Joel Elstelä on tehnyt erään ennätyksen. Hän on romaanissaan Sirkusleijonan mieli luonut ehkä Suomen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän henkilöhahmon. Ei ole yllätys että tyyppi on natsi ja SS-mies. Taisimme kyllä tietääkin, että nämä olivat pääsääntöisesti aika pahoja ihmistyyppejä. Miksi siis tarvitaan uusi todiste?
Natsiupseeri on romaanissa nimeltään Steinwampe eli Kiviuuni, ja hänen tehtävänsä on panna resuinen sirkusseurue Zircco Fantastico aisoihin ja muuttaa sen ohjelmisto vallitsevan ideologian mukaiseksi. Hän nöyryyttää pahan kerran sirkuksen johtajan Egon Heuchlerin, jonka on luovuttava isänsä luomasta sirkusmuodosta. Eletään vielä Saksan paraatimarssin aikaa 1940. Prosessi etenee verkkaisesti ja irvokkaana loppuna sirkuslaiset saavat esittää uudet numeronsa itselleen valtakunnanjohtaja Himmlerille ennen kuin heidät kuljetetaan Auschwitzin tuhoamisleirille. Ei siis mikään mieltä riemastuttava tarina. Kuka lukee tällaista mielikseen, ihan vapaaehtoisesti? Ehkä voi nauttia raskaasta kielipoljennosta, johon on tosin roiskittu liikaa adjektiiveja.
Mika Waltari -seurassa keskusteltiin eilen tästä Jopin romaanista, joka ylsi yllättäen Finlandia-ehdokkaaksi. Jopi kertoi kirjoittaneensa sen huvikseen, ennen muuta hän halusi huvitella kuvailemalla sirkuksen groteskeja tyyppejä ja heidän melko mustia kokemuksiaan. Tämä hiukan yllätti. Voiko kirjailija tosiaan ”huvitella” keksimällä mahdollisimman raadollisia elämänkohtaloita. Onkohan se jonkinlaista elämän traagisuuden torjuntaa? Siinä suhteessa vähempikin riittäisi eikä tarvitsisi edes etsiytyä historiaan. Nykypäivä tarjoaa etsimättä mahdollisimman kouraiseva tragedioita tiedotusvälineiden täydeltä.
Yhdeksi selitykseksi ilmeni, että kirjailija halusi tuoda paholaisen lähikuvaan, antaa pahuudelle niin sanotusti kasvot. Silti näin saatanallinen hahmo pakkaa jäämään kliseeksi nostettuna kolmanteen potenssiin. Mustareunainen silaus hirtehistä huumoria helpottaa hiukan. Tämä natsi ei ole vain sadisti, vaan myös ihrainen löllykkä, pedofiili, huijari ja varas. Tietysti hän on järjestelmän uskollinen palvelija. Huipennuksena hänen käy todella huonosti, ehkä vielä huonommin kuin sirkuslaisten. Voi sanoa että pahiksella on kirjaimellisesti paskainen loppu.
Jonkun verran myötätuntoa kirjailija suo sirkuksen taiteilijoille ja varsinkin johtajalle, mutta huijarinsa on myös tämän lumpenproletariaatin joukossa. He ovat sakkia, joka on ensimmäisenä siivottava voitollisten sotilassaappaitten jaloista. Ehkä on hyvä nähdä sekin, että taiteilijat ovat joskus olleet tosiaan ahtaalla. Sirkuslaiset eivät ole aikoiihin saaneet muuta palkkaa kuin ylöspidon vankkureissa. Voisiko se lieventää meidän hyvinvointiaikamme kulttuuriväen alituisia valituksia?
Jopi sanoi, ettei halunnut laittaa kirjaan teatteriseuruetta, se olisi ollut liian ilmeistä ja osoittelevaa. Sirkuslaiset ovat sekalaisempi sakki, siihen kuuluu myös eläimiä. Vanha leijona on kärsimysnäytelmän todellinen keskushenkilö, kuten romaanin nimikin viittaa. Jopi tunnusti, ettei ole koskaan pitänyt sirkuksesta – kuten en minäkään. Lisää vastenmielisyyden painolastia! Miksi siis kertoa tämä sysimusta ja ylipitkä epopea? Ehkä taas opetukseksi, kun samat uhkaavat merkit vähän nostavat päätään ympärillämme. Paralleeleja ei kannata koskaan liioitella. Ajankohtaisuudet ovat monesti liian helposti osoitettavissa.
Pohdimme tilaisuuden jälkeen aktiivisen kuulijan kanssa, voisiko joku joskus kuvata aidosti positiivisen fasistin – tai edes siedettävän? Sellaisen puhdashenkisen ja asiaan uskovan kuin on se nuori sotilas, joka nousee kirkkain silmin laulamaan Cabaret-elokuvan eräässä kohtauksessa. Hänkin kohtaa pian todellisuuden. Elstelän romaaniin ilmaantuu kyllä sympaattinen ja ihmisystävyyden aatetta puolustava natsi, joka ainoana auttaa kolhittua Egonia tämän vammoissa. Hän tutkii työkseen rotugenealogiaa. Kai arvaatte, että hänen nimekseen paljastuun lopussa – Mengele.
Ei siis toivoa tämän kirjan henkilögalleriassa. Eikä paljon muutenkaan tänä aikana, kun katsomme ympärillemme. Venäjän pääfasisti tekee kaikkensa, estääkseen sen, että pahuutta voisi tulkita edes ymmärtävässä valossa. Putinia itseään tohtisi tuskin kukaan enää kuvata myönteisesti, ei edes hänen vanha ihailijansa Matti Klinge, joka sentään pystyy monenlaisiin historiantulkintoihin. Klinge ei ole koskaan tunnustanut ”talvisodan hengen” olemassaoloa, se on hänen mukaansa vain jälkeenpäin keksitty myytti – ja nyt se jumankauta on levinnyt Ukrainaan! Historia ei sääli parhaitakaan selittäjiään.
10.3. 2022