Kaksi hyvää kotimaista nykynäytelmää. Eikö ole ihmeellistä, parin päivän välein nähtynä. Teatteri tuottaa yllätyksiä.
Näytelmän nimi Mikko Räsäsen tulevaisuus ei nyt heti luvannut suuria. Mutta sieltä kuoriutuikin rehti kuvaus miehistä, jotka rakentavat jalkojemme alla Helsingin viemäreitä ja muita verkkoja. On näytelmässä naisiakin, etupäässä toimistossa ja johtavassa luokassa. Pormestarikin on nainen. On myös parodinen väläys ylemmän keskiluokan perhe-elämästä.
Mika Ripatin kirjoittama näytelmä osoittaa vankkaa asiantuntemusta eikä ihme: tekijä rakentaa ammatikseen Staran kaupunkitekniikkaa. Hän sanoo kirjoittavansa näytelmiä viikonloppuisin ja aamulla ennen työmaalle lähtöä. Tällaisiakin siis vielä on kovin ammattilaistuneessa kirjailijakunnassa! Omakohtainen työelämän tuntemus on palvellut todentuntuista kuvausta. Syntyy elävää rosoista jälkeä.
Nimiosaa esittävää Martti Suosaloa ei juuri rasvahkaisesta duunarista erottaisi, niin aidosti hän tämänkin henkilön ruumiillistaa. Erikoisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, Ajatellaan nyt vaikka välimatkaa Sibeliuksesta Mikko Räsäseen. Pääteemaksi nousee isän ja pojan lämpimästi kuvattu suhde, sukupolvien ketju ja työväenluokkaisen ajattelun muutokset ja toisaalta vanhat perinteet. Muutkin näyttelevät hyvällä perusotteella. Vain Räsäsen vastapeluria palvelumuotoilija (!) Lasse Kososta esittävä Rauno Ahonen yltyy kovin karikatyyrimäisiin otteisiin, mutta ehkä haluttiin tämän verran panna halvalla Ripassoa nautiskelevaa herraluokkaa. Lopussahan Kosonen nousee jopa sankariksi ja pelastaa… jaa, ei kerrota enempää.
Sanoisin niin, että juuri tällaista dramatiikkaa Helsingin Kaupunginteatterin tulisikin esittää. Ehkä se ei ole suurta taidetta, mutta se poimii aiheet läheltä, maan alta, oman kaupungin rakenteista, myös yhteiskuntapoliittisista rakenteista. Näytelmä jatkaa suorastaan Kansannäyttämön ja Työväenteatterin perinteitä, joista uljas teatteri on kasvanut. Ripatin repliikit ovat suoria ja ytimekkäitä, tässä ei hienostella. Tietoakin saadaan siitä miten infrastruktuurimme toimii. Ihmeellistä sekin, että vihreää innostusta pyöräteihin rohjetaan vähän ironisoida! Reilua kursailematonta kansanteatteria, sopii suositella kaikille kaupunkilaisille.
x x x
Toiseen todellisuuteen harpataan Kansallisteatterissa, Juha Jokelan kiitetyssä näytelmässä Dosentit. Tai ei aivan toiseen, työelämän valtasuhteista on kysymys kummassakin teoksessa, niin erilaisia kuin ovatkin. Jokela osoittaa hänkin hyvää asiantuntemusta kuvatessaan yliopistomaailmaa muutosten kourissa. Hänellä on ollut päteviä apureita kuten ohjelmavihkoon esseen kirjoittanut Hanna Suutela, oman entisen oppiaineeni seuraaja Teatterin ja draaman tutkimuksessa Tampereella.
Tämä oli omakohtaisesti kiinnostava näytelmä sikäli, että elinikäinen dosentti olen minäkin. Näytelmä ei varsinaisesti kerro dosenttien asemasta kuten alusta voisi kuvitella, vaan lähtee siitä, että professoritkin ovat samalla usein dosentteja, senkin kokemuksen jaan. Muuten tulee paljon tuttua ja myös uutta asiaa vanhalle yliopistomiehelle. Nimittäin minä taisin päästä juuri parahiksi alta pois, kun nämä uudistukset ja leikkaukset oikein toden teolla alkoivat yliopistoissa myllätä. Luojan kiitos että pääsin, ei näytä olevan herkkua siellä taistella.
Jokelan näytelmän alkupuoli on mainiota ja odotuksia lataavaa draamaa, mutta jostain syystä loppuoli laskee ja hajoaa, Draaman ydin eli erimielisyydet sosiaalipsykologian professorin tutkimusryhmän ja yliopiston johdon välillä tuntuvat sitenkin aika pieniltä. Kun niistä kasvaa totaalinen välirikko ja professorin lamaannus, kehitys on aika loivasti kuvattu. Välillä minusta tuntui, että dekaania esittävä Tommi Korpela puhui näytelmässä eniten järkeä ja professori alkoi luisua hiukan hysteeriseen suuntaan. Hyvä näytelmä antaa mahdollisuudet erilaisiin painotuksiin.
Hajoamiseen vaikuttivat muutamat turhat juonteet. Tässäkään ei selvitä ilman lesbosuhdetta, joka irrallisena ei tuo ydinasioihin mitään lisää. Miksi Aapo valokuvailee äitään? Ei sekään selviä, Lisäksi kiista ex-miehen tutkielman julkaisemisesta tuntui vähän haetulta, eikö siihen nyt olisi saatu helposti ratkaisu. Ehkä Jokela halusikin kuvata myös sitä, kuinka herkkähipiäisiä reviirinsä vartijoita tutkijayhteisön jäsenet ovat.
Ria Kataja on lyhyesti sanoen erinomainen keskeisessä professorin roolissa. Hänessä tunnistin joitakin vanhan urani varrella kohtaamiani naisprofessoreita. Tosin Kataja on sensuellimpi ja vivahteissaan herkempi kuin tapaamani tapaukset. Kyllä ovat kylmääviä sekä rehtori (Maria Kuusiluoma) että tutkija (Fiona Eskola), tällaisia ehdottomia asioittensa ajajia yliopisto on varmaankin kasvavassa määrin pullollaan elleivät ole jo lannistuneita. Joten ei voi puhua mistään mustavalkoisesta yliopistolaitoksen puolustuspuheesta. H-P Björkman välimaaston miehenä, mahona käytännöllisen filosofian professorina on mainio, turhan lyhyt rooli vain.
Olen joskus ennenkin ollut havaitsevinani, että kirjoittajan ei useinkaan kannata ohjata omaa näytelmäänsä. Tässäkin Jokelan ohjaus sortuu kummallisen levottomaan pöytien ja sohvien kanniskeluun ja motivoimattomaan siirtyilyyn sinne tänne, jotka vain rikkovat älykkään tekstin intensiteettiä,
Hei, kaksi hyvää nykynäytelmää! Kumpikin iskee työelämän keskeisiin ongelmiin. Vakavan puoleisia mutta niin on aikakin. Onpa Helsingin katsojilla älyllistä juhlaa tarjolla.
13.3. 2022