiset, voivat valehdella ja juonitella niin häikäilemättömästi kuin silloin tapahtui. Tietysti vain se taistelutahtoinen osa heistä.
Matti Kuusela kirjoittaa Aamulehdessä luonteenomaisen syvän ja hyvin ymmärtävän muistokirjoituksen Jaakko Syrjästä. Minua kiinnosti hänen havaintonsa, että kahdessakin Tampereella pyörivässä näytelmässä Syrjää on kuvattu turhan kevyesti, sivuhenkilönä. Kun toinen näytelmä on minun kirjoittamani, on pakko tunnustaa. Minäkin näin Syrjän vain Väinö Linnan kaverina, en itsenäisenä persoonallisuutena. Ohjaus taisi vähän korostaakin hahmon karikatyyrimäisiä piirteitä.
Lähetin käsikirjoituksen ennen ensi-iltaa Syrjän nähtäväksi mahdollista kommenttia varten. Hän vastasi kohteliaasti, että on siinä määrin heikentynyt ja muistisairas, että ei tunne itseään vastuulliseksi antamaan lausuntoa näytelmästä. Rehellinen herrasmies. Kävi hän kuitenkin Kirsin kanssa esityksen katsomassa. Mitä lienee miettinyt.
Jaakko Syrjä oli vuosikymmenet kaiketi uskollisin Pirkkalaiskirjailijoiden kokouksissa kävijä. Kun hän käytti puheenvuoron, hänellä oli todella jotakin sanottavaa. Monet uudet jäsenet muistavat hänen vähäeleisen rohkaisunsa. Erästä esikoisrunoilijaa Syrjä läimäytti vain olalle. Kaveri muistaa vieläkin kuinka hyvältä tuntui.
Sain jutella Syrjän kanssa paitsi kokouksissa myös hänen kotonaan Tampereella ja Hämeenkyrössä, missä Syrjä vieraili kirjallisuustapahtumissa. Hänellä oli hyvin käytännöllinen näkemys kirjoista ja niiden vaikutuksista, olihan hän myös entinen kustantaja ja Kalle Päätalon teosten toimittaja. Syrjällä oli lisäksi filosofinen näkökulma kirjallisuuteen ja elämään yleensä, mistä Aulis Aarnio todistaa keskustelukirjassa Surullinen humoristi (2003). Aarnion mukaan Georg Henrik von Wright totesi erään iltatapaamisen jälkeen, että tämä Jaakko Syrjä on todella hyvä filosofi. Aika hyvin pälkäneläiseltä palomieheltä.
Suomen Kirjailijaliitto on hengeltään ja tyyliltään kovasti muuttunut sitten Jaakko Syrjän puheenjohtajavuosien. Sen saattoi aistia viime lauantaina, kun liitto vietti 125-juhliaan hyvin vapautuneissa ja lämminhenkisissä tunnelmissa. Eipä käydä enää Sirpa Kähkösen luotsaamassa liitossa poliittisia kiistoja, vaan hyvin ammattimaisiin kysymyksiin keskitytään. Syrjä oli vähän harmissaankin siitä, että kirjailijoista on tullut niin perin juurin ammattilaisia. Kai hän kaipasi vanhaa innoitusta, jonka tunsi harvaan julkaisevana kutsumuskirjailijana. Liiian suppeaksi jäi hänen tuotantonsa.
Clarion-hotellin pöytäseurueessa, jota hallitsi Osmo Pekosen 196-senttinen oppineisuus ja Kai Ekholmin kirjatietämys, käytiin vilkkaita ja viisaita keskusteluja. Intouduin sitten tanssimaankin Dallapé-orkesterin muhkeasti soitellessa. Oikeastaan sellainen ei kuulu kirjalliseen rooliin, jossa varsinkin miesten pitää keskittyä yhä vakavampiin keskusteluihin ja alkoholin nauttimiseen. Mutta paikalla oli niin suuri määrä nuoria mitä viehättävimpiä naiskirjailijoita, minkäs teet. Entisiä tyttöystäviäkin kohtasin, ikää kun karttuu. Marjo-kulta Saarinenkin on julkaissut juuri uuden teoksen ja saanut kehuja Hesarissa, ilmankos hehkui. Oli siellä jääriä ja veteraanittaria iloiselta 60-luvulta ja tuliselta 70-luvulta saakka. Sensaatiomaisin kohtaamani oli virolainen Maimu Berg, jonka kanssa olemme syntyneet saman vuoden samana päivänä. Pitihän sitäkin juhlia. Illan paras saavutus: pääsin dekkarikuningatar Outi Pakkasen fb-sivulle.
Samalla mietin katsellessani noita villisti hyppiviä ja leiskuvia, pulisevia ja kauniisti poseeraavia naisia: kaikilla heistä on päänsä sisällä älykkäitä, purevia ja pirullisia tarinoita, tunteita raastavia runonsäkeitä, ja silti he pystyvät jättämään ne työhuoneeseensa tai viimeistään narikkaan ja heittäytymään iloisen juhlan pyörteisiin vailla viiltävää kireyttä, isoja huolia tai näkyviä luomistuskia. Ihmeellistä.
23.5. 2022