On jatkettava Mika Waltarin ajankohtaisuudesta. Nyt syynä on Waltarin tsekintäjän Markéta Hejkalován vierailu Helsingissä. Hän esitteli nimikkoseurassa tuoreinta käännöstään, oikeastaan ryhmätyönä Masarykin yliopiston oppilaiden kanssa syntynyttä teosta Valka o pravdu, suomeksi Sota totuudesta.
Pohjana on Waltarin tunnettu tietokirja Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, joka ilmestyi nimimerkillä Nauticus Malmössä 1941. Asiatiedot Waltari tutki vakoiluraporteista Suojelupoliisin tiloissa Valtion tiedotuslaitoksen tilaustyönä. Lisäksi hän haastatteli Baltiasta paenneita emigrantteja ja luki lehtiartikkeleita. Jopa Jaan Kross hämmästeli aikanaan kuinka Waltarilla saattoi olla paremmat tiedot Viron tapahtumista kuin virolaisilla itsellään.
Tsekinkielisen käännöksen nimi on varsin osuva. ”Sota totuudesta” kuvaa hyvin Waltarin kirjan tendenssiä. Nyt huomaamme kuinka totuudesta käydään taas yhä kiihkeaämpää sotaa Ukrainassa ja Venäjälläkin. Totuus on sodan ensimmäinen vainaja kuten sanotaan. Waltari kaivoi niin paljon faktoja kuin saatavilla oli. Monet vähättelivät hänen kirjaansa progandana, mutta myöhempi tutkimus on osoittnut sen pätevyyden. Parempaa kuvausta Baltian maiden miehityksestä ei heti tuoreeltaan ilmestynyt,
Samat menetelmät ovat nytkin käytössä Ukrainassa kuin silloin Baltiassa: ensin sotavoimin maahan ja sitten lavastetaan kansan tuki valtaukselle. Ei tässäkään mitään uutta auringon alla. Silti on vieläkin piilossa asiantuntijoita, joiden mielestä Baltian maita ei koskaan miehitetty ja Krimin valtaus oli kansan oikeutettu tahto. Nyt he eivät hevin tule esiin.
Markéta Hejkaloválla on suorat nielipiteet ajan tapahtumista, Hänellä oli 8-vuotiaan muistot Prahan miehityksestä 1968, ja hän on seurannut tarkasti maansa tapahtumia sen jälkeen. Illuusiot valtapolitiikan edessä ovat karisseet. Hauska oli kuulla, että Václav Havelia arvostetaan taas jopa enemmän kuin presidenttikausinaan. Nykyinen poresidentti lopettelee kauttaan korruptiosyytteiden keskellä. Maansa uuteen hallitukseen Markéta tuntui kiinnittävän hyviä toiveita.
Kuulimme taas kuinka tärkeä ja suosittu kirja Sinuhe egyptiläinen on edelleen Tšekin maassa. Siitä saakka kun Marta Hellmuthová sen suureksi osaksi vankilassa käänsi, se on kuulunut kaikkien tsekkien lukemistoon ja on edelleen maan kuudenneksi myydyin kirja, Jokin sen illuusiottomassa historiantulkinnassa vetoaa erityisesti kovia kokeneisiin kansoihin. Ja silti kirjassa on se pieni toivon pilkahdus, johon lukijat voivat vieläkin tarttua.
Markéta on kääntänyt molemmat Mikaelit Karvajalan ja Hakimin ja luki meille otteen jälkimmäisestä, kuinka hyytävän osuvasti Waltari kuvaa osmannien valtakunnan diktatoriset piirteet, joista aikalaiset ja nyt taas tämä aika tunnistaa heti totalitaarisen valtion verhottomat kasvot. Markéta sanoi lukeneensa ääneen saman katkelman kotimaassaan monissa tilaisuuksissa – aina sama vaikutus. Ei voisi paremmin Stalinin tai Putinin vallankäyttöäkään kuvata.
Alkoi kiinnostaa sekin, että Milan Kunderasta on tehty kaksikin elämäkertaa, joissa lähdetään aivan eri näkökulmista. Toinen kirja syyttää Kunderaa poliittisista petoksista, toinen puolustaa ja ihailee häntä maailmankuluna kirjailiana. Kumpikohan näistä suomennetaan?
Istuimme Markétan seurassa vielä pitkän tovin Janoisessa Lohessa tsekkiläistä Urquelia ja kotimaista lonkeroa nauttien ja maailman merkillistä menoa pohdiskellen. Olisiko Mika Waltari koskaan osannut kuvitella, että hänen maanpuolustustarkoituksiin tilattu kirjansa, joka varmuuden vuoksi naamioitiin ruotsalaiseksi kustannustuotteeksi, eläisi vielä 80 vuotta myöhemmin, saisi uusia käännöksiä ja painoksia. Kirjoilla on totisesti kohtalonsa, joskus näinkin yllättävät nousunsa!
3.5. 2022