Pari runousjuttua Hesarissa on mieltä ilahduttanut. Vesa Sirén pohti lauantaiesseessään (8.1.) editoinnin etuja Ezra Poundin ja T. S. Eliotin kohdalla. Saska Saarikoski nosti lopulta Martti Anhavan kirjoittaman Paavo Haavikon elämäkerran äkillisestä unohduksesta kolumnissaan Nuutin päivänä.
Eliotin The Waste Land (Autio maa, Joutomaa) ilmestyi tosiaan jo sata vuotta sitten. Meillä ja muualla se nousi modernismin merkkiteokseksi lähes 30 vuotta myöhemmin Eliotin Nobel-palkinnon vauhdittamana. Nyt sitä taas muistellaan ja käännetään uudelleen suomeksi,
Myös Eliotin ja Poundin suhteessa tapahtui sodan jälkeen uusi vaihe. Pound oli tehnyt palveluksia Eliotille tämän runojen muokkaajana. Vastapalvelusten aika koitti, kun Pound joutui sodan jälkeen ensin Pisan rangaistusleirille Italiassa ja sitten Amerikassa vuosiksi St. Elisabethin mielisairaalaan.
Pound ihaili Hitleriä ja Mussolinia ja piti heitä suuurina johtajina. Hän vertasi Hitleriä Jeanne d’Arciin, joka johti kansansa voittoihin, sortui liioitteluihin ja kaatui marttyyrinä. Mussolini oli hänestä humaani joskin epätäydellinen henkilö, joka lopulta vangittiin, ammuttiin ja ripustettiin jaloistaan bensa-aseman pylvääseen.
Kun Pound toitotti näkemyksiään Italian radiossa vielä sodan päätyttyä, liittoutuneet vangitsivat hänet ja sulkivat psykiatrsisiin tutkimuksiin. Nyt tuli Eliotin vuoro auttaa vanhaa kaveriaan. Hän otti salkkunsa, paineli St. Elisabethin sairaalaan ja yritti saada Poundin vapaaksi.
Olisi vain tarvittu Poundin oma tunnustus, että hän oli vähän erehtynyt ja puhunut vastoin parempaa tietoa. Siihen jääräpäinen runoilija ei suostunut, hän ei tinkinyt näkemyksistään. Hän ei allekirjoittanut mitään tunnustusta, joka olisi heti avannut vankilan ovet. Eliotin yritykset valuivat tyhjiin.
Ezra Pound vertautuu norjalaiseen Nobel-kirjailija Knut Hamsuniin, joka myös ihaili Hitleriä ja toivoi Saksan kukistavan Englannin, joka oli ihmiskuntaa orjuuttavan industrialismin emämaa. Ei Hamsunkaan taipunut, kun häntä vastaan käytiin Norjassa oikeutta. Loistava yhdeksänkymppinen kansankuvaaja piti loppuun saakka kiinni vakaumuksestaan.
Satuin näkemään vuonna 1986 Lontoon liepeillä erään pubin yläkerrassa huippukiinnostavan kahden hengen näytelmän. Siinä Nobel-palkittu literary gentleman T. S. Eliot taivutteli sinikkäästi parrakasta riutunutta Poundia myöntämään poliittiset virheensä. Äärimmäisen tiheä dialogi päättyi molemmin puolin ratkaisemattomaan. Mutta mikä ottelu!
Tällaisiin draamoihin olisi meilläkin aiheita, varsinkin nyt kun suomettumisesta ja taistolaisuudesta taas keskustellaan. Pitäisikö kääriä hihat?
Paavo Haavikko on hänkin tavallaan suurten poliittisten fantasiarunoilijoiden rinnakkaishahmo, vaikka ei koskaan ottanut ihan selvää kantaa mihinkään. Vallan lumoissa hän silti eli ja kirjoitti, kuten Saska Saarikoski osoitti. Haavikko eläytyi niin voimakkaasti vallan olemukseen, että halusi lopulta olla itse ylin valtias, Kekkonen. Tarja Halostakin hän ihaili ja kirjoitti hänestä kritiikittömästi ylistävän kirjan. Vain ruhtinaat olivat lopulta Haavikon arvoisia kuvattavia.
Nämä kotoiset hurahdukset ovat vähän pienempiä tapauksia kuin Hitleristä ja Mussolinista sokaistuneet runoilijat, mutta samoista lähteistä ilmiöt kumpuavat. Olikohan se Ben Zyskovicz, joka näissä suomettumisohjelmissa luonnehti taiteilijoita reippaasti ”poliittisiksi ääliöiksi”. Voisiko tuossa määreessä joissain tapauksissa olla jopa jotakin perää?
14.1. 2022