Kävinpä Åbo Svenska Teaterissa ja kuulin ja näin taas kerran Cavalleria rusticanan ja Pajazzon. Klassisia kelpo esityksiä, Tuomas Parkkisen ohjaamia ja Jonas Rannilan kapellimestaroimia. Edellinen kulki perinteisiä uria paitsi miljöönsä puolesta, jälkimmäiseen Parkkinen oli keksinyt enemmän omia metkujaan.  Idea siitä että molemmat tapahtuvat samana päivänä ja samojen kirkonmenojan jälkeen oli tavallaan näppärä.

Minua ihmetytti jonkin verran Pajazzon valmstelujen sijoittaminen kalseaan kylpyhuoneeseen ja varsinkin se, että tenori Aldo di Toro joutui vetämään kuuluisan aariansa suihkussa vettä valuvana. Vähän säälitti. Mikä ihme oli perustana? Mutta seuralaiseni Salla keksi heti selityksen: kun niin monet amatöörit ovat vetäneet kotioloissaan saman aarian suihkussa, miksei se tässäkin toimisi? Olkoon näin, mutta onhan di Toron kokenut ammattilainen ja esiintynyt useilla Euroopan oopperalavoilla, toivottavasti kuivana.

Ei hän sentään joutunut laulamaan aariaa alasti, mikä on miesten kohdalla uusi trendi ja toteutettu viimeksi Kansallisoopperan Salomessa. Jaakko Ryhänen kertoi nähneensä jossakin Saksassa Ryöstön Serlajista, missä basso jylisi osuutensa munasillaan. Jaska ei vaikuttaut erityisen ihastuneelta ideaan. Nyt häneltä on ilmestynyt elämäkerta kuten niin monesta muusta. Ryhäsellä on toki kaarta enemmän kuin monilla poppareilla.

En olisi löytänyt tietäni Åbo Svenskaniin, ellei erityinen syy olisi yllyttänyt. Marjan tyttärenpoika Asla (12) suoritti lapsikuorossa oopperadebyyttinsä lavalla. Uskon että pojalle oli aikamoinen elämys tutustua taiteilijayhteisöön sisältä päin ja vieläpä yhdessä maan kauneimmista teatteritaloista. Virkeästi hän siellä kuorossa italiaa veteli. Ties mitä seuraamuksia tällaisesta voi herkimmässä iässä koitua. Solistit (Essi Luttinen, Sam Furness ja muut) olivat kaikki laatuluokkaa ja kuoro iskussa.

Toinen tapaus sukupiirissä on Elinan (Ylivakerin) sisarentyttären Liisa Hietasen näyttely Tampereen Taidemuseossa. Siellä on edustava kokoelma Liisan kudonnaistöitä, jotka ihmeellisesti luovat eloon tuttuja malleja kuten vaikka ikänsä huonekaluja kaupanneen liikemies Aulis Jalaskosken unohtumattoman hahmon. Ei sitä päivää ennen vanhaan, ettei olisi Aulista torilla tai raitilla tavannut – ja nyt tapaamiset hänen kuolemansa jälkeen jatkuvat taiteen keinoin. On siellä myös Weijo Koskiranta, vanha kunnon muusikko ja Myllykolun veteraani. Niin elävästi Liisa on heidät kuvannut, että aluksi luulin Weijoa oikeaksi ja pallilla istuvaa vahtimestaria taideteokseksi.

Lisäksi omakin tyttäreni Alma tekee vaihteeksi come backin Tampereelle ja on ohjannut muistorikkaalle Telakalle uuden näytelmän Metsän pelko. En ole sitä vielä nähnyt, mutta Aino siitä raportoi ja samoin pitkän linjan kriitikki Katarina Fleming. Moderni tyylilaji ei avaudu kuulemma ihan helposti, mutta Ainon mielestä esityksessä on jopa salavihkaista huumoria. Metsää tarkastellaan hyvin monenlaisesta näkökulmasta. Viimeksi Alma niitti mainetta Turussa Kirjojen huoneellaan vai oliko se päinvastoin..

Hauskaa  kun nuoret rynnistvät ja viimein voivat esiintyä ilman rajoituksia. Vappu tulee tänne Hämeenkyrön maille vaisun eleettömästi, saa nähdä lähdenkö edes Taataa lakittamaan illan suussa. Ilohan on sisimmästä kiinni, ei tässä mitään suurta karnevaalia kaivatakaan, riiittää kun Tapparan fanit riehuvat Tampereella. Poikani Vilho vannoo, että Ilves on seuraava mestari. Sitä odotellessa, vallatonta Vappua!

30.4. 2022