Samuel Beckettin vanha näytelmä tuntuu tänään tulevan suoraan kohti. Jotakin me nytkin odotamme, sodan loppumista, viruksen väistymistä tai vain kevättä. Se ainakin tulee eikä anna loputtomiin odottaa itseään kuten Godot. Kannatti se uudelleen katsastaa perjantaina Tampereen Teatterissa, jonka päänäyttämö oli viimeistä sijaa myöten täynnä. Sielä me istuimme odottamassa kukin jotakin.
Täällä Villa Viehätyksessä odotin seuraavaa iltaa ja laitoin saunan lämpiämään. Sitä ennen kävin haudalla ja yritin vimmatusti saada lyhtykynttilää syttymään hyytävässä viimassa. Onnistui noin 16. tulitikulla. Kylämme on jääkannen peitossa ja arktisen myrskyn armoilla. Hyvä kun pihallaan pystyssä pysyy.
Vietin Earth Houria takkahuoneessa saunan jälkeen. Koko talo kyyristyi kynttilän valossa muistamaan tasan vuosi sitten tapahtunutta. Silloin Marjaan iski valtava tuska ja verenpurkaus aivoihin.
Aika pysähtyi, alkoi uusi jakso elämässä. Tasan vuosi sitten hänet todettiin kuolleeksi. Mietin sitä muistoissani, mutta en päässyt yhtään sen edemmäs. Aika tuntui vain seisovan eikä ajatus sen edemmäs nytkähtäyt.
En odota häntä palaavaksi. Se olisi ollut yhtä turhaa kuin Vladimirin ja Estragonin odotus. Mutta odotus itsessään voi olla arvokasta. Jotakin uutta on varmasti tulossa, emme vielä tiedä mitä. Millainen maailmanaika tästä avautuu. Godot on joissakin tulkinnoissa nähty Jumalan vertauskuvana. Miljoonat kristityt odottavat Jeesuksen paluuta maan päälle. Onko mitään järkeä odottaa vainajien ylösnousemusta? Mihin ne mahtuisivat? Menee yli ymmärryksen. Niin on tarkoituskin, uskon asioita ei voi ylipäänsä ymmärtää.
Kun ensimmäinen vaimoni Elina kuoli, halusin uskoa hänen henkensä leijuvan edelleen keskuudessani. Toinen avioliittoni liittyi tähän uskomukseen. Vähitellen uskoni petti ja toivoni hiipui. Ei heitä saa takaisin muuten kuin muistoissa, niissä sitäkin elävämmin. Puhelen paljon Marjan kanssa, vaikka en odota hänen vastaavan saati palaavan.
Myös Vladimirin ja Estragonin odotus väljähtyy näytelmän mittaan. Ei kuulu Godota. Onko tätä olemassakaan? Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat taidokkaan räjähtäneitä kulkureita turhine toiveineen. Heihin ei kannata samastua, he ovat menneen maailman desperadoja. Pentti Kotkaniemen ohjaamassa tulkinnassa päähenkilöiksi nousevat yllättäen Pozzo ja hänen orjansa Lucky. Vaikutelma vahvistuu Ville Majamaan ja Tomi Alatalon loistavista roolisuorituksista. He näyttävät vieraileville tähdille, että Tampereellakin osataan. Alatalon ajatuksellinen virtuoosinumero on ällistyttävä.
Nämä ovat toisaalta aivan tämänaikaisia tyyppejä, maailman diktaattorit alamaisineen tulevat mieleen. Joku voisi nähdä näytelmässä allegorian Venäjän ja Ukrainan suhteesta. Pozzo nöyryyttää onnetonta Luckyä, mutta tämä riehaantuukin näyttämään todelliset kykynsä. Aiemmin näkemissäni tulkinnoissa sivuhenkilöt eivät ole nousseet näin vahvoiksi hahmoiksi.
Odottaminen voi olla arvokkaampaa kuin itse päämaalin saavuttaminen. Liike kohti päämäärää on kuitenkin toista kuin staattinen odottaminen. Onko Beckettin näytelmä sittenkin aikansa elänyt? Pelkkä passiivisuuden näyttäminen ei sytytä suurta toiveikkuutta. Olkoon, näytelmä herättää ainakin kysymyksiä ja sekin on jotakin. Joku sanoo, että tyhjän saa pyytämättäkin. Katsoja saa itse täyttää tyhjiön ja vastata kysymyksiinsä.
Sota ei ainakaan lopu odottamalla, vaan aktiivisilla toimilla. Niihin Euroopan ja Amerikan valtiaat ovat nyt kovasti ryhtyneet. Näin vilkkaasti ei ole liikuttu eikä kokoustettu aikoihin. Voi kun saataisiin myös tuloksia! Pelkkä liike ei säästä ihmishenkiä. Monelle rauhanaktivistille on järkytys, että ratkaisuun voidaan päästä vain sotimalla. Koko kasvuikäni minun ikäpolvelleni on saarnattu ihan muuta. Olkoot keinot mitkä hyvänsä, pääasia että huomenna hän tulee – ei Godot vaan Rauha.
27.3. 2022