Maailmanpolitiikka on tehnyt jälleen palveluksen Mika Waltarin tuotannolle. Äskeisten sotatapahtumien valossa voimme lukea vaikkapa Johannes Angelosta uusin silmin. Mariupolin säälimätön murskaaminen tapahtuu saman Mustanmeren rantamilla kuin taannoin Konstantinopolin piiritys viisi ja puoli sataa vuotta sitten. Yhtymäkohtia on muitakin. Sulttani Muhammed II osmannijoukkoineen valloitti Konstantinopolin pääasiassa tykkitulella. Nyt on tykkien tilalla ohjukset ja raketit, mutta taktiikka on sama.
Johannes Angelos (1952) kuvaa idän ja lännen ratkaisutaistelua 1453, jolloin aikakausi kääntyi uudeksi. Waltaria kiinnostivat akakausien murrokset ja suuret aiheet, joilla oli heijastuspintaa uudempaan aikaan. Waltari kutoi tiiviisti kirjoittamansa valloitusdraaman lomaan mustan hehkuvan rakkauskertomuksen. Mikä vahinko, että Dino De Laurentis luopui romaanin filmaushankkeesta 50-luvulla. Yhtenä syynä oli, että Turkki vastusti kuvauksia aidolla tapahtumapaikalla sekä turkkilaisten avustajien massakäyttöä.
Waltari kuvasi läntisen avun hajanaisuuden Itä-Rooman pääkaupungille. Venetsia lähetti joitain laivoja, mutta siihen konkreettisen avun mobilisoiminen jäi. Viidessä vuosisadassa läntinen Eurooppa on suuresti ryhdistynyt ja pystyy nyt yksimieliseen toimintaa. Waltari varmaan onnittelisi hämmästyneenä vanhaa mannerta, josta hän ammensi koko tuotantonsa. Johannes Angeloksessa kuvataan myös kirkkojen jakautuminen latinalaiseen ja idän ortodoksiseen, suurimpana kiistan aiheena kolmen kirjaimen lisäys filio-que. Uskontunnustukseen täytyi kuulua paavin mukaan myös poika pyhän hengen ohella.
Kun väärä tunnustus kuultiin Sofian kirkon seremoniassa, kansan valtaa viha ja epätoivo. Kajahtaa tuo kohtalokas huuto: ”Mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra.” Konstantinopolin kohtalo on silloin jo sinetöity. Nyt Ukrainan ylpeä vastarinta on toista maata kuin itäromalaisten alistuvaisuus, jota Johannes sivullisena saa todistaa. Sinuhe taipui uskomaan, että kaikki toistuu eikä mitään uutta ole auringon alla, mutta nyt historia osoittaa väitteen osaltaan vääräksi silmiemme edessä. Kaikki ei ole palannut ihan ennalleen ja paljon on muuttunut aikojen saatossa. Silti historia painaa, myös kirkkojen historia. Putinin toiminta nojaa historian perusteisiin, samanlaisiin kuin Muhammedin toiminta aikanaan, mutta näkymä on sittenkin erilainen. Länsi pystyy nyt lujempaan vastarintaan kuin taannoin turkkilaisia vastaan. Jos pakotteet tehoavat, jää nähtäväksi.
Toinenkin kirja voi nyt näyttää erilaiselta. On tullut tavaksi vähätellä Waltarin nuorekkaan reipashenkistä armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931). Viimeksi tällä viikolla kuultiin MIka Waltari -seuran tilaisuudessa esitelmöitsijän arvio, että se on puhtoinen ja heiveröinen kirja verrattuna Pentti Haanpään rankasti armeijaa kritisoivaan kirjaan Kenttä ja kasarmi (1928). Mutta voisiko nyt jo kysyä, kumpi teos valmisti paremmin Suomen puolustustahtoa kohtalon syksyyn 1939. Haanpään kritiikissä oli varmaan perää, mutta aika lievää armeijan simputus oli sttenkin verrattuna vaikka Amerikan tai Venäjän sotalaitosten hirvittävään koulutukseen ja kurinpitojärjestelmään. Eivätkä tulokset jälkimmäisen kohdalla ole tämän kummempia kuin nyt nähdyt tuhotyöt.
Suomalainen päällystö, vänrikit etunenässä, lähtivät talvisotaan samanlaisen isänmaallisen intomielen vallassa, jolle Waltarin kirjoitukset osaltaan loivat perustaa. Myös Haanpää joutui omakohtaisesti todistamaan arvostelemansa sotalaitoksen tarpeellisuuden, kun hän rivimehenä taisteli naama lumessa talvisodassa Pelkosenniemen rintamalla. Siitä kertoo Otavan kilpailussa palkittu romani Korpisotaa (1940).
Waltarin samanaikaista talvisotaromaania Antero ei enää palaa voi sitäkin pitää hyväuskoisen idealistisena kuvauksena kansasta, joka uhrimieltä kaihtamatta pysäyttää vihollisen rajoilleen. Sen tavoitteena ei niinkään ollut taiteellinen toteutus, vaan kannustus kansalliseen yksimielisyyteen, jota sinä aikana tarvittiin. Voi vain arvailla, millaisia kirjoja, elokuvia ja muita teoksia Ukrainan sota aikanaan synnyttää. Viitteitä on jo olemassa. Ehkä kansalliselle tilitykselle ei silloin naureskella kuten Waltarin palkkatyönä kirjoittamalle propagandalle, joka kuitenkin edusti lajinsa valioluokkaa, Waltarin ei tarvinnut koskaan sortua valhepropagandaan, riitti vahva sinivalkoinen väritys.
Habent fata sua libelli, totesi Waltari toisinaan alakuloisen tyynesti. Kirjoilla on kohtalonsa, niin myös kirjojen vastaanotoilla, jotka ovat aina riippuvaisia ajankohdan tunnelmista ja tapahtumista, kulttuurin kaarteista ja politiikan tarpeista.
22.4. 2022