Kun aika on ankara, kannattaa etsiytyä positiivisten elämänkuvausten äärelle. Niitä ei ole liikaa. Tässä yksi puhutteleva esimerkki.
Latvialaisen Māra Zālīten romaani Viisi sormea, jonka Hilkka Koskela suomensi muutama vuosi sitten, on hauskimpia lukemiani kirjoja. Siinä kuvataan lapsen silmin, kuinka perhe pääsee muuttamaan Siperiasta takaisin kotiin. Vihlovan traumaattinen todellisuus saa kummaa kultausta, kun tarkka tyttö tekee omia havaintojaan järkyttävistä tapahtumista.
Nyt romaani saa jatkoa, Koskela on suomentanut uuden opuksen Paratiisilinnut. On vakiinnuttu Lamen kotikylään Latviassa, ja Neuvostoliitossa vallitsee Hrushtsevin ajan suojasää. Mutta uhat eivät ole väistyneet. Ideologinen valvonta on edelleen tiukkaa, vääristä sanoista rangaistaan. Vallitsee järkkymätön usko, että yksityisomistus on vahingollista neuvostoihmiselle.
Päähenkilö Laura on oppinut virallisen propagandan ja papattaa sen mukaisia käsityksiä. Seuraa koomisia kontrasteja. Kun Tille-täti kertoo nuoruutensa opiskelusta Pariisissa, Laura tietää, että siellä kapitalistit pettävät ihmisiä kauniilla näyteikkunoilla ja konvehti kadulla voi osoittautua räjähtäväksi miinaksi. Pariisissa ei ole mitään hyvää, eikä sinne enää onneksi saanut matkustaakaan.
Voldis pääsee sentään merille, vaikka ei satamia kauemmas. Hän tuo Lamen kylään länsimaailman ihmeitä: kuulakärkikynän, josta paljastuu alaston nainen, ja hopeapaperiin käärittyä purukumia. Kun Laura panee jo harmaaksi jauhetun purukumin koululuokassa kiertämään, hänen vanhempansa kutsutaan rehtorin kuulusteluun.
Purukumi on ”neuvostoelämäntavan halventamista”. ”Koulu käy kompromissitonta taistelua porvarillisia fetissejä vastaan. Kaikki sosialismille vieraat elementit kitketään!”
Isompiakin ongelmia ilmenee. Laura hoitelee ensin muutamaa lempikanaansa, mutta joutuu sitten lapsityövoimana purkamaan sovhoosin teollisen kanalan tuottamaa kaaosta. Auton lavalta pudonneet silakat ovat suuria ihmeitä, sillä kylä ei saa kalastaa, vaikka ollaan meren rannalla. Sovhoosin silakat viedään eläinten rehuksi.
Miehitetyn maan ammottavat kuilut tulevat näkyviin valppaan tytön tiedostamattomissa havainnoissa. Tätä yhteisökriittistä kuvakulmaa ovat muutkin Baltiassa käyttäneet riipaisevan havainnollisesti, muiden muassa virolainen Leelo Tungal romaanissa Toveri lapsi, josta tehtiin verraton elokuva.
Paratiisilintujen kuvaamassa perheessäkin rakoilee, mutta ongelmat selkiytyvät ja loppu on onnellinen. Näin romaani toteuttaa Kaari Utrion estetiikkaa: kirjan sulkiessaan lukijalle tulee hyvä mieli. Elämänmyönteisyys voittaa kovissa oloissa. Mutta entäs jatkossa? Tuskin Zālīte tähän tarinansa lopettaa, edessä ovat Brezhnevin jähmettävät ajat…
Siitä tuleekin mieleen meidän kovasti puhuttanut suomettumisemme. Latviassa oli hiukan tiukempi pakko kumartaa ja totella suurta Neuvostoliittoa, johon osana kuuluttiin. Suomessa media, kiipijät ja kulttuuripiirit hölmöilivät vapaaehtoisesti, mutta olihan se huomattavasti höllempää.
Itsesyyllistävän tv-sarjan jälkeen olen huomannut pari viisasta, rauhoittavaa puheenvuoroa. Tuomas Nevanlinna kertoi Kulttuuriykkösen kisastudiossa yksinkertaisen tosiasian: Kekkosen politiikka pyrki siihen, että Suomi saisi mahdollisimman paljon liikkumatilaa lännessä. Siinä pääasia pähkinänkuoressa.
Timo Vihavainen toteaa Kanavan uudessa numerossa, että ”jotkut ns. suomettuneisuuden tutkijat pitävät nykyään kunnianhimonaan saada kaivettua esille mahdollsimman paljon asioita, jotka nyt näyttävät noloilta”. Historian tehtävä on vanhan käsityksen mukaan kuitenkin asioiden selittäminen, niiden tekeminen ymmärrettäviksi. Tässä Suomen linjaa puolustaa sama Vihavainen, joka aikanaan avasi koko keskustelun suomettumisesta kirjallaan Kansakunta rähmällään (1991).
Tämä nyt ei suoranaisesti liity Zālīten kipeän hauskaan romaaniin. Tai liittyy sittenkin. Taipumisilla ja nöyrtymisillä on omat syynsä, lakinsa ja seurauksensa – ja monet vaihtuvat vivahteensa.
22.1. 2022