Panu Rajala

Samuel Beckettin vanha näytelmä tuntuu tänään tulevan suoraan kohti. Jotakin me nytkin odotamme, sodan loppumista, viruksen väistymistä tai vain kevättä. Se ainakin tulee eikä anna loputtomiin odottaa itseään kuten Godot. Kannatti se uudelleen katsastaa perjantaina Tampereen Teatterissa, jonka päänäyttämö oli viimeistä sijaa myöten täynnä. Sielä me istuimme odottamassa kukin jotakin.

Täällä Villa Viehätyksessä odotin seuraavaa iltaa ja laitoin saunan lämpiämään. Sitä ennen kävin haudalla ja yritin vimmatusti saada lyhtykynttilää syttymään hyytävässä viimassa. Onnistui noin 16. tulitikulla. Kylämme on jääkannen peitossa ja arktisen myrskyn armoilla. Hyvä kun pihallaan pystyssä pysyy.

Vietin Earth Houria takkahuoneessa saunan jälkeen. Koko talo kyyristyi kynttilän valossa muistamaan tasan vuosi sitten tapahtunutta. Silloin Marjaan iski valtava tuska ja verenpurkaus aivoihin.

Aika pysähtyi, alkoi uusi jakso elämässä. Tasan vuosi sitten hänet todettiin kuolleeksi. Mietin sitä muistoissani, mutta en päässyt yhtään sen edemmäs. Aika tuntui vain seisovan eikä ajatus sen edemmäs nytkähtäyt.

En odota häntä palaavaksi. Se olisi ollut yhtä turhaa kuin Vladimirin ja Estragonin odotus. Mutta odotus itsessään voi olla arvokasta. Jotakin uutta on varmasti tulossa, emme vielä tiedä mitä. Millainen maailmanaika tästä avautuu.  Godot on joissakin tulkinnoissa nähty Jumalan vertauskuvana. Miljoonat kristityt odottavat Jeesuksen paluuta maan päälle. Onko mitään järkeä odottaa vainajien ylösnousemusta? Mihin ne mahtuisivat? Menee yli ymmärryksen. Niin on tarkoituskin, uskon asioita ei voi ylipäänsä ymmärtää.

Kun ensimmäinen vaimoni Elina kuoli, halusin uskoa hänen henkensä leijuvan edelleen keskuudessani. Toinen avioliittoni liittyi tähän uskomukseen. Vähitellen uskoni petti ja toivoni hiipui. Ei heitä saa takaisin muuten kuin muistoissa, niissä sitäkin elävämmin. Puhelen paljon Marjan kanssa, vaikka en odota hänen vastaavan saati palaavan.

Myös Vladimirin ja Estragonin odotus väljähtyy näytelmän mittaan. Ei kuulu Godota. Onko tätä olemassakaan? Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat taidokkaan räjähtäneitä kulkureita turhine toiveineen. Heihin ei kannata samastua, he ovat menneen maailman desperadoja. Pentti Kotkaniemen ohjaamassa tulkinnassa päähenkilöiksi nousevat yllättäen Pozzo ja hänen orjansa Lucky. Vaikutelma vahvistuu Ville Majamaan ja Tomi Alatalon loistavista roolisuorituksista. He näyttävät vieraileville tähdille, että Tampereellakin osataan. Alatalon ajatuksellinen virtuoosinumero on ällistyttävä.

Nämä ovat toisaalta aivan tämänaikaisia tyyppejä, maailman diktaattorit alamaisineen tulevat mieleen. Joku voisi nähdä näytelmässä allegorian Venäjän ja Ukrainan suhteesta. Pozzo nöyryyttää onnetonta Luckyä, mutta tämä riehaantuukin näyttämään todelliset kykynsä. Aiemmin näkemissäni tulkinnoissa sivuhenkilöt eivät ole nousseet näin vahvoiksi hahmoiksi.

Odottaminen voi olla arvokkaampaa kuin itse päämaalin saavuttaminen. Liike kohti päämäärää on kuitenkin toista kuin staattinen odottaminen. Onko Beckettin näytelmä sittenkin aikansa elänyt? Pelkkä passiivisuuden näyttäminen ei sytytä suurta toiveikkuutta. Olkoon, näytelmä herättää ainakin kysymyksiä ja sekin on jotakin. Joku sanoo, että tyhjän saa pyytämättäkin. Katsoja saa itse täyttää tyhjiön ja vastata kysymyksiinsä.

Sota ei ainakaan lopu odottamalla, vaan aktiivisilla toimilla. Niihin Euroopan ja Amerikan valtiaat ovat nyt kovasti ryhtyneet. Näin vilkkaasti ei ole liikuttu eikä kokoustettu aikoihin. Voi kun saataisiin myös tuloksia! Pelkkä liike ei säästä ihmishenkiä. Monelle rauhanaktivistille on järkytys, että ratkaisuun voidaan päästä vain sotimalla. Koko kasvuikäni minun ikäpolvelleni on saarnattu ihan muuta. Olkoot keinot mitkä hyvänsä, pääasia että huomenna hän tulee – ei Godot vaan Rauha.

27.3. 2022

Olin Lontoon yliopistossa opettamassa, kun Tšernobylissä räjähti. Sain ensi tietoja vuokraemäntäni Daily Telegrafin etusivulta, kun palasin aamulenkiltä. Vähän hätkähdytti. Lisätietoja tuli tipottain. Suomi näytti etupäässä vaikenevan tapauksesta.

Vuokraemäntäni Sorica McLaghlin uskoi, että Suomi on mennyttä. Hän onnitteli minua sen johdosta, että perheeni oli juuri viettämässä pidennettyä pääsiäistä Lontoossa. ”Nyt voitte kaikki jäädä tänne, ei kannata palata enää sinne rautaesiripun taakse.” Hän oli hyvin pettynyt, kun ensin perhe palasi kaikessa rauhassa ja sitten minä. Hän hyvästeli meidät kuin tuhoon tuomitut.

Tapaus palasi elävänä mieleeni, kun olin katsomassa Uljas Pulkkiksen oopperan A Chernobyl -Storyn esitystä Musiikkitalossa. Voimakas elämys se oli, vaikka räjähdyksestä on kulunut pian 36 vuotta. Ukrainan sota on nostanut muistot taas eläviksi, ja ooppera tuntuukin nyt polttavan ajankohtaiselta.

Ooppera on amerikkalaisen ja suomalaisen taideyliopiston yhteistyö ja saanut odottaa ensi-iltaa jo pari vuotta, eikä korona jätä sitä vieläkään rauhaan. Sairastapaukset aiheuttivat nytkin peruutuksia, mutta esitys ehdittiin sentään kaikessa komeudessaan ja kaameudessaan nähdä. Aikamoista pauketta kuullaan, itse räjähdys tuntuu suorastaan vaikuttavalta. Luonnon elementit, metsän eläimet asettuvat ihmisen synnyttämää teknologista hävitystä vastaan. Glenda Dawn Gossinin libretossa tehdään ihme kiepautus: luonto lopulta voittaa ja tuhoutunut maisema palautuu elinvoimaiseksi reservatiksi. Ihminen ei pystykään lopulliseen hävitykseen.

Ulja Pulkkis on säveltänyt maagisesti sykkivää, tehokkaan iskuvoimaista musiikkia, mutta myös hivelevän kauniita aarioita varsinkin keskeiselle luontoihmiselle Lanalle (Maria Turunen). Tyylilaji vaihtuu nopeasti, kun hallinnon taistelut ja jälkiselvitykset ydinonnettomuudesta leimahtavat. Rytmi säilyy tiheänä. Kun Hannu-Ilari Lampila (HS) kuulee musiikissa viitteitä Prokofjeviin ja Šostakovitsiin, sitä voi pitää kovana ja osuvana huomionosoituksena. Samalla viikolla kuultiin Šostan sellokonserttoakin Musiikkitalossa.

Uljas Pulkkiksen kanssa meillä on ollut tekeillä toinen ajankohtainen ooppera Raatteen tie, jonka ensi-ilta koetaan heinäkuun alussa lähes alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Suomussalmella. Emme varmaan kumpikaan aavistaneet, kun tätä produktiota lähdettiin suunnittelemaan, millaisen kehyksen Venäjän sotapolitiikka teokselle luo. Kiitos vain Putinille ilmaisesta mainonnasta, vaikka hänen tekonsa eivät muuten ansaitse vähääkään kiitosta.

Monen kommentoijan voimin on jo todettu, kuinka samankaltaisia ja yhtä huonosti suunniteltuja yrityksiä ovat niin Suomen katkaisuyritys 1939 kuin nyt tämä Ukrainan ”sotilaallinen erityisoperaatio”. Suurvalta luottaa kömpelöön voimaansa eikä ymmärrä pienten kansojen oikeutettua puolustustahtoa. Raatteen tie tulee osaltaan osoittamaan, kuinka pieni ja sisukas Suomi taisteli ja tuhosi vähillä voimin pari vihollisen divisioonaa kapealle korpitielle. Kohtalon kummallinen yhteys on siinä, että silloinkin uhrit olivat pääosin ukrainalaisia. Voi vain kuvitella millä kaikella Ukrainan puolustustaistelu tulee hedelmöittämään maan rikasta kulttuurielämää ja laajemminkin maailman tilittävää taidetta – kunhan tästä sodasta ensin päästään.

x x x

Kirjailija, rikosreportteri Jarkko Sipilä kuoli yllättäen kesken työnsä.  Lausun muistolleen kiitokset jäntevistä ja pätevistä rikosromaaneista, joissa varsinkin poliisin tutkimustyö kaikkine menetelmineen on asiantuntevasti kuvattu. Samoin Helsingin laita-alueiden kuvaajana Sipilä on tarkka ja hyvä havainnoitsija. Hänen kirjojensa opastuksella voisi retkeillä tuntemattomilla kerrostaloalueilla, varastopihoilla ja kansanbaareissa sekä tietysti poliisitalossa. Onneksi hän ehti kirjoittaa monta dekkaria, jotka Veikko Honkanen on erinomaisesti lukenut äänikirjoiksi.

Kevättalven vainajia ovat myös ikimuistoinen Anneli Sauli ja vekkulimainen viihdyttäjä Aarre Elo. Molempia tunsin sen verran, että jään kaipaamaan. Anneli teki pitkän monipuolisen uran elokuvissa ja teatterissa, sensuelli luonnonlahjakkuus ja taisteleva kommunisti hän oli. Arska oli kiva työtoveri Ylen puolella, kun vähän aikaa heiluin Maikkarissa. Hänen vaimonsa Outi opiskeli kirjallisuutta, kun olin yliopistolla assistenttina, tulimme hyvin juttuun. Persoonallisuudet katoavat, syntyykö uusia?

Tasa-arvon päivänä 19.3. 2022

Kaksi hyvää kotimaista nykynäytelmää. Eikö ole ihmeellistä, parin päivän välein nähtynä. Teatteri tuottaa yllätyksiä.

Näytelmän nimi Mikko Räsäsen tulevaisuus ei nyt heti luvannut suuria. Mutta sieltä kuoriutuikin rehti kuvaus miehistä, jotka rakentavat jalkojemme alla Helsingin viemäreitä ja muita verkkoja. On näytelmässä naisiakin, etupäässä toimistossa ja johtavassa luokassa. Pormestarikin on nainen. On myös parodinen väläys ylemmän keskiluokan perhe-elämästä.

Mika Ripatin kirjoittama näytelmä osoittaa vankkaa asiantuntemusta eikä ihme: tekijä rakentaa ammatikseen Staran kaupunkitekniikkaa. Hän sanoo kirjoittavansa näytelmiä viikonloppuisin ja aamulla ennen työmaalle lähtöä. Tällaisiakin siis vielä on kovin ammattilaistuneessa kirjailijakunnassa! Omakohtainen työelämän tuntemus on palvellut todentuntuista kuvausta. Syntyy elävää rosoista jälkeä.

Nimiosaa esittävää Martti Suosaloa ei juuri rasvahkaisesta duunarista erottaisi, niin aidosti hän tämänkin henkilön ruumiillistaa. Erikoisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, Ajatellaan nyt vaikka välimatkaa Sibeliuksesta Mikko Räsäseen. Pääteemaksi nousee isän ja pojan lämpimästi kuvattu suhde, sukupolvien ketju ja työväenluokkaisen ajattelun muutokset ja toisaalta vanhat perinteet. Muutkin näyttelevät hyvällä perusotteella. Vain Räsäsen vastapeluria palvelumuotoilija (!) Lasse Kososta esittävä  Rauno Ahonen yltyy kovin karikatyyrimäisiin otteisiin, mutta ehkä haluttiin tämän verran panna halvalla Ripassoa nautiskelevaa herraluokkaa. Lopussahan Kosonen nousee jopa sankariksi ja pelastaa… jaa, ei kerrota enempää.

Sanoisin niin, että juuri tällaista dramatiikkaa Helsingin Kaupunginteatterin tulisikin esittää. Ehkä se ei ole suurta taidetta, mutta se poimii aiheet läheltä, maan alta, oman kaupungin rakenteista, myös yhteiskuntapoliittisista rakenteista. Näytelmä jatkaa suorastaan Kansannäyttämön ja Työväenteatterin perinteitä, joista uljas teatteri on kasvanut. Ripatin repliikit ovat suoria ja ytimekkäitä, tässä ei hienostella. Tietoakin saadaan siitä miten infrastruktuurimme toimii. Ihmeellistä sekin, että vihreää innostusta pyöräteihin rohjetaan vähän ironisoida! Reilua kursailematonta kansanteatteria, sopii suositella kaikille kaupunkilaisille.

x x x

Toiseen todellisuuteen harpataan Kansallisteatterissa, Juha Jokelan kiitetyssä näytelmässä Dosentit. Tai ei aivan toiseen, työelämän valtasuhteista on kysymys kummassakin teoksessa, niin erilaisia kuin ovatkin. Jokela osoittaa hänkin hyvää asiantuntemusta kuvatessaan yliopistomaailmaa muutosten kourissa. Hänellä on ollut päteviä apureita kuten ohjelmavihkoon esseen kirjoittanut Hanna Suutela, oman entisen oppiaineeni seuraaja Teatterin ja draaman tutkimuksessa Tampereella.

Tämä oli omakohtaisesti kiinnostava näytelmä sikäli, että elinikäinen dosentti olen minäkin. Näytelmä ei varsinaisesti kerro dosenttien asemasta kuten alusta voisi kuvitella, vaan lähtee siitä, että professoritkin ovat samalla usein dosentteja, senkin kokemuksen jaan. Muuten tulee paljon tuttua ja myös uutta asiaa vanhalle yliopistomiehelle. Nimittäin minä taisin päästä juuri parahiksi alta pois, kun nämä uudistukset ja leikkaukset oikein toden teolla alkoivat yliopistoissa myllätä. Luojan kiitos että pääsin, ei näytä olevan herkkua siellä taistella.

Jokelan näytelmän alkupuoli on mainiota ja odotuksia lataavaa draamaa, mutta jostain syystä loppuoli laskee ja hajoaa, Draaman ydin eli erimielisyydet sosiaalipsykologian professorin tutkimusryhmän ja yliopiston johdon välillä tuntuvat sitenkin aika pieniltä. Kun niistä kasvaa totaalinen välirikko ja professorin lamaannus, kehitys on aika loivasti kuvattu. Välillä minusta tuntui, että dekaania esittävä Tommi Korpela puhui näytelmässä eniten järkeä ja professori alkoi luisua hiukan hysteeriseen suuntaan. Hyvä näytelmä antaa mahdollisuudet erilaisiin painotuksiin.

Hajoamiseen vaikuttivat muutamat turhat juonteet. Tässäkään ei selvitä ilman lesbosuhdetta, joka irrallisena ei tuo ydinasioihin mitään lisää. Miksi Aapo valokuvailee äitään? Ei sekään selviä, Lisäksi kiista ex-miehen tutkielman julkaisemisesta tuntui vähän haetulta, eikö siihen nyt olisi saatu helposti ratkaisu. Ehkä Jokela halusikin kuvata myös sitä, kuinka herkkähipiäisiä reviirinsä vartijoita tutkijayhteisön jäsenet ovat.

Ria Kataja on lyhyesti sanoen erinomainen keskeisessä professorin roolissa. Hänessä tunnistin joitakin vanhan urani varrella kohtaamiani naisprofessoreita. Tosin Kataja on sensuellimpi ja vivahteissaan herkempi kuin tapaamani tapaukset. Kyllä ovat kylmääviä sekä rehtori (Maria Kuusiluoma) että tutkija (Fiona Eskola), tällaisia ehdottomia asioittensa ajajia yliopisto on varmaankin kasvavassa määrin pullollaan elleivät ole jo lannistuneita. Joten ei voi puhua mistään mustavalkoisesta yliopistolaitoksen puolustuspuheesta. H-P Björkman välimaaston miehenä, mahona käytännöllisen filosofian professorina on mainio, turhan lyhyt rooli vain.

Olen joskus ennenkin ollut havaitsevinani, että kirjoittajan ei useinkaan kannata ohjata omaa näytelmäänsä. Tässäkin Jokelan ohjaus sortuu kummallisen levottomaan pöytien ja sohvien kanniskeluun ja motivoimattomaan siirtyilyyn sinne tänne, jotka vain rikkovat älykkään tekstin intensiteettiä,

Hei, kaksi hyvää nykynäytelmää! Kumpikin iskee työelämän keskeisiin ongelmiin. Vakavan puoleisia mutta niin on aikakin. Onpa Helsingin katsojilla älyllistä juhlaa tarjolla.

13.3. 2022

Joel Elstelä on tehnyt erään ennätyksen. Hän on romaanissaan Sirkusleijonan mieli luonut ehkä Suomen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän henkilöhahmon. Ei ole yllätys että tyyppi on natsi ja SS-mies. Taisimme kyllä tietääkin, että nämä olivat pääsääntöisesti aika pahoja ihmistyyppejä. Miksi siis tarvitaan uusi todiste?

Natsiupseeri on romaanissa nimeltään Steinwampe eli Kiviuuni, ja hänen tehtävänsä on panna resuinen sirkusseurue Zircco Fantastico aisoihin ja muuttaa sen ohjelmisto vallitsevan ideologian mukaiseksi. Hän nöyryyttää pahan kerran sirkuksen johtajan Egon Heuchlerin, jonka on luovuttava isänsä luomasta sirkusmuodosta. Eletään vielä Saksan paraatimarssin aikaa 1940. Prosessi etenee verkkaisesti ja irvokkaana loppuna sirkuslaiset saavat esittää uudet numeronsa itselleen valtakunnanjohtaja Himmlerille ennen kuin heidät kuljetetaan Auschwitzin tuhoamisleirille. Ei siis mikään mieltä riemastuttava tarina. Kuka lukee tällaista mielikseen, ihan vapaaehtoisesti? Ehkä voi nauttia raskaasta kielipoljennosta, johon on tosin roiskittu liikaa adjektiiveja.

Mika Waltari -seurassa keskusteltiin eilen tästä Jopin romaanista, joka ylsi yllättäen Finlandia-ehdokkaaksi. Jopi kertoi kirjoittaneensa sen huvikseen, ennen muuta hän halusi huvitella kuvailemalla sirkuksen groteskeja tyyppejä ja heidän melko mustia kokemuksiaan. Tämä hiukan yllätti. Voiko kirjailija tosiaan ”huvitella” keksimällä mahdollisimman raadollisia  elämänkohtaloita. Onkohan se jonkinlaista elämän traagisuuden torjuntaa? Siinä suhteessa vähempikin riittäisi eikä tarvitsisi edes etsiytyä historiaan. Nykypäivä tarjoaa etsimättä mahdollisimman kouraiseva tragedioita tiedotusvälineiden täydeltä.

Yhdeksi selitykseksi ilmeni, että kirjailija halusi tuoda paholaisen lähikuvaan, antaa pahuudelle niin sanotusti kasvot. Silti näin saatanallinen hahmo pakkaa jäämään kliseeksi nostettuna kolmanteen potenssiin. Mustareunainen silaus hirtehistä huumoria helpottaa hiukan. Tämä natsi ei ole vain sadisti, vaan myös ihrainen löllykkä, pedofiili, huijari ja varas. Tietysti hän on järjestelmän uskollinen palvelija. Huipennuksena hänen käy todella huonosti, ehkä vielä huonommin kuin sirkuslaisten. Voi sanoa että pahiksella on kirjaimellisesti paskainen loppu.

Jonkun verran myötätuntoa kirjailija suo sirkuksen taiteilijoille ja varsinkin johtajalle, mutta huijarinsa on myös tämän lumpenproletariaatin joukossa. He ovat sakkia, joka on ensimmäisenä siivottava voitollisten sotilassaappaitten jaloista. Ehkä on hyvä nähdä sekin, että taiteilijat ovat joskus olleet tosiaan ahtaalla. Sirkuslaiset eivät ole aikoiihin saaneet muuta palkkaa kuin ylöspidon vankkureissa. Voisiko se lieventää meidän hyvinvointiaikamme kulttuuriväen alituisia valituksia?

Jopi sanoi, ettei halunnut laittaa kirjaan teatteriseuruetta, se olisi ollut liian ilmeistä ja osoittelevaa. Sirkuslaiset ovat sekalaisempi sakki, siihen kuuluu myös eläimiä. Vanha leijona on kärsimysnäytelmän todellinen keskushenkilö, kuten romaanin nimikin viittaa. Jopi tunnusti, ettei ole koskaan pitänyt sirkuksesta – kuten en minäkään. Lisää vastenmielisyyden painolastia! Miksi siis kertoa tämä sysimusta ja ylipitkä epopea? Ehkä taas opetukseksi, kun samat uhkaavat merkit vähän nostavat päätään ympärillämme. Paralleeleja ei kannata koskaan liioitella. Ajankohtaisuudet ovat monesti liian helposti osoitettavissa.

Pohdimme tilaisuuden jälkeen aktiivisen kuulijan kanssa, voisiko joku joskus kuvata aidosti positiivisen fasistin – tai edes siedettävän? Sellaisen puhdashenkisen ja asiaan uskovan kuin on se nuori sotilas, joka nousee kirkkain silmin laulamaan Cabaret-elokuvan eräässä kohtauksessa. Hänkin kohtaa pian todellisuuden. Elstelän romaaniin ilmaantuu kyllä sympaattinen ja ihmisystävyyden aatetta puolustava natsi, joka ainoana auttaa kolhittua Egonia tämän vammoissa. Hän tutkii työkseen rotugenealogiaa. Kai arvaatte, että hänen nimekseen paljastuun lopussa – Mengele.

Ei siis toivoa tämän kirjan henkilögalleriassa. Eikä paljon muutenkaan tänä aikana, kun katsomme ympärillemme. Venäjän pääfasisti tekee kaikkensa, estääkseen sen, että pahuutta voisi tulkita edes ymmärtävässä valossa. Putinia itseään tohtisi tuskin kukaan enää kuvata myönteisesti, ei edes hänen vanha ihailijansa Matti Klinge, joka sentään pystyy monenlaisiin historiantulkintoihin. Klinge ei ole koskaan tunnustanut ”talvisodan hengen” olemassaoloa, se on hänen mukaansa vain jälkeenpäin keksitty myytti – ja nyt se jumankauta on levinnyt Ukrainaan! Historia ei sääli parhaitakaan selittäjiään.

10.3. 2022

Vaikuttavinta on lasten luottavaisuus.  Miten se iloinen pikkutyttö siveli piirakoita pellillä Kiovan lähistöllä ja vakuutti äidilleen, että me voitamme. Sen jälkeen opetamme ne puhumaan ukrainaa! Toinen tyttö, vähän päälle kymmenen, selosti Mariupolissa BBC:n reportterille sodan tapahtumia kaupungissa aivan Antti Kurosen otteella. Eihän tuollaista kansaa voi voittaa.

Onkohan Putinilla ollenkaan silmää yksityisten ihmisten kärsimykselle? Luultavasti hän seuraa jättiläisskriinillään vain joukkojen etenemisiä. Tuskin häntä huolettaa edes omien heikosti koulutettujen sotilaitten selviäminen. Pääasia että massat liikkuvat ja ilmassa jyrisee. Toisaalta hän on puhunut veljeskansasta. Näinkö veljiä kohdellaan? Ai niin nehän on kaikki fasisteja. Mistä Putin hankkii uuden kansan Ukrainaan?

Eipä ole nojatuolikatsomossa ohjelman puutetta. Eri kanavat pyörittävät sotauutisia yötä päivää. Onkohan tämä median ensimmäinen kaiken läpäisevä maailmansota, joka ei jätä ketään kylmäksi. Irakin sotakin jäi etäämmälle ja lyhyeksi, siellä oli liian tehokas ja ylivoimainen valloittaja. Tässä on pienelläkin toivoa.

Anna-Lena Laurén antaa tänään (Hbl) erinomaisen kuvauksen Zelenskyn urasta ja taustasta. Kuinka sattumanpresidentistä kasvoi kansanjohtaja. Samantapaisen kaaren kuvasi Lasse Lehtinen aikanaan romaanissaan Uskottu mies. Tuotin siitä tv-sarjan MTV-teatterissa 1980-luvulla. En silloin arvannut, tuskin Laseekaan, että sama tapahtumasarja voisi toteutua näin draamallisissa olosuhteissa.

Sauli Niinistö on kovilla, mutta onhan hänellä kokemusta. Kun on selvinnyt puolison äkkikuolemasta ja tsunamista puhelinpylvääseen kiipeämällä, kestää henkisesti koettelevat paineet. Olisi hänelle suonut vähän leppoisamman loppulaskun presidenttikausistaan. Edestakainen lento Washingtoniin koettelee jo fyysisestä ikämiehen kuntoa puhumatta sitten paikan päällä käydyistä keskusteluista ja lehdistön kysymyksistä, jolloin joka sanaa on punnittava. Historiallinen suoritus. Saamme taas kiittää herraonnestamme.

Edelleen mietin ryhtyisikö Nato todella sotaan Venäjää vastaan Suomen puolesta. Vai riittääkö siis vain monen valtion luoma pelote? Jos vastassa on Suomen vahvan puolustuksen rinnalla Ruotsi, USA, Englanti, Ranska ja keitä vielä, kai se vähän Putinia arveluttaa.  Mutta entä jos hän on oikeasti hullu? Katkera ja yksinäinen hän ainakin on eikä kovin hyvä arvioimaan ympäröivää todellisuutta.

Venäjällä pitkään asunut journalisti Catherine Belton summaa paksun kirjansa Putinin lähipiiristä toteamukseen, että Putin on jo päässyt elämänsä tavoitteeseen. Hän on palauttanut Neuvostoliiton Venäjälle. Hän on palauttanut ehdottoman yksinvallan ja luonut kaikkialle ulottuvan valvontajärjestelmän ja korruptoituneen mafian, joka hallitsee niin poliittista elämää kuin liike-elämän kauppoja. Hän on tuhonnut vapaan median, opposition ja kieltänyt mielenosoitukset. Hän on murskannut kansalaisyhteiskunnan ja näyttänyt mahtinsa brutaalin väkivallan käyttäjänä. Vielä on yksi homma kesken: valtakunnan laajentaminen, Neuvostoliiton alueen palauttaminen. Siinä riittää vielä laajasti työmaata.

Ei hirveän lohdullisia näkymiä. Ainut toivo tässä vaiheessa on, että Ukrainan sota menee niin päin helvettiä, että se horjuttaa Putinin asemaa ja suistaa hänet lopulta vallasta. Eikä tämäkään ole mikään ihan lyhyt prosessi. Paitsi että joskus historia harrastaa äkkikeikauksia, onhan niitä nähty.

6.3. 2022

Kun katselee venäläisten pitkää kolonnaa, joka hitaasti etenee kohti Kiovaa, tulee kyllä mieleen kenraalimajuri Toverin lausahdus, että siinäpä lihava maali. Eikö sen kimppuun kohta jo käydä? Jos Ukrainalla olisikin oma Siilasvuo, tämä alkaisi pian paloitella mokomaa panssarikulkuetta. Tosin Suomussalmella oli suojana metsäinen korpi, kun tuolla on aavat lakeudet molemmin puolin maantietä. Motitus ei olisi yhtä tehokasta kuin Raatteen tiellä.

Siellähän surmattiin tuhansittain juuri ukranainalaisia punasotureita, perin kehnosti varustettuja. Varmaan siitä on jäänyt muistijälkiä moneen sukuun. Nyt olisi tilaisuus antaa takaisin ikään kuin toiselta puolelta. Vastassa on osin heikosti koulutettuja nuoria venäläissotilaita,

Halla-aho vaati jo läntistä sotilasapua Ukrainaan aseavun lisäksi. Tuomioja piti ehdotusta järkyttävänä, eikä siihen vielä ole kukaan lämmennyt läntisessä Euroopassa. Mutta entäs jos Harkova ja Kiova pommitetaan tuusannuuskaksi ja miljoona siviiliä surmataan. Katsommeko kaikki tuhoa tyynesti parhailta tv-paikoilta?  Avustusta kyllä virtaa maahan, mutta se ei hyökkäystä pysäytä.

Nato ei tietenkään puutu maahan, joka ei ole sen jäsen. Artikla 5 ei velvoita. Uhkana olisi todellinen suursota. Mutta kun me nyt keskustelemme omasta jäsenyydestä Natoon, olisiko tilanne silloin samanlainen? Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, tulisiko Nato tosiaan aseellisesti apuun? Eikö suursodan uhka silloinkin olisi vähintään saman kokoinen?

Tietysti Natolla on vahva pelotevaikutuksensa, mutta jospa Venäjä ei piittaisi siitä? Saisimmeko omille rajoillemme vielä raskaamman rytinän kuin talvisodassa?  Onneksi tilanne on toistaiseksi puhtaasti kuvitteellinen.

Venäjähän toimii monessa suhteessa aivan samoin kuin Stalin talvisodassa.  Putin on nytkin aliarvioinut vastustajan ja saanut väärän käsityksen kansan puolustustahdosta. Stalin suunnitteli paraatimarssin Helsinkiin 1939 kansan juhliessa vapauttajaa. Aivan samoin Putin on piirustanut nopean sodan, joka mahdollistaa hallinnon vaihdon ja kansan alistamisen Ukrainassa. Miten suuri valtakunta ei opi mitään? Ehkä suuri omahyväinen vallantäyteys sokaisee silmät.

Silmiin osui kaiken keskellä kansainvälisen oikeuden emeritusprofessorin Martti Koskenniemen lausahdus (HS äskettäin), jonka mukaan Venäjän irrationaalinen hyökkäys poikkeaa ensimmäisen kerran kansainvälisoikeudellisesta järjestelmästä, joka on ollut voimassa ensimm’äisestä maailmansodasta alkaen. Ensimmäisen kerran! Entäs Hitlerin hyökkäykset Puolaan, Neuvostoliittoon, Ranskaan ja Euroopan pieniin maihin? Miten Saksa silloin muka vetosi itsepuolustusoikeuteen?

Taikka Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen 1939? Oliko Stalinilla silloin joku oikudellinen perustelu? Ehkä Leningradin turvallisuus? Turvaa lähdettiin hakemaan hyökkäämällä koko itärajamme pituudelta. Suomussalmi oli varsin kaukana Leningradin etupiiristä.

Silloinhan Suomi olisi kipeästi tarvinnut läntistä sotilasapua, mutta saatiin vain myöätuntoa ja joitain vapaaehtoisjoukkoja. Ranska oli jo lähdössä auttamaan, mutta myöhästyi. Suomi tunsi jääneensä yksin aivan kuten Ukraina tänään. Olihan silloinkin Euroopassa realistisia poliitikkoja, jotka katsoivat että ei pidä sekaantua tähän pieneen pohjoiseen kahakkaan. Suurempaa sotaa ei tarvinnut pelätä, koska se oli jo käynnissä. Suomi ansaitsi omin voimin verisen kunniansa aivan samoin kuin Ukraina nyt.

Miten ihmeessä historia aina toistaa itseään, eikä ihminen muutu vaikka hänen kielensä sanat ja vaatepartensa muuttuvat, kuten eräs egyptiläinen lääkäri taannoin mietiskeli.

2.3. 2022