Alan K. Roden kirjoittama elämäkerta ohjaaja Michael Curtizista (2017) antaa uutta tietoa The Egyptian –elokuvan valmisteluista Hollywoodissa vuonna 1953. Elokuva perustuu kuten tiedämme Mika Waltarin romaaniin Sinuhe egyptiläinen.

Erittäin suurisuuntaisesti ja huolellisesti suunniteltu elokuva näyttää kaatuneen ennen kaikkea epäonnistuneisiin roolivalintoihin. Tuottaja Darryl Zanuck halusi järjestää rakastajattarelleen Bella Darville läpimurtoroolin loisteliaan kurtisaanin Neferneferneferin osassa. Tuottaja oli tavannut tämän Puolan juutalaisen näyttelijättären (oikealta nimeltään Bella Wegier) Pariisissa ollessaan kävelyllä vaimonsa kanssa Champs-Élyséellä. Bella Darvi oli pahoissa peliveloissa, ja Zanuck halusi pelastaa hänet. Sinuhen tarina pyöri hänen mielessään.

Marilyn Monroesta oli samaan aikaan tullut yksi suurimmista Hollywood-tähdistä. Hän oli saanut vihiä suunnitteilla olevasta suurelokuvasta ja tarjoutui Neferneferneferin rooliin vain saadaksen kuulla, että se oli jo varattu eräälle Bella Darville. Myös elokuvan ohjaaja Michael Curtiz sijoitti oman rakastajattarensa Anitra Stevensin kuningatar Nefrititen rooliin.  Elämäkerran kirjoittajan Roden mukaan tällainen peli oli mahdollista vain Hollywoodissa, mutta eiköhän samoja suhmurointeja oli tapahtunut kaikkialla maailman sivu.

Suurin ongelma oli kuitenkin itse Sinuhen päärooli, johon valittiin alun alkaen Marlon Brando. Hän kuitenkin kieltäytyi tehtävästä ensimmäisten lukuharjoitusten jälkeen. Hän ei pitänyt käsikirjoituksesta eikä voinut sietää vastanäyttelijäänsä Bella Darvia. Hänen managerinsa esitti lääkärintodistuksen Brandon psyykkisestä romahduksesta, mutta joutui silti maksamaan elokuvayhtiö 20th Century-Foxille huomattavan korvaussumman. Brando koki nopean ihmeparanemisen ja siirtyi näyttelemään Julius Caesaria Joseph L. Mankiewiczin ohjaamassa elokuvassa.

Voi vain kysyä, mitä Sinuhen filmatisoinnista olisikaan tullut, jos keskeisiä rooleja olisivat näytelleet Marlon Brando ja Marilyn Monroe.

Sinuhen osaan kysyttiin sitten hätäisesti monia näyttelijöitä, muiden muassa Dirk Bogardea ja John Cassavetesia, mutta saatiin viimein melko tuntematon englantilainen Shakespeare-näyttelijä Edmund Purdom. Hän tulkitsi roolin jäykästi ja ulkokohtaisesti.

Elokuvaa pelastivat jonkun verran vahva Victor Mature Hormehebina ja hupaisa Peter Ustinov Kaptahina. Jälkimmäinen tosin piti filmauksia niin hullunkurisina, ettei katsonut koskaan valmista elokuvaa. Pahimmin kritiikki kohteli Bella Darvin Neferneferneferiä, jonka olemuksesta puuttui New York Timesin arvostelijan mukaan kaikki erotiikka, magnetismi ja charmi. Hänen vaihtuvat peruukkinsa nousivat rakastelukohtauksissa parhaiten näkyviin.

Bella Darvi palasi elokuvan jälkeen Monacoon pelipöytien äärelle. Hänestä ei tullut suurta tähteä. Mutta jotain vetovoimaa hänessä oli, sillä hän sai mukaansa tuottaja Darryl Zanuckin, joka hylkäsi perheensä ja studionsa ja ryhtyi itsenäiseksi tuottajaksi. Hänenkin uransa lähti alamäkeen. Suhde purkautui, kun ilmeni että Bella Darvilla oli toinen suhde naiseen. Hän teki itsemurhan 1971.

The Egyptian sai kautta linjan viileän kritiikin. Vain sen visuaalisesti upeita joukkokohtauksia kiitettiin. Pelkistettyyn tarinaan ei saatu lähimainkaan romaanin kaltaista vetoa. Unkarilaissyntyisen ohaajan Michael Curtizin päätyöksi jäi Ingrid Bergmanin ja Humphrey Bogartin tähdittämä Casablanca (1942). Erityisesti uusi laajakankainen cinemascope-tekniikka tuotti vaikeuksia ohjaajalle, joka oli tottunut pienimuotoisempiin tuotantoihin. Silti hän onnistui Sinuhen lopun tehokkaassa verilöylyn kuvauksessa.

Elokuvan  lavasteiden, esineistön, aseiden, tapojen ja vaatetuksen tarkka historiallisuus sai myös kiitosta. Asiantuntijoina oli yliopistojen parhaita egyptologeja. Elokuvan markkinointi oli mahtavaa, sen rekvisiittaa ja eläimiä kuljetettiin rekkavaunuilla ympäri Amerikkaa. Elokuvan budjetti oli siihen aikaan ennätysmäiset 5 miljoonaa dollaria, josta yhtiö otti takkiinsa huomattavan tappion.

Kun The Egyptian esitettiin ensi kerran Suomessa elokuvateatteri Metropolissa 1954, alkuteoksen kirjoittaja Mika Waltarikin suostui viimein astelemaan punaista mattoa pitkin sitä katsomaan. Kokeneeana käsikirjoittajana hän ymmärsi, ettei elokuva voi koskaan vastata varsinkaan näin laajaa romaania. Hänen mielestään romaanin ideologinen ydin oli kuitenkin saatu elokuvassa esiin. Hän antoi elokuvasta lehdistölle ystävällisen lausunnon ja totesi lopuksi: ”En minä ainakaan haukotellut kertaakaan.”

Päälähde Alan K. Rode: Michael Curtiz. A Life in Film. University Press in Kentucky 2017. 681 pages.

21.5. 2022