Joskus kauan sitten saimme Marjan kanssa päähämme, että menemme naisten päivänä naisten tansseihin Tarvashoviin. Se oli varmaan Marjan idea, koska oltiin hänen silloisella kotiseudullaan Tarvasjoella. Liityimme pitkään jonoon, ja kun pääsimme sisään, kuka seisoikaan vastassa ja jakoi naisille punaisia ruusuja isosta ämpäristä: Ilkka Kanerva. Näinkin Ike keräsi kannatusta maakunnasta.
Ikeä tulee oikein ikävä. En muista kuinka tutustuimme, mutta se ei ollut vaikeaa: kaikki suomalaisethan olivat Iken kavereita. Hänellä oli tuo armoitettu kyky lähestyä kaikkia kuin vanhoja tuttuja. Nyt hänen omaperäisiä kielikuviaan ei enää kuulla. Hän selvisi kommelluksistaankin nopeasti ja putosi aina jaloilleen. Nyt hänet muistetaan vakavana valtiomiehenä ja reippaana urheilumiehenä. Osanotto eksoottiselle Elina Kanervalle, viime hetkillä antoivat vihkiä itsensä.
Suuri tapaus kohahti kohdalleni kuluvalla viikolla. Kävin ensimmäisen kerran tutustumassa Tampereen ylpeyteen, Nokia-areenaan. Poikani Vilho on vannoutunut Ilves-fani ja vei minut katsomaan matsia Ilves-TPS. Siellä sitten huusimme ja lauloimme Ilveksen päädyssä 10 000 katsojan meressä. En ole suuri jääkiekon harrastaja, mutta huumaava tunnelma vei mukaansa. Mikään teatteri ei pysty saamaan aikaan vastaava latausta, ei lähellekään.
Mahtava laitos tulee keräämään kohta kaikki merkittävät matsit ja konsertit, kun Hartwall-areena on pois pelistä eikä HIFK ole saanut (onneksi) uutta areenaa sinne Stadikan kylkeen. Tampere jyrää. Kun ei iskisi vauhtisokeus. En kuulu siihen joukkoon, joka näitä kansoittaa, mutta kannustaa sopii etäältä.
Vaikka kuinka hihkuimme, mikään ei auttanut: Ilves hävisi jatkoajalla. Pyyhtiä tuikkasi Turulle voittomaalin. Ehkä Eemeli Suomi ei ollut parhaassa vireessä. Välieräotteluita on valtavan paljon, mutta taloudellisesti ne tuottavan hyvin, kun yleisöä riittää kahdessa kaupungissa. Tänä iltana on totuuden hetki Ilveksellä. Jatkaako vai putoaako? Jääkiekkoliiga ei paljon pitkäperjantain sanomasta perusta, täysi rähinä taas päällä areenalla.
Matti Kuusela kirjoittaa Aamulehdessä viisaasti Tampereen ortodoksisen kirkon historiasta ja nykyisyydestä. En ole minäkään sen sisällä käynyt kuin kerran: lavastaja Enska Suomisen hautajaisissa. Kirkko on varmasti lähemmän tutustumisen arvoinen. Kirkkohearra Aleksej Sjöberg ottaa räväkästi kantaa Ukrainan sotaan ja arkkipiispa Kirillin mielipiteisiin. Kirkon vahtimestari on harmissaan, kun jääkiekkofanit käyvät pelin jälkeen kusella kirkon takapihalla. Tunnustan että minäkin piipahdin kuusen juurella, kun odottelin poikaani portilla. Olkoon viimeinen kerta! Kaupunki tai seurakunta voisi laittaa asiallisen pömpelin lähettyville, olisi armon työ sekin.
Kuuntelin Matteus-passion radiosta taas alusta loppuun, kummasti se virittää juuri oikeaan tunnelmaan kiirastorstain iltana. On yksinäinen rauha mietiskellä hiljaisessa talossa, korkeintaan pöllön huhuilu kuuluu. Ihminen ei aina kaipaa seuraa. Kuu vasta kerää täysinäisyyttään, ensimmäisenä sunnuntaina kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeen me ylösnousemusta taas juhlimme. Se on ihan kohta.
Pitkäperjantaina 2022