Panu Rajala

Kävinpä Åbo Svenska Teaterissa ja kuulin ja näin taas kerran Cavalleria rusticanan ja Pajazzon. Klassisia kelpo esityksiä, Tuomas Parkkisen ohjaamia ja Jonas Rannilan kapellimestaroimia. Edellinen kulki perinteisiä uria paitsi miljöönsä puolesta, jälkimmäiseen Parkkinen oli keksinyt enemmän omia metkujaan.  Idea siitä että molemmat tapahtuvat samana päivänä ja samojen kirkonmenojan jälkeen oli tavallaan näppärä.

Minua ihmetytti jonkin verran Pajazzon valmstelujen sijoittaminen kalseaan kylpyhuoneeseen ja varsinkin se, että tenori Aldo di Toro joutui vetämään kuuluisan aariansa suihkussa vettä valuvana. Vähän säälitti. Mikä ihme oli perustana? Mutta seuralaiseni Salla keksi heti selityksen: kun niin monet amatöörit ovat vetäneet kotioloissaan saman aarian suihkussa, miksei se tässäkin toimisi? Olkoon näin, mutta onhan di Toron kokenut ammattilainen ja esiintynyt useilla Euroopan oopperalavoilla, toivottavasti kuivana.

Ei hän sentään joutunut laulamaan aariaa alasti, mikä on miesten kohdalla uusi trendi ja toteutettu viimeksi Kansallisoopperan Salomessa. Jaakko Ryhänen kertoi nähneensä jossakin Saksassa Ryöstön Serlajista, missä basso jylisi osuutensa munasillaan. Jaska ei vaikuttaut erityisen ihastuneelta ideaan. Nyt häneltä on ilmestynyt elämäkerta kuten niin monesta muusta. Ryhäsellä on toki kaarta enemmän kuin monilla poppareilla.

En olisi löytänyt tietäni Åbo Svenskaniin, ellei erityinen syy olisi yllyttänyt. Marjan tyttärenpoika Asla (12) suoritti lapsikuorossa oopperadebyyttinsä lavalla. Uskon että pojalle oli aikamoinen elämys tutustua taiteilijayhteisöön sisältä päin ja vieläpä yhdessä maan kauneimmista teatteritaloista. Virkeästi hän siellä kuorossa italiaa veteli. Ties mitä seuraamuksia tällaisesta voi herkimmässä iässä koitua. Solistit (Essi Luttinen, Sam Furness ja muut) olivat kaikki laatuluokkaa ja kuoro iskussa.

Toinen tapaus sukupiirissä on Elinan (Ylivakerin) sisarentyttären Liisa Hietasen näyttely Tampereen Taidemuseossa. Siellä on edustava kokoelma Liisan kudonnaistöitä, jotka ihmeellisesti luovat eloon tuttuja malleja kuten vaikka ikänsä huonekaluja kaupanneen liikemies Aulis Jalaskosken unohtumattoman hahmon. Ei sitä päivää ennen vanhaan, ettei olisi Aulista torilla tai raitilla tavannut – ja nyt tapaamiset hänen kuolemansa jälkeen jatkuvat taiteen keinoin. On siellä myös Weijo Koskiranta, vanha kunnon muusikko ja Myllykolun veteraani. Niin elävästi Liisa on heidät kuvannut, että aluksi luulin Weijoa oikeaksi ja pallilla istuvaa vahtimestaria taideteokseksi.

Lisäksi omakin tyttäreni Alma tekee vaihteeksi come backin Tampereelle ja on ohjannut muistorikkaalle Telakalle uuden näytelmän Metsän pelko. En ole sitä vielä nähnyt, mutta Aino siitä raportoi ja samoin pitkän linjan kriitikki Katarina Fleming. Moderni tyylilaji ei avaudu kuulemma ihan helposti, mutta Ainon mielestä esityksessä on jopa salavihkaista huumoria. Metsää tarkastellaan hyvin monenlaisesta näkökulmasta. Viimeksi Alma niitti mainetta Turussa Kirjojen huoneellaan vai oliko se päinvastoin..

Hauskaa  kun nuoret rynnistvät ja viimein voivat esiintyä ilman rajoituksia. Vappu tulee tänne Hämeenkyrön maille vaisun eleettömästi, saa nähdä lähdenkö edes Taataa lakittamaan illan suussa. Ilohan on sisimmästä kiinni, ei tässä mitään suurta karnevaalia kaivatakaan, riiittää kun Tapparan fanit riehuvat Tampereella. Poikani Vilho vannoo, että Ilves on seuraava mestari. Sitä odotellessa, vallatonta Vappua!

30.4. 2022

Maailmanpolitiikka on tehnyt jälleen palveluksen Mika Waltarin tuotannolle. Äskeisten sotatapahtumien valossa voimme lukea vaikkapa Johannes Angelosta  uusin silmin. Mariupolin säälimätön murskaaminen tapahtuu saman Mustanmeren rantamilla kuin taannoin Konstantinopolin piiritys viisi ja puoli sataa vuotta sitten. Yhtymäkohtia on muitakin. Sulttani Muhammed II osmannijoukkoineen valloitti Konstantinopolin pääasiassa tykkitulella. Nyt on tykkien tilalla ohjukset ja raketit, mutta taktiikka on sama.

Johannes Angelos (1952) kuvaa idän ja lännen ratkaisutaistelua 1453, jolloin aikakausi kääntyi uudeksi. Waltaria kiinnostivat akakausien murrokset ja suuret aiheet, joilla oli heijastuspintaa uudempaan aikaan. Waltari kutoi tiiviisti kirjoittamansa valloitusdraaman lomaan mustan hehkuvan rakkauskertomuksen. Mikä vahinko, että Dino De Laurentis luopui romaanin filmaushankkeesta 50-luvulla. Yhtenä syynä oli, että Turkki vastusti kuvauksia aidolla tapahtumapaikalla sekä turkkilaisten avustajien massakäyttöä.

Waltari kuvasi läntisen avun hajanaisuuden Itä-Rooman pääkaupungille. Venetsia lähetti joitain laivoja, mutta siihen konkreettisen avun mobilisoiminen jäi. Viidessä vuosisadassa läntinen Eurooppa on suuresti ryhdistynyt ja pystyy nyt yksimieliseen toimintaa. Waltari varmaan onnittelisi hämmästyneenä vanhaa mannerta, josta hän ammensi koko tuotantonsa. Johannes Angeloksessa kuvataan myös kirkkojen jakautuminen latinalaiseen ja idän ortodoksiseen, suurimpana kiistan aiheena kolmen kirjaimen lisäys filio-que. Uskontunnustukseen täytyi kuulua paavin mukaan myös poika pyhän hengen ohella.

Kun väärä tunnustus kuultiin Sofian kirkon seremoniassa, kansan valtaa viha ja epätoivo. Kajahtaa tuo kohtalokas huuto: ”Mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra.” Konstantinopolin kohtalo on silloin jo sinetöity. Nyt Ukrainan ylpeä vastarinta on toista maata kuin itäromalaisten alistuvaisuus, jota Johannes sivullisena saa todistaa. Sinuhe taipui uskomaan, että kaikki toistuu eikä mitään uutta ole auringon alla, mutta nyt historia osoittaa väitteen osaltaan vääräksi silmiemme edessä. Kaikki ei ole palannut ihan ennalleen ja paljon on muuttunut aikojen saatossa. Silti historia painaa, myös kirkkojen historia. Putinin toiminta nojaa historian perusteisiin, samanlaisiin kuin Muhammedin toiminta aikanaan, mutta näkymä on sittenkin erilainen. Länsi pystyy nyt lujempaan vastarintaan kuin taannoin turkkilaisia vastaan. Jos pakotteet tehoavat, jää nähtäväksi.

Toinenkin kirja voi nyt näyttää erilaiselta. On tullut tavaksi vähätellä Waltarin nuorekkaan reipashenkistä armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931). Viimeksi tällä viikolla kuultiin MIka Waltari -seuran tilaisuudessa esitelmöitsijän arvio, että se on puhtoinen ja heiveröinen kirja verrattuna Pentti Haanpään rankasti armeijaa kritisoivaan kirjaan Kenttä ja kasarmi (1928). Mutta voisiko nyt jo kysyä, kumpi teos valmisti paremmin Suomen puolustustahtoa kohtalon syksyyn 1939. Haanpään kritiikissä oli varmaan perää, mutta  aika lievää armeijan simputus oli sttenkin verrattuna vaikka Amerikan tai Venäjän sotalaitosten hirvittävään koulutukseen ja kurinpitojärjestelmään. Eivätkä tulokset jälkimmäisen kohdalla ole tämän kummempia kuin nyt nähdyt tuhotyöt.

Suomalainen päällystö, vänrikit etunenässä, lähtivät talvisotaan samanlaisen isänmaallisen intomielen vallassa, jolle Waltarin kirjoitukset osaltaan loivat perustaa. Myös Haanpää joutui omakohtaisesti todistamaan arvostelemansa sotalaitoksen tarpeellisuuden, kun hän rivimehenä taisteli naama lumessa talvisodassa Pelkosenniemen rintamalla. Siitä kertoo Otavan kilpailussa palkittu romani Korpisotaa (1940).

Waltarin samanaikaista talvisotaromaania Antero ei enää palaa voi sitäkin pitää hyväuskoisen idealistisena kuvauksena kansasta, joka uhrimieltä kaihtamatta pysäyttää vihollisen rajoilleen. Sen tavoitteena ei niinkään ollut taiteellinen toteutus, vaan kannustus kansalliseen yksimielisyyteen, jota sinä aikana tarvittiin. Voi vain arvailla, millaisia kirjoja, elokuvia ja muita teoksia Ukrainan sota aikanaan synnyttää. Viitteitä on jo olemassa. Ehkä kansalliselle tilitykselle ei silloin naureskella kuten Waltarin palkkatyönä kirjoittamalle propagandalle, joka kuitenkin edusti lajinsa valioluokkaa, Waltarin ei tarvinnut koskaan sortua valhepropagandaan, riitti vahva sinivalkoinen väritys.

Habent fata sua libelli, totesi Waltari toisinaan alakuloisen tyynesti. Kirjoilla on kohtalonsa, niin myös kirjojen vastaanotoilla, jotka ovat aina riippuvaisia ajankohdan tunnelmista ja tapahtumista, kulttuurin kaarteista ja politiikan tarpeista.

22.4. 2022

Joskus kauan sitten saimme Marjan kanssa päähämme, että menemme naisten päivänä naisten tansseihin Tarvashoviin. Se oli varmaan Marjan idea, koska oltiin hänen silloisella kotiseudullaan Tarvasjoella. Liityimme pitkään jonoon, ja kun pääsimme sisään, kuka seisoikaan vastassa ja jakoi naisille punaisia ruusuja isosta ämpäristä: Ilkka Kanerva. Näinkin Ike keräsi kannatusta maakunnasta.

Ikeä tulee oikein ikävä. En muista kuinka tutustuimme, mutta se ei ollut vaikeaa: kaikki suomalaisethan olivat Iken kavereita. Hänellä oli tuo armoitettu kyky lähestyä kaikkia kuin vanhoja tuttuja. Nyt hänen omaperäisiä kielikuviaan ei enää kuulla. Hän selvisi kommelluksistaankin nopeasti ja putosi aina jaloilleen. Nyt hänet muistetaan vakavana valtiomiehenä ja reippaana urheilumiehenä. Osanotto eksoottiselle Elina Kanervalle, viime hetkillä antoivat vihkiä itsensä.

Suuri tapaus kohahti kohdalleni kuluvalla viikolla. Kävin ensimmäisen kerran tutustumassa Tampereen ylpeyteen, Nokia-areenaan. Poikani Vilho on vannoutunut Ilves-fani ja vei minut katsomaan matsia Ilves-TPS.  Siellä sitten huusimme ja lauloimme Ilveksen päädyssä 10 000 katsojan meressä. En ole suuri jääkiekon harrastaja, mutta huumaava tunnelma vei mukaansa.  Mikään teatteri ei pysty saamaan aikaan vastaava latausta, ei lähellekään.

Mahtava laitos tulee keräämään kohta kaikki merkittävät matsit ja konsertit, kun Hartwall-areena on pois pelistä eikä HIFK ole saanut (onneksi) uutta areenaa sinne Stadikan kylkeen. Tampere jyrää. Kun ei iskisi vauhtisokeus. En kuulu siihen joukkoon, joka näitä kansoittaa, mutta kannustaa sopii etäältä.

Vaikka kuinka hihkuimme, mikään ei auttanut: Ilves hävisi jatkoajalla. Pyyhtiä tuikkasi Turulle voittomaalin. Ehkä Eemeli Suomi ei ollut parhaassa vireessä. Välieräotteluita on valtavan paljon, mutta taloudellisesti ne tuottavan hyvin, kun yleisöä riittää kahdessa kaupungissa. Tänä iltana on totuuden hetki Ilveksellä. Jatkaako vai putoaako? Jääkiekkoliiga ei paljon pitkäperjantain sanomasta perusta, täysi rähinä taas päällä areenalla.

Matti Kuusela kirjoittaa Aamulehdessä viisaasti Tampereen ortodoksisen kirkon historiasta ja nykyisyydestä. En ole minäkään sen sisällä käynyt kuin kerran: lavastaja Enska Suomisen hautajaisissa. Kirkko on varmasti lähemmän tutustumisen arvoinen. Kirkkohearra Aleksej Sjöberg ottaa räväkästi kantaa Ukrainan sotaan ja arkkipiispa Kirillin mielipiteisiin. Kirkon vahtimestari on harmissaan, kun jääkiekkofanit käyvät pelin jälkeen kusella kirkon takapihalla. Tunnustan että minäkin piipahdin kuusen juurella, kun odottelin poikaani portilla. Olkoon viimeinen kerta! Kaupunki tai seurakunta voisi laittaa asiallisen pömpelin lähettyville, olisi armon työ sekin.

Kuuntelin Matteus-passion radiosta taas alusta loppuun, kummasti se virittää juuri oikeaan tunnelmaan kiirastorstain iltana. On yksinäinen rauha mietiskellä hiljaisessa talossa, korkeintaan pöllön huhuilu kuuluu. Ihminen ei aina kaipaa seuraa. Kuu vasta kerää täysinäisyyttään, ensimmäisenä sunnuntaina kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeen me ylösnousemusta taas juhlimme. Se on ihan kohta.

Pitkäperjantaina 2022

Kuluneen viikon kiistaton draamasankari oli presidentti Volodymyr Zelenskyi. Hän keräsi taas kaikki pisteet puhuessaan Suomen eduskunnalle. Ei olisi voinut aiemmin kuvitella tällaista tilaisuutta edes mahdollisesksi. Presidentti ja kansanedustajat kunnioittivat in corpore sotaa käyvän maan päämiestä. Ei voisi selvemmin ottaa kantaa urhean Ukrainan puolesta isoa pahaa Venäjää vastaan. Kuuluuko kolinaa, pyöriikö Kekkonen haudassaan?

Zelenskyin tuottama ja tähdittämä satiirisarja Kansan palvelija antaa pohjaa ja syvyyttä ajankohtaisille tapahtumille, vaikka suoria yhteyksiä ei etsisikään. Sen notkea toteutus ja rennon terävä osumaherkkyys epäkohtiin herättää ihailua. Erityistä on satiirin hyväntuulisuus ja lämmin ihmiskuvaus. Meillä ei ole aikoihin ylletty vastaavaa. Kun kotimainen kriitikko tuomitsi sarjan ”huonoksi” aamun tv-keskustelussa, hän ei osannut nähdä niin sanottua kontekstia. Sarja puhuttelee juuri seuraamuksillaan ja ulottuvuuksillaan.

Viikon toiseksi paras draamakokemus oli kohdallani Svenska Teaternin Pappan ja erityisesti Asko Sarkolan syvällinen roolisuoritus. Florian Zellerin näytelmä on nähty hienona elokuvana, mutta Amos-näyttämöllä pääsemme kansallisesti nahakkain aiheen kanssa. Anthony Hopkinsin bravuuria, aggressiivista muistihäiriöiden tulkintaa, vastaa Sarkolan pehmeämpi, inhimillisesti hätääntynyt eläytyminen, jossa pienet vivahteet puhuttelevat. Marcus Grothin ohjaus myötäilee ja antaa tilaa näyttelijällle, muut täydentävät. Mestarit asialla.

Joskus tulee tuo korvaamaton tunne:  tua res agitur. Sinun asiaasi ajetaan. Kun ikää karttuu, näitä asioita katsoo ikään kuin lähempää, läsnä olevana, mahdollisena tulevaisuutena. Toivottavasti ei vielä, mutta kiitos taas taiteen keinoin esitetystä varoituksesta.

Jos oli tässä syvä ihmisyys tuntuvilla, KOM-teatterin Runarissa ja Kyllikissä tavoite oli päinvastainen. Kuvattiin kollektiivia karkeasti veistetyin ihmisyypein. Vaikutelmaa korosti mekaaninen ratkaisu sukupuolten vaihdossa. Näin yksilölliset piirteet peittyivät ja yleistykset nousivat hallitsemaan. Täällä Helsingin kuplassa saamme vahvistuksen taas sille. että maalaiset ovat tyhmiä, yksiviivaisia, seksuaalisesti häiriintyneitä, uskonnon riivaamia ja väkivaltaisia. Näin maailma on entisellään, ja Jussi Kylätaskun 1970-luvulta periytyvä näkemys yhä voimassa.

Entäs jos Kyllikki Saaren ratkaisematon tragedia olisikin nähty uuden tutkimuksen valossa? Tarjolla olisi ollut Teemu Keskisarjan mainio kirja Kyllikistä ja ”mysteerin ihmisten historiasta” viime vuodelta. Siinähän patinoitunut tapaus päivitetään raikkaalla tavalla, seikkaperäisen selvityksen keinoin. Paljon uusia piirteitä on tullut esiin, Keskisarja on päässyt ennen tuntemattomien lähteiden äärelle. Tuntuu kuin hän olisi jo viittä vaille ratkaissut mysteerin. Pahiten teatteriesitys polkee vanhanaikaisia uria kirkkoherran parodisesti väännetystä tulkinnassa. Keskisarja näyttää papin kohdalla aivan toisen ja paljon hurjemman mahdollisuuden.

Kun Lauri Maijalan ohjaus etsii voimaa tehokkaista joukkokohtauksista, juuri kollektiivin toimintaa Isojoella Keskisarja avaa uudella otteella. Sehän oli sosiaalisesti vilkas ja aktiivinen yhteisö, missä seksuaalinen väkivalta oli peitettynä läsnä ja purkautui koko kansaa järkyttävällä tavalla. Jos joku olisikin dramatisoinut Keskisarjan tulokset, siitä olisi voinut tulla hyytävän valaiseva vérité-draama, jossa yksilölliset ihmiskuvat olisivat heränneet tuoreesti eloon. No ehkä se on jo liikaa pyydetty.

Teatteri voi aina puolustautua sillä, että se ei kuvaa (kuten ei Kylätaskukaan) yksityistä tapausta, vaan pyrkii kansalliseen yleistykseen. Missähän Komin tulkinta muuten tapahtuu? Tampereella käydään ja kaikki henkilöt kuulostavat karjalaisilta evakoilta. Pohjanmaata tämä ei ainakaan ole eikä oikein Hämettäkään. Yleistyksen ei tarvitsisi välttämättä johtaa hahmottomaan epämääräisyyteen.

Siinä viikon draamoja kerrakseen; nyt vastaan tulee hiljainen viikko, pääsiäinen ja maailmanhistorian suurin draama, jonka verroille ei mikään inhimillinen tulkinta ylety.

9.4. 2022

Elokuvaelämys keskellä Helsingin kevättä! Samalla iloinen jälleennäkeminen. Suomalainen klassikko on kaivettu haudasta ja ravisteltu uuteen eloon.

Aku Louhimies on ohjannut ja myös käsikirjoittanut yhdessä näyttelijänsä Inka Kallénin kanssa elokuvan Odotus. Se perustuu vapaasti Juhani Ahon parhaaseen romaaniin Papin rouva (1893) – ei suinkaan tutumpaan Juhaan, kuten Hesarin kriitikko erehtyi uskomaan. Kauan onkin odotettu, että Papin rouvasta tehtäisiin hienovireinen elokuva. Veteraani Matti Kassila moitti aikanaan nuoria ohjaajia siitä, että he eivät ota aiheiksi vahvoja klassisia teoksia, kuten maailmalla paljon tehdään. Nyt Louhimies on tarttunut toimeen.

Odotus herättää aluksi todella odotuksia. Onko kuvaus nyt näin litteätä ja ulkokohtaista vailla Ahon psykologista syvyyttä? Mutta tilanne kohenee koko ajan loppua kohden. Alkaa kirkastua tekijöiden kokonaan uusi lähtökohta,. Tämä kolmikko – Mikko, Elli ja Olavi – on tuotu hyvin perinteiseen saaristomaisemaan, mutta samalla nykyaikaan uudenlaisine tarpeineen ja toimineen. Tämä koskee erityisesti papin rouvaa Elliä, jonka seksuaalinen halu on elokuvan keskiössä.

Olihan se Ahollakin, mutta tässä kuvauksessa paljaampana ja voimakkaampana. Elokuva vaikuttaa tyydyttämättömän naisen kamppailulta kohti onnen täyttymystä, jota hän ei ihan saavuta. Mutta yritys on estottomampi ja kursailemattomampi kuin toistasataa vuotta vanhassa romaanissa. joka sekin oli aikanaan varsin uskallettu. Inka Kallén luo vähän empivän mutta sitten mutkattomasti heittäytyvän nykynaisen, joka ei kaihda aviomiehen pettämistä omassa kodissaan miehen maatessa alakerrassa.

Tästä syntyy jännitteinen selvittely, jossa pökkelömäinen sanailu lähenee jo Aki Kaurismäen elokuvia. Varsinkin miesten on vaikea ilmaista itseään kihelmöivässä tilanteessa. Heidän välinen suhteensa jääkin auki, samoin Ellin ja Olavin rakkaus loittonee ja raukeaa tyhjiin. Miehet – niin kotoinen pappi kuin maailmalta palaava tutkija – jäävät tässä kolmiossa ulkokehälle, heidän tehtävänsä on toimia vain katalysaattoreina Ellin kuohuville tunteille. Aku Hirviniemi tekee pappina kerrankin vakavan roolin ja Andrei Alén täydentää jotensakin hämmentyneen Olavin rakastajan roolin salskealla olemuksellaan. Enemmän tässä ollaan naisesta kiinnostuneita kuin hänen kohteistaan. Inka Kallénia näytetään anteliaasti alasti ja on syytäkin, niin hivelevän kauniisti häntä kamera hyväilee.

Suurin ero Ahon henkilöihin on se, että Elli ei ole tässä kaihoisa ja kohtaamaton nainen. Hänellä näyttää olevan vanhastaankin vilkas seksielämä miehensä kanssa ja uuteen yritykseen hän tekee rivakan aloitteen. Hänen syvin tasonsa, rakkauden euforian tavoittelu ei kuitenkaan täyty. Nainen haluaa aina enemmän. Se kerrotaan mustikanpoiminnan kielikuvalla: mies poimii yhden mättään tyhjäksi, kun taas nainen hamuaa aina seuraavaa. Melko suora ja rohkea tulkinta tekijäryhmältä, saa nähdä kuka tai mikä taho siihen puuttuu. Onko se feministinen näkemys vaiko jotain muuta?

Elokuvassa on kauniita ja hauskoja silmäniskuja suomalaisuuden kliseille, maiseman, linnunlaulun, musiikin, uinnin ja saunomisen merkeissä – viimeksi mainittu jää yllättävän vähälle. Ainekset ovat koossa, tekijät ikään kuin leikitellen herkuttelevat vanhojen mestarien raiviomailla. Tärkein rakkauskohtaus tapahtuu tietysti korkeimmalla ja uljaimmalla maisemapaikalla – juuri näin Ahokin tapahtumiaan asetteli. Seilin saari on antoisa kuvauspaikka, ohut kristllinen silauskin tapahtumien ylle valetaan.

Sunnuntaisen näytännön huipensi yllätys: tekijät Kallén, Alén ja Louhimieskin ilmestyivät lopuksi keskustelemaan yleisön kanssa nähdystä. Lämmin ele! Toivottavasti sana lähtee kulkemaan: viel´on kotimainen elokuva voimissaan.

3.4. 2022

PS Viime jutussani jäi kertomatta, että Moskovassa on Mestarin ja Margaritan kirjoittajan Mihail Bulgakovin kotimuseo kuten niin monen muun kirjailijan museot – Helsingissä ei ainuttakaan. Vahinko vain, että Bulgakovin museo taitaa jäädä nyt käymättä – kiitos Putinin järjettömän sodan.

Mihail Bulgakov (1891-1940) kirjoitti romaania Mestari ja Margarita lähes koko parhaan aikuisikänsä. Sitä ei koskaan hänen elinaikanaan julkaistu. Hän valmistui lääkäriksi kotikaupungissaan Kiovassa, muutti 1921 Moskovaan ja toimi siellä pääasiassa näytelmäkirjailijana, kunnes hänet 1929 leimattiin vastavallankumoukselliseksi ja julkaisutoiminta loppui siihen. Hänellä oli kuitenkin onni kuolla munuaisten vajaatoimintaan ennen kuin Stalin ehti ammuttaa hänet.

Bulgakovin suuri pääteos julkaistiin lähes 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1966-1967, silloinkin sensuroituna. Romaanin vetävä nimi Saatana saapuu Moskovaan keksittiin Helsingissä WSOY:n käännöskirjallisuuden osastolla. Suomentaja oli Ulla-Liisa Heino ja romaanin esitteli suomalaisille Esa Adrian, aikanaan neuvostovastaiseksi leimattu ahkera kääntäjä. Suomennos ilmestyi vain pari vuotta venäjänkielisen laitoksen jälkeen.

Romaanin alku on harvinaisen komea. Muistan kuinka se ensilukemalla jysähti tajuntaan. Sitten rakenne haarautuu kolmeksi romaaniksi, jotka limittyvät monimutkaisin langoin yhteen. On pääjuoni eli Woland-paholaisen ja hänen maagisen seurueensa tihutyöt Moskovassa, joiden keskeiseksi uhriksi joutuu runoilija Ivan Nikolajevitš Ponyrev alias Bezomnyi.  Sitten on Pontius Pilatuksen ja Ješua Ha-Notsrin raamatullinen taso ja lopuksi vielä tärkein ydintaso, Mestarin ja Margaritan tarina, joka tulee kai lähimmäs Bulgakovin omaa kohtaloa.

Näin ollen 500-sivuinen romaani ei todellakaan ole helppo sovitettava näyttämölle. Sen päätasojen sivussa ja alla risteilee joukko rönsyjä, jotka innostavat tai hämmentävät lukijaa. Satiiriset ja parodiset kuvaukset Kirjailijaliiton, Varietee-teatterin ja mielisairaalan toiminnoista liittyvät 1930-luvun stalinistiseen todellisuuteen, josta on tietysti houkutus etsiä rinnakkaisuuksia myöhempiin aikoihin. Bulgakov väritti parodioita surrealistisiin mittoihin, mutta se ei estänyt aikalaisia huomaamasta hänen todellisia tarkooituksiaan.

Teos on nähty meillä ainakin Kansallisteatterissa ja nyt Tampereen Teatterissa. Näin jälkimmäisen version, jonka on sovittanut ja ohjannut Antti Mikkola. Hän on selvinnyt mahdottomasta tehtävästä  kohtalaisen urheasti. Alkupuoli on lupaavaa mäiskettä, loppu hajoaa pakosta ja latistuukin, mutta syynsä on kyllä alkuteoksessa. Mikkola pelasti uusintaensi-illan hyppäämällä sairastuneen Jukka Leistin paikalle Pilatukseksi ja näytteli maaherran oivallisesti. Esityksessä on paljon lavastuksen ja puvustuksen ansioita. Keräämänsä mainelauseet esitys pääosin ansaitsee.

Bulgakov kertoo Jeesuksen kärsimysnäytelmän omalla maanläheisellä tavallaan vailla vähintäkään mystifiointia. Paholainen Woland väittää olleensa paikan päällä todistajana. Tapaukset kulkevat toisin kuin yhdessäkään evankeliumissa. Miten tämä tarina nivoutuu 30-luvun satiiriin? Magia ja mystiikka säästetään uudemmalle aikatasolle, kun ne on Raamatun ajoista puolestaan poistettu, paradoksi sekin. Pilatuksen ja Ješuan kohtaamiset jäävät vähän erillisiksi, ei voi mitään. Bulgakov on ilmeisesti ammentanut aiheita isänsä, kiovalaisen teologian professorin, tietovarastosta. Kiehtovaa olisi vertailla, kuinka tämä kaikki vertautuu Putinin aikaan ja ortodoksisen kirkon kohonneeseen asemaan Venäjällä, mutta omat kyvyt eivät riitä näin huimiin hyppyihin. Aihe ansaitsisi syvällisen tutkielman, ehkä sellainen on jossakin tehtykin.

Yllättävintä on, että Mestarin ja Margaritan tarinaan päästään kirjassakin kovin myöhään. Saattaa johtua romaanin kivulloisesta syntyhistoriasta. Tarvittaisiin pirullisen perehtynyt stalinismin, teologian ja kremlologian tutkija, joka voisi kirkastaa tasojen syvimmät ja tämänpäiväiset merkitykset. Jos nyt kaikille selityksiä löytyykään, sillä vapaa fantasia viettää Bulgakovin kerronnassa villin melankolista riemujuhlaa. Mestari ja Margarita uhkaavat jäädä taustahahmoiksi. Tampereen Teatterissa käykin niin, että pääroolia kannattelee loppuun saakka runoilija Ivan Nikolajevitš, mihin vaikuttaa suuresti Ville Majamaan loistava roolityö. Muitakin kelpo näyttelijöitä lavalta löytyy.

Vähän liian helppoa on lopultakin osoitella suoria tai käänteisiä yhtymäkohtia Ukrainan sodan todellisuuteen ja Venäjän nykyiseen politiikkaan, mutta ainahan taidetta tutkitaan omasta elettävästä ajankohdasta käsin. Tällöin tehdään väistämättä myös vääryyttä monitulkintaiselle teoksella. Bulgakovin romaanin sisin väistää dramatsoinnin lainalaisuuksia ja teatterisovitius puolestaan yksinkertaistavia selitysyrityksiä. Silti kannattaa yrittää omilla älynystyröillä. Teatterin johtokunnan entinen puheenjohtaja määritteli vaatenaulakolla yrimekkäästi: ”Täysosuma ja oikeaan aikaan.” Tähänkin voi hyvällä tahdolla yhtyä.

2.4. 2022