Kävinpä väitöstilaisuudessa Turussa – tosin vain kirjoituspöytäni ääressä istuen. Eipä vastaväittäjäkään ollut paikan päällä. Ihmeellistä tämä tekniikka, ihmeellinen myös koronan kaatovoima. Striimaus toimi hienosti.

Väittelijä itse, Janne Palkisto, oli ylväänä frakissaan katederin takana ja selvisi tilaisuudesta voitollisesti. Harvoin väitös alkaa näin hienosti kuin tämä: kuultiin neljän elävän klarinetistin soittavan väitöskirjan aineistoa: Bernhard Crusellin musiikkia.

Pitäisiköhän kirjallisuudenkin väitöksissä jonkun taiteilijan lausua ensin kohteen runoja tai proosaa? Näin päästäisiin tunnelmaan. Näin taisi ollakin Senni Timosen väitöksessä vanhoista runoista. Totta puhuen olen itsekin käyttänyt metodia omassa virkaanastujaisesitelmässäni Tampereen yliopistossa. Sitä ennen oppilaani esittivät katkelman Edward Albeen näytelmästä The Zoo Story.

Herkistyin kun väittelijä esitteli metodiaan, uutta elämäkertatutkimusta. Sillä hän tarkoitti ”yhteiskunta- ja humanististen tieteiden kenttää laajemminkin luonnehtineen elämäkerrallisen, narratiivisen ja kulttuurisen käänteen innoittamaa tutkimusta, joka keskittyy kulttuuristen ja sosiaalisten merkitysten monimutkaiseen kytkeytymiseen henkilöiden elämään ja toimintaan”.

Kieltämättä vähän mutkikkaasti ilmaistu, mutta juuri jotakin tuon tapaista olen itsekin mielestäni harrastanut kirjallisuuden parissa. Vielä muutama vuosikymmen sitten biografinen metodi oli sillä puolen hyljeksitty ja halveksittu, likipitäen kielletty. Vain kaltaiseni kovakalloinen tyyppi uhmasi kieltoa.

Miten raikasta ja vapauttavaa, että nyt musiikkitieteen puolella elämäkerrallista menetelmää käytetään  uudistaen ja hyvin tuloksin. Siellä tietysti on Erik Tawaststjernan Sibelius-monumentti vahvana ja esikuvallisena kivijalkana. Mutta silti käy vähän kateeksi. Saas nähdä koska hermeettinen kirjallisuustiede taipuu samoille hermeneuttisille linjoille. Pieniä viitteitä voi jo näkyä.

Vastaväittäjä, professori Markus Mantere tosin huomautteli siitä, että Janne piti tiettyä etäisyyttä Crusellin henkilöön ja yksityiselämään, mutta tämä lupasi tehdä vielä populaarimman elämäkerran säveltäjästä ilman tieteellisiä paineita.

Pohdittiin myös sitä, miksi Crusellista ei tullut suomalaisen musiikin isää, vaan Fredrik Pacius sai kunnian. Crusell syntyi Uudessakaupungissa, mutta teki elämäntyönsä pääasiassa entisessä emämaassa Ruotsissa. Nuorempi Pacius pääsi rynnistämään voimallisemmin Suomen neitseelliseen musiikkielämään.

Palkisto tiivisti Crusellin merkityksen kolmeen kohtaan: hän laajensi klarinetin käyttöä musiikissa, otti käyttöön uudenlaista sotilasmusiikkia ja kehitti ylipäänsä konserttisoittimellisuutta. En ole musiikkitieteilijä, joten on uskottava tässä Jannea. Hänen väitöskirjansa on hauskaa ja kohtalaisen kansantajuista luettavaa, mistä antaa viitteen jo persoonallinen esipuhe kiitoksineen.

Vastaväittäjä tyytyi melko leppoisiin huomautuksiin, mikä on nykyisin yleinen suuntaus. Dramaattista jännitettä harvoin enää syntyy. Voihan olla, kuten Tuula U-H tilaisuutta arvioidessamme arveli, että väitökset halutaan tehdä haluttaviksi, vähemmän pelottaviksi, jotta yliopisto tuottaisi niitä mahdollisimman paljon ja saisi rahaa. Olkoon niin, mutta tilaisuuksia suuntaus vähän löyhentää.

Vain yhdessä kohdin syntyi pientä erimielisyyttä väittelijän ja vastaväittäjän välille. Mantere ei aivan uskonut Jannen teoriaan Crusellin sävellyskielen eräiden piirteiden, muun muassa juomalaulujen yhteyksiin vapaamuurarien maljannostotraditioihin. Ehkä saamme näistäkin jatkotulkintoja.

Oikeastaan oli hienoa seurata väitöstä omalta tietokoneelta. Toivottavasti tämä suunta ei kuitenkaan jää pysyväksi. Miten hieno tilaisuus olisikaan ollut livenä, kun se näilläkin keinoin teki vaikutuksen ja seurasin sitä loppuun saakka. Onnittelut doctor in spe Janne Palkisto!

16.1. 2022