Olin Lontoon yliopistossa opettamassa, kun Tšernobylissä räjähti. Sain ensi tietoja vuokraemäntäni Daily Telegrafin etusivulta, kun palasin aamulenkiltä. Vähän hätkähdytti. Lisätietoja tuli tipottain. Suomi näytti etupäässä vaikenevan tapauksesta.
Vuokraemäntäni Sorica McLaghlin uskoi, että Suomi on mennyttä. Hän onnitteli minua sen johdosta, että perheeni oli juuri viettämässä pidennettyä pääsiäistä Lontoossa. ”Nyt voitte kaikki jäädä tänne, ei kannata palata enää sinne rautaesiripun taakse.” Hän oli hyvin pettynyt, kun ensin perhe palasi kaikessa rauhassa ja sitten minä. Hän hyvästeli meidät kuin tuhoon tuomitut.
Tapaus palasi elävänä mieleeni, kun olin katsomassa Uljas Pulkkiksen oopperan A Chernobyl -Storyn esitystä Musiikkitalossa. Voimakas elämys se oli, vaikka räjähdyksestä on kulunut pian 36 vuotta. Ukrainan sota on nostanut muistot taas eläviksi, ja ooppera tuntuukin nyt polttavan ajankohtaiselta.
Ooppera on amerikkalaisen ja suomalaisen taideyliopiston yhteistyö ja saanut odottaa ensi-iltaa jo pari vuotta, eikä korona jätä sitä vieläkään rauhaan. Sairastapaukset aiheuttivat nytkin peruutuksia, mutta esitys ehdittiin sentään kaikessa komeudessaan ja kaameudessaan nähdä. Aikamoista pauketta kuullaan, itse räjähdys tuntuu suorastaan vaikuttavalta. Luonnon elementit, metsän eläimet asettuvat ihmisen synnyttämää teknologista hävitystä vastaan. Glenda Dawn Gossinin libretossa tehdään ihme kiepautus: luonto lopulta voittaa ja tuhoutunut maisema palautuu elinvoimaiseksi reservatiksi. Ihminen ei pystykään lopulliseen hävitykseen.
Ulja Pulkkis on säveltänyt maagisesti sykkivää, tehokkaan iskuvoimaista musiikkia, mutta myös hivelevän kauniita aarioita varsinkin keskeiselle luontoihmiselle Lanalle (Maria Turunen). Tyylilaji vaihtuu nopeasti, kun hallinnon taistelut ja jälkiselvitykset ydinonnettomuudesta leimahtavat. Rytmi säilyy tiheänä. Kun Hannu-Ilari Lampila (HS) kuulee musiikissa viitteitä Prokofjeviin ja Šostakovitsiin, sitä voi pitää kovana ja osuvana huomionosoituksena. Samalla viikolla kuultiin Šostan sellokonserttoakin Musiikkitalossa.
Uljas Pulkkiksen kanssa meillä on ollut tekeillä toinen ajankohtainen ooppera Raatteen tie, jonka ensi-ilta koetaan heinäkuun alussa lähes alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Suomussalmella. Emme varmaan kumpikaan aavistaneet, kun tätä produktiota lähdettiin suunnittelemaan, millaisen kehyksen Venäjän sotapolitiikka teokselle luo. Kiitos vain Putinille ilmaisesta mainonnasta, vaikka hänen tekonsa eivät muuten ansaitse vähääkään kiitosta.
Monen kommentoijan voimin on jo todettu, kuinka samankaltaisia ja yhtä huonosti suunniteltuja yrityksiä ovat niin Suomen katkaisuyritys 1939 kuin nyt tämä Ukrainan ”sotilaallinen erityisoperaatio”. Suurvalta luottaa kömpelöön voimaansa eikä ymmärrä pienten kansojen oikeutettua puolustustahtoa. Raatteen tie tulee osaltaan osoittamaan, kuinka pieni ja sisukas Suomi taisteli ja tuhosi vähillä voimin pari vihollisen divisioonaa kapealle korpitielle. Kohtalon kummallinen yhteys on siinä, että silloinkin uhrit olivat pääosin ukrainalaisia. Voi vain kuvitella millä kaikella Ukrainan puolustustaistelu tulee hedelmöittämään maan rikasta kulttuurielämää ja laajemminkin maailman tilittävää taidetta – kunhan tästä sodasta ensin päästään.
x x x
Kirjailija, rikosreportteri Jarkko Sipilä kuoli yllättäen kesken työnsä. Lausun muistolleen kiitokset jäntevistä ja pätevistä rikosromaaneista, joissa varsinkin poliisin tutkimustyö kaikkine menetelmineen on asiantuntevasti kuvattu. Samoin Helsingin laita-alueiden kuvaajana Sipilä on tarkka ja hyvä havainnoitsija. Hänen kirjojensa opastuksella voisi retkeillä tuntemattomilla kerrostaloalueilla, varastopihoilla ja kansanbaareissa sekä tietysti poliisitalossa. Onneksi hän ehti kirjoittaa monta dekkaria, jotka Veikko Honkanen on erinomaisesti lukenut äänikirjoiksi.
Kevättalven vainajia ovat myös ikimuistoinen Anneli Sauli ja vekkulimainen viihdyttäjä Aarre Elo. Molempia tunsin sen verran, että jään kaipaamaan. Anneli teki pitkän monipuolisen uran elokuvissa ja teatterissa, sensuelli luonnonlahjakkuus ja taisteleva kommunisti hän oli. Arska oli kiva työtoveri Ylen puolella, kun vähän aikaa heiluin Maikkarissa. Hänen vaimonsa Outi opiskeli kirjallisuutta, kun olin yliopistolla assistenttina, tulimme hyvin juttuun. Persoonallisuudet katoavat, syntyykö uusia?
Tasa-arvon päivänä 19.3. 2022