Panu Rajala

Eihän olisi uskonut, että meidän pippurinen Alma, perheen ilopilleri ja kiukkupussi, saa aikaan jotakin näin laajamittaisen tavatonta.

Turun vanhan kivipainon talo on sullottu täyteen taiteellista häkkyrää ja runoutta, pienteollista rekvisiittaa, sisustuselementtejä eri aikakausilta, mystiikkaa ja  nostalgiaa, laulantaa ja leivontaa ja kirkaisuja tehtaan katolta, arvoituksia ja banaaleja löytöjä kuten kenkäkaappi ja asehuone ja luurankoja, kaikkien seassa kerroksissa säntäileviä tanssijoita ja temppuilijoita ja ties mitä menninkäisiä. Isoa valaskalaakin pihalla riepotellaan ja tehdään voltteja ja kärrynpyöriä ja muuta jekkua.

Siellä saa elämyshakuinen kokija vaeltaa rauhassa kaikissa 64 huoneessa ja ihmetellä kekseliäitä installaatioita, joita löyhästi sitovat yhteen Saila Susikosken runot kokoelmasta Huoneiden kirja, joka on samalla koko poikkitaiteellisen tapahtuman otsikko. Mukana on kaikkiaan satakunta tekijää, kullakin omat koosteensa ja huoneensa, ja tämän hyvin eri suuntiin rönsyilevän kokonaisuuden on siis ihmeen kaupalla pidellyt koossa sen taiteellinen johtaja Alma Rajala.

Kyllähän siinä isä huoneissa kulkiessaan pakosta hämmentyi ja vähän ylpistyikin. Monien nukketeatterien ja muiden näytelmien jälkeen Alma on tähän koonnut koko voimansa ja tähänastisen osaamisensa ja selvästi halunnutkin ällistyttää yleisöä. Keväällä striimattu, vapaaehtoista lapsettomuutta kuvannut näytelmä sai jo huomiota Hesarissa. Tässä Alman assosiatiivista dramaturgia levittäytyy ja kurottautuu monta astetta pitemmälle.

Voiko tällaisesta löytääå jotakin kokoavaa ajatusta? Uskon että se jää vastaanottajien oman rekisteröintiherkkyyden varaan. Kuka sieltä mitäkin sieppaa. Itse pidin yleisön yksilöllisen rituaalisesta sisäänviennistä ja hajaantuvan anarkian jollakin tavoin kuitenkin järjestyksenomaisesta johdattelusta näkymästä toiseen. Nimikkokohteekseni määräyttyi lantinheittojen perusteella huone 27, syntymäpäiväni numero. Aloin uskoa esityksen salattuun sisäiseen logiikkaan. Asiantuntijan mukaan kyseessä on immersiivisen teatterisuuntauksen merkkiteos maassamme. Esitys on voimassa elokuun viimeiseen sunnuntaihin saakka.

Teatteri etsii alati uusia muotoja, ehkä nyt koronan puristuksessa entisiäkin mielikuvituksellisempia. Helsingin Yrjönkadulla minun vakituisessa uimahallissani meni esitys, jossa Viirus-teatteri väki polski altaassa. Se olisi ollut kiintoisa nähtävyys, mutta esityksiiä on vain muutama ja nekin pienelle yleisölle, joten sekaan ei näin äkkiseltään mahtunut. Kaikkea pitää näemmä kokeilla, ehkä seuraavaksi näytellään skeittipuistossa tai sähköpotkulaudoilla liikenteen keskellä.

Taiteesta oli kysymys myös eilen lauantaina, kun kuvanveistäjä Sofia Saari vieraili ensimmäisen kerran elämässään Hämeenkyrössä – jo oli aikakin. Tutkimme vanhaa hautausmaata, lounastimme Kehäkukassa ja katsastimme myös tätä Villa Viehätyksen interiööriä. ”Jokainen huone on oma maailmansa”, Sofia ihasteli vilpittömän tuntuisesti. Jo tulomatkalla hän oli ihaillut vanhaa vankkaa viljelysmaisemaa. On aina silmiä avaavaa, kun uusi visuaalisesti orientoituva tulija tulkitsee itselleni perin tutut näkymät.

Heinäkuun alussa olin Paltaniemellä paljastamassa Sofian veistosta nuoresta Eino Leinosta. Aiemmin hän on ikuistanut näkemyksellisesti mm. Juhana-herttuan, von Döbelnin, Risto Rytin ja Pentti Nikulan, ensimmäinen viiden metrin seiväshyppääjän. Jotakin uutta mekin tässä juonimme, perästä kuuluu.

Aiemmin olen tilannut tänne Hannele Kylänpäältä Silja-veistoksen, joka paljastettiin Sillanpään juhlavuonna 1988. Silloin se herätti kyröläisissä lievää suurempaa tyrmistystä epäsovinnaiasuudellaan. Nyt kun kokenut ja Venetsiassa koulittu veistäjä sen minulle tulkitsi, lämpenin ja huomasin itsekin uudelleen sen arvon. Sehän on hieno, monikerrosinen, syvästi sillanpääläistä vaistolämää kuvaava taideteos! Hei siellä kunnassa ja Sillanpään Seurassa: Silja täytyy esitellä paremmin kulkijoille! Nyt se nököttää vähän unohdettuna siellä puistossa joen partaalla, eikä satunnainen kulkija edes  tajua, mitä se kuvaa. (Kone ei suostu edes tallentamaan tähän kuvaa siitä.) Pankaahan edes asiallinen laatta jalustaan!

Aamulla kahdeksanhenkinen joutsenperhe lipui ylevästi rantaan Marjan päivän tervehdykselle. Vaan eivät kohtaa enää hartainta ihailijaansa, minä saan tuurata. Ahventa nousee järvestä ja illan suussa kertyi korinpohjallisen kantarelleja ja herkkusieniä tutuilta paikoilta. Marjapensaat notkuvat ja omenat kypsyvät. Sateen lomasta voi hiljalleen satoa korjata, näin syys levollisesti lähenee.

15.8. 2021

Siinä kaksi monumenttia: Kyllikki Saaren suohauta ja Teemu Keskisarja, joka tietää aiheesta miltei kaiken

On todella merkillistä, että Kyllikki Saaren murha jaksaa yhä herättää meissä tunteita ja tuottaa uusia tutkimuksia. Tapahtumasta on kulunut 68 vuotta! Aake Jermon kirjan otsikko pätee: Murha ei vanhene koskaan.

Mehän matkasimme Teemun ja hänen apurinsa Eeva Tammen kyydissä Isojoelle alkuperäisille tapahtumapaikoille. Pohjaksi olin lukenut sekä Teemun kirjan Kyllikki Saari, joka ilmestyi kesän alussa, että Juho Saaren mikrososiologisen tutkimuksen samasta aiheesta: Kuuluisan kuoleman varjo, viime vuodelta.

Molemmat ovat eri tavoin kiintoisia. Saaren ote on jossain määrin teoretisoiva ja yleistävä, Keskisarja käy härkää sarvista, kertoo tapahtumat juurta jaksain, mutta tiukkaa lähdekritiikkiä noudatten.  Kumpikin on saanut uutta kuulustelutietoa käytettäväkseen. Tuloksena on mielestäni hiuksia nostattavia juttuja.

Kävimme Kortteenkylän kansakoulun pihalla, minne Kyllikki pyöräili hartaustilaisuuteen kohtalokkaana sunnuntai-iltana 17.5.1953. Jatkoimme mekin meijerin risteykseen, missä hän erosi ystävästään Maiju Yli-Hietalasta ja lähti yksin metsätaipaleelle kohti kotiaan.  Hän pelkäsi matkaa, mutta ei huolinut Maijun ja kahden muun ystävän tarjoamaa yösijaa lähempänä kirkonkylää. Mitä sitten tapahtui? Se ei ole selvinnyt vieläkään.

Kyllikin suohauta on synkänpuhuva ja koruton muistomerkki. Sen äärellä jos missä historia kouraisee. Tähän päättyi 17-vuotiaan hiljaisen uskovaisen talontyttären elämäntie. Kyllikki oli ennakoinut sitä yhdessä runossaan. Koko kansakunta seurasi sitten hänen etsintöjään, ja hautajaisiin tulvi 25 000 ihmistä.

Joten siinä mekin sitten seisoimme ikuisen arvoituksen äärellä. Emme kuitenkaan tyhjin aivoin, sillä Teemu äyskäröi päihiimme roppakaupalla uusilla aineksilla päivitettyä tutkimustietoa. Salaisuus alkoi mielestäni rakoilla.

Kävimme myös kirkossa ja pappilassa, molemmat Kyllikin keskeisiä paikkoja. Kirkossa hän kävi joka sunnuntai ja pappilan kansliassa hän oli töissä. Sinne mielestäni johtavat kaikkein todennäköisimmät johtolangat. En oikein usko vahvimpaan tutkintalinjaan, ojankaivajien syyllisyyteen. He olivat sittenkin melko harmittomia kaljoittelijoita ja naisten hätyyttelijöitä ja perin tuttuja kyläläisiä, toinen hiukan hesselikin. Ei heillä ollut surmatyöhön tarvittavaa tarmoa paitsi ehkä yhdessä.

Polttavammat kivet kasaantuvat vt. kirkkoherran Kauko Kanervon pään päälle. En nyt ryhdy selostamaan omaa teoriaani, joka matkalla tarkentui yhä tiiviimmäksi, vaikka siinä on myös heikkoja kohtia. Tuntui siltä, että Teemukin kallistuu nyt papin konnuuden puoleen oltuaan ensin ojankaivuulinjan kannattaja. Mikä parasta, hän tuntui uskovan siihenkin, että tapaus vihdoin viimein ratkeaa… Vaikka kaikki asianosaiset ovat tietysti jo aikaa sitten kuolleet.

Rikoshistoria ja murhamysteerit ovat aina minuakin kiinnostaneet, enhän muuten olisi matkaan lähtenyt. Television parhaita ohjelmia ovat Armanin suomalaiset rikostarinat. Kiitos Teemun ja Eevan sain uutta sytykettä tähän harrastukseen. Teemun kirja on kiehtova, jos niin voi sanoa näin synkästä tarinasta. Se ei kerro vain tästä erityistapauksesta, vaan valottaa hyvin 1950-luvun eteläpohjalaista maaseutuelämää monine merkillisine ja sykähdyttävine piirteineen. Kirja taustoittaa pääsyytetyt ja antaa heistä pienoiselämäkerrat. Omituista ja silti kovin tutunomaista, vaisua ja vilkasta, pilsneriä ja puukotuksia, uskonnollista ja jumalatonta oli vitaalinen elämänmeno Isojoella liki 70 vuotta sitten. Oma ikäluokkani on laahautunut saman matkan tähän saakka ja tässä sitä ollaan, tähyämässä taaksepäin, kummastelemassa kohtalon kuljetusta. Useimpien kohdalla se on sentään ollut armollisempi kuin Kyllikki-paran osalla.

10.8. 2021

Liikutuin aivan, kun katselin Tokion olympialaisten päättäjäisiä. Miten kaunista, iloista ja haikeaa. Päällimmäisenä täyttymys siitä, että kisat saatiin sittenkin kaikista vaikeuksista ja vastuksista huolimatta viedyksi tyylikkäästi läpi. On aina helpompi vastustaa kuin tehdä jotakin. Tässä toteuttajat perivät kauniin voiton. Voi vain kuvitella, kuinka massiivista työtä ja sitkeyttä se vaati, miljardeista puhumattakaan.

Urheilulla on merkillinen voima. Kun kiihkeä taisto on käynnissä, kaikki lieveilmiöt ja pelottelut unohtuvat, on vain tämä kilpailun kihelmöivä tiimellys. Loistavia suorituksia on nähty kasapäin. Suomalaiset ovat tyynesti pysytelleet omalla tasollaan, mitään säväyttäviä itsensä ylittämisiä ei ole nähty. Aika moni valitti, että oli vähän alavireistä eikä oikein sytyttänyt. Miten niin ei!

Verrataan nyt vaikka norjalaisen ihmemiehen Karsten Warholmin vastaukseen, kun haastattelija ihmetteli kuinka hän juuri olympialaisissa pystyi näin häikäisevään maailmanennätykseen aitajuoksussa. Totta kai juuri täällä täytyy syttyä, nämähän ovat olympialaiset, Karsten totesi. Niinpä.

Ainoa ongelma oli, että kisoissa on nykyään niin mielettömästi lajeja ja niitä lähetetään suorana yötä päivää. Tarjonta on ruhtinaallista, mutta samalla tulee tunne kuin nautiskelijalla, joka on hukkumassa samppanjamereen. Ei millään jaksa kaikkea.

Toimitukset ja kommentointi Ylellä olivat huippuluokkaa. Muistanpa Melbournen olympialaiset 1956. Me urheiluhullut tokaluokkalaiset juostiin koulun väliajalla puhelinkioskiin, josta sai kolikolla soittaa tiettyyn numeroon. Sieltä kuuntelimme henkeä pidättäen tuloksia. Se oli sen ajan palvelua, telkkaria ei vielä ollutkaan. Kai illalla oli sitten radiossa joku kooste tai selostus.

Kisat ovat kumminkin nyt taputeltu ja paketissa, kuten nykyisin kuuluu sanoa. Muistelemista riittää. Kun en nyt osallistunut mihinkään veikkaukseen, saatoin katsella rennosti vailla jännityksiä. Meillähän oli poikani kanssa matkakin varattuna Tokioon, mutta onneksi saimme varausmaksun Elämysmatkoilta asiallisesti takaisin. Entäs vuonna 2024, yritettäisiinkö silloin Pariisiin? Marja urheiluhenkisenä frankofiilina lähtisi varmasti, jos olisi hengissä. Kuinka hän olisi nauttinut nyt päättäjäisissä Marseljeesin orkesterisovituksesta ja erilaisesta Piaf-tulkinnasta.

Muutakin on tapahtunut. Kävin katsomassa lystikkään runonäytelmän Sara Hildénin ja Eeva-Liisa Mannerin suhteesta Hildénin taidemuseossa. Sina Kujansuu oli taiten ohjannut ikään kuin hyvästijätön tyhjentyvälle, vaikuttavalle museolle. Jorma Uotinen näytteli topakasti itseään Saraa, mesenaattia ja liikenaista. Miksi muuten hieno rakennus on hylättävä, eikö sitä muka voisi korjata?

Tulee mieleen Koskilinnan surullinen kohtalo Hämeenkyrössä. Sitä huutokaupataan maailman tutuille, kun ei paikkakunnalla enää keksitä käyttöä sen ainoalle kulttuuritalolle. Siitä pauhasimme Huusarin ja Perkiömäen kanssa paikallislehdessä, vaikka tuskin siitä mitään hyötyä oli. Kunnanjohtaja jo vastasi ääribyrokraattisella tyylillä. Me kolme ulkopaikkakuntalaista (!)  kannattaisimme kunnanviraston siirtoa Koskilinnaan ja samalla isossa talossa olisi tilaa kulttuuritoimistolle ja monenlaisille tapahtumille.

Kävin myös onnittelemassa kulttuurikonkari Jussi Niinenmaata hänen synttäreillään. Kuulin siellä, että Myllykolun kesäteatterissa oli viimeksi 17 katsojaa. Jussi oli ollut hommissa parkkipaikalla ja onnistunut hyvin luotsaamaan paikoilleen kaikki kuusi autoa. Miten perinteisten ja kunnianarvoisten näyttämöiden, Koskilinnan ja Myllykolun, annetaan luisua tämmöistä alamäkeä?

Kontrasti tulvi vastaan, kun ajoin Helsinkiin palauttamaan tytärtä lomalta taas työelämään. Kävin mainiolla lounaalla Elitessä ja kuulin Waltari-seuran syyssuunnitelmista. Hyvältä näyttää, kunhan korona hellittää. Uusi Palmu-tulkinta Komediateatterissa kiinnostaa. Sitten jatkoimme Kaivarin rantaan, minne vaelsi koko kaupunki katsomaan lentonäytöstä. Valtavasti väkeä ja jyrinää taivaalla, koneita eri muodostelmissa ja värikkäitä savukiehkuroita. Liikennekin pysähtyi. Mikään kulttuuritapaus ei pysty koskaan kilpailemaan hävittäjien huimapäisten syöksyjen kanssa. Mitähän sekin meistä ihmisistä kertoo?

8.8. 2021

Keväällä hautajaisten jälkeen lykkäsimme Marjan muistotilaisuutta kesään, jolloin korona olisi kukistettu. Toisin kävi, virus sen kuin yltyi. Mutta otimme riskin ja järjestimme tilaisuuden, ja se totisesti kannatti.

Päiväksi määräytyi monesta syystä muistoisa Helenan päivä heinäkuun lopussa. Päivälleen 20 vuotta sitten Marja souti rohkeasti luokseni, kun häntä houkuttelin. Marja Helenan päivää vietimme sittemmin joka kesä milloin Törmällä tai täällä Viehätyksen rannoilla.

Pidimme nyt muistotilaisuuden juhlatalo Nuuttilassa, vanhassa pikkupappilassa. Paikkakaan ei valikoitunut sattumalta, vaan sen on piirtänyt Marjan isosetä, Usko Nyström. Se on kaunis ja viihtyisä vanha talo, ja siellä toimivat seutukunnan parhaat pitopassurit Tellervo Saarisen johdolla. Sinne saatiin solahtamaan vaivattomasti runsaat seitsemäkymmentä henkeä, suurin osa Marjan laajaa sukukuntaa ja ystäviä. Vain muutama koronapelkoinen peruutti tulonsa.,

Erityisesti iloitsin kahden kunnianarvoisen herran saapumisesta. Nyström-Norhan suvun vanhin Martti Norha (pian 90) oli ensin epäröivällä kannallla, mutta päätti viime hetkellä Riitta-puolison ohjaamana rynnistää paikalle. Kun hän kyynelsilmin kuunteli ensimmäisiä lauluja ja puheita, hän kohta tokaisi, että ihan tämän takia kannatti vielä sinnitella hengissä. Toinen arvokas veteraani oli kotiseutuneuvos Kalervo Mäkinen Tarvasjoelta, joka kertoi Marjan opettajavuosien toimista ja ansioista pitäjässä. Niitähän riittikin hämmästyttävä määrä.

Taiteilijat avasivat tilaisuuden hienoilla esityksillä. Oopperalaulaja Sauli Tiilikainen (Sillanpää-oopperan unohtumaton Taata)  oli parhaassa vireessään ja tulkitsi Marjan lempilauluja, ensimmäisenä tuon ”Katsohan lintua oksalla puun”. Maila Böhm säesti ja Sina Kujansuu lausui lomaan mm. Aaro Hellaakosken ”Poutapäivää”. Kokonaisuudesta syntyi suorastaan pienimuotoinen kamariooppera. Eeva-Liisa Haimelin jatkoi Södergranilla ja Helvi Juvosella, meidän Alma puolestaan Eeva-Liisa Mannerin ja Saila Suosiluodon runoilla.

Runoesitykset lomittivat puheita, joita pitivät Marjan serkku Sirkka Norha, veli Arto Norha ja tytär Salla Pulkkinen. Kaikki hersyviä ja muistorikkaita, kaikista heijastui Marjan lämpö ja valoisa luonne niin sukunsa edustajana, sisarena, äitinä kuin mummina. Kun Sallan kymmenvuotias Asla-poika vielä vetäisi soolon Sound of Musicista äitinsä säestämänä, ei salissa enää ollut kuivaa silmää. Onneksi päästiin vilvoittelemaan ja kokoamaan voimia kahvin, mansikkakakun ja piirakoiden avulla.

Jälkipuoliskon avasi Marjan vanhimman veljen Karin poika Tomi kaksine poikineen: ulkoisesti kuin rokkiyhtye, joka yllätti tulkitsemalla Tomin säveltämää Leinoa ja J. Karjalaista. Marjan oppilaan ja myöhemmän kollegan Veera Heinosen puheen aikana muistin elävästi, kuinka he kaksistaan aivan alkuaikoina lauloivat minulle Törmällä kitaran säestyksellä Halosen-Salmen laulu  ”Maailma on kaunis”. Olin heti aivan myyty. Nyt saman laulun tulkitsi muhkeasti Sauli Tiilikainen. Herkkiä muistoja vilisi lisää Veeran puheessa.

Längelmäen Tunkelon mahtiemäntä Kirsti Kontio-Ollila muistutti Marjan osuudesta hänen vetämässään ranskan ryhmässä, joka silloin tällöin kokoontui sessioihinsa lähinnä Helsingissä. Ranskan kieli oli lintujen ohella Marjan rakkaimpia harrastuksia. Kirsti ja Aino esittivät dialogina Jacques Prévertin hauskan runon ”Pour faire le Portrait d’un Oiseau” ranskaksi ja suomeksi. Linnusta siinäkin taulua maalattiin.

Vapaa sana tuotti lisää liikuttavia tarinoita ja lähikuvia Marjan elämästä. Ihmeesti hän on tehnyt moneen todella vaikutuksen. Minäkin opin näkemään hänessä uusia puolia. On ilmeisen täydesti yhdyttävä Matti ja Minni Huusarin lähettämään määritelmään: ”Muistamme ja muistelemme Marjaa iloisena, kauniina, reippaana ja suorapuheisena Naisena.”

Tilaisuuden päätti siunaukseen pappimme Ari Suutarla, joka oli unohtanut kuulolaitteen päälle puhuessaan ja varoitti muita tällaisesta virheestä. Oma ääni kumisee kuulemma kummasti päässä! Toinen perhepappimme Hannu Lehtipuu unohtaa yleensä kuulolaitteen kotiin, mutta vetreällä huumorilla selviävät molemmat hengenmiehet ongelmistaan  Viisaita sanoja heiltä taas kuulimme. Arin mukaan Marja ei ole mihinkään kadonnut, hän on vain mennyt edeltä.

Useimmiten tilaisuuksista, joita olen ollut järjestämässä, muistan parhaiten harmilliset kömmähdykset. Nyt en muista yhtäkään. Ilmeisesti niitä ei siis ollut. Marjan muisto siivitti ehjää ja herkkää tilaisuutta. Viittaan vain paljon nähneen  suurlähettiläs Risto Rännälin (puolisonsa Arja oli Marjan koulutoveri)  hienoon viestiin:

”Kiitos Sinulle, Panu, eilisestä tunteikkaasta ja maulla järjestetystä tilaisuudesta Marjan muistoksi! Loit sympaattisen, koko tilaisuuden läpi jatkuneen hengen, joka suorastaan huokui Marjan läsnäoloa! Lisäksi jaksoit hoitaa tämän Sinulle varmasti raskaan ja meitä kaikkia syvästi koskettaneen ohjelman erittäin lämminhenkisesti. Kiitos siitä, että saimme eilisen tilaisuuden muodossa kokea juhlavasti sen lämpimän tunteen, minkä Marjan tapaaminen ja läheisyys aina toi tullessaan.”

Mitäpä siihen voisi olla lisättävää. Marjan henki meitä kannatteli. Levätköön hän nyt rauhassa haudassa suuren lehtevän tammen alla. Hänen muistonsa on meille alati rakas.

2.8. 2021

Kaikkihan iloitsemme Juho Kuosmasen elokuvan Hytti nro 6 menestyksestä Cannesissa. Itse elokuvaa pääsemme kommentoimaan vasta syksymmällä. Varmaankin se ansaitsee palkintonsa. Samalla yksi seikka askarruttaa.

Luin aikanaan ja kertasin vähän Rosa Liksomin alkuteosta, (2011) joka on muun ohessa raadollinen kuvaus Neuvostoliiton loppuaikojen rappiosta.  Tarkoilla yksityiskohdilla Liksom tallentaa rempalleen jätetyn yhteiskunnan kuvia Siperian radan varresta. Myös elollistetut luonnonkuvat tiheästi toistettuina, piirtyvät tehokkaina lukijan silmiin.

Pääpari on epäsuhta asetelma, nuori tyttö kontra vanhempi mies. Venäjällähän ei sukupuolia junissa erotella hyttejä määrättäessä. Mies on karkea korsto, elämää kokenut ja vodkaa ikänsä juonut iskurityöläinen, ilmeisen hyvin aidosti kuvattu machohenkinen venäläissika. Hänen naiskäsityksensä on perinteisen alistava, väkivaltainen ja toista sukupuolta voimaperäisesti halveksiva. Hänen juttunsa ovat karmeita, ja tuntuu kuin Liksom olisi suorastaan nautiskellut laatiessaan tällaista mustanpuhuvaa äijänkörilästä romaaninsa toiseksi päähenkilökseen. Hänen hyttitoverinsa, nuori suomalainen tyttö, on väistelevää, muistelevaa ja hiljaista sorttia.

No nyt olemme lukeneet, että romaanista tehdyssä elokuvassa esiintyykin aivan toisentyyppinen mieshenkilö, nuorempi ja sympaattisempi matkatoveri, joka ei kaiketi latele kirjassa esiintyviä karkeuksia. Näyttää siltä, että me too –kampanjan vaikutuksesta korrektivoitunut ilmapiiri on vaatinut muuttamaan tyyppiä. Elokuva ei voisi rankaisematta esittää edes sanallisena niin härskiä naisvihaa mitä romaani sisältää. Elokuvantekijöiden mukaan se olisi katsojille liian ahdistavaa.

Mieshän ei kuitenkaan romaanissa ahdistelee tyttöä muuten kuin puheillaan. Joitain uhkauksia esiintyy. Matkakumppanit tulevat lopulta aika hyvin toimeen. Tietty jännite vallitsee heidän välillään kyllä koko pitkällisen matkan ajan. Se pitää romaanin kerrontaa hyvässä vedossa. Onkin hauska aikanaan nähdä, millainen jännite elokuvaan on luotu aivan toisentyyppisen mieshenkilön avulla. Ettei vain sovinnaisen romanttinen? Luultavasti ainakin helpommin sulava kuin alkuteoksessa. Nyky-yleisöä ei pidä säikytellä liian raavailla mieskuvatuksilla. Kun Rosakin on ilmeisesti kirjansa muuttelun hyväksynyt, siihen ei ole nokan koputtamista. Lopputuloksena kaunis palkinto.

Mutta yleisemmin tämä vanhojen teosten siistimisintoilu vähän mietityttää. Mihin se voi johtaa? Klassikkoja pyritään nyt ajankohtaistaman trendikkäillä muutoksilla. Rasismia ja väkivaltaa on karsittava niihin haksahtaneiden kirjailijoiden teoksista. Anu Hälvä ohjaa kesäteatterissa Tatu Pekkarisen Kaunista Veeraa ja kertoo leikanneeksi riuskasti romaneihin kohdistuvia letkauksia. Ville Salmisen vanhassa elokuvassa (1950) ne saivat vapaasti rehottaa.

Kävin täällä Myllykolussa katsomassa nuorten tekemää sovitusta Anna-Leena Härkösen romaanista Häräntappoase (1984). Siihen oli puolestaan lisätty ajankohtaisia huolen aiheita ilmastonmuutoksesta ynnä muusta mitä ei tietenkään ole romaanissa. Kun esityksen ajankuva toisaalta tavoitteli 80-lukua, pieni ristiriita siinä repsotti. Ehkä Härkönen on hyväksynyt hyvää tarkoittavat trendikkäät lisäykset.

Ainahan vanhoja klassikoita on käsitelty vapaasti milloin mistäkin syystä. Viimeksi Aku Louhimiehen kolmas Tuntematon sotilas sai lisäkohtauksia kotirintamalta, joita Väinö Linna ei kirjoittanut. Pyynikin Tohvelisankarin rouvassa on pitkä lisänäytös, joka putoaa Maria Jotunin tyylistä. Tekijät tahtovat näin tehdä oman näköisiään tulkintoja alkuperäisten kirjailijoiden intentioista piittaamatta. Tehkööt vapaasti puolestani, elleivät kirjailijat tai heidän edustajansa nouse puolustamaan tekijänoikeuksiaan. On niitäkin mittelöitä nähty.

Asia muuttuu hiukan kyseenalaisemmaksi, jos tämän päivän kiristyneet moraaliset vaatimukset muuttavat vanhojen teosten sisältöä tai henkilöitä toisenlaisiksi tai suorastaan päinvastaisiksi kuin alkuperäisissä luomuksissa. Kuka lähtisi muuttamaan Shakespearen Jagoa sympaattiseksi veijariksi tai Kuningas Learia rakastavaksi isäpapaksi? Jotunin Huojuvan talon aviopari on jo kertaalleen Tampereella käännetty sukupuoliselta strategialla päinvastaiseksi kuin alkuteoksessa. Tällaista harrastetaan jatkuvasti ja lisääntyvässä määrin. Mihin vielä ehditään?

Voisiko Sinuhe egyptiläisen Neferneferneferiä muunnella kivan lempeäksi kurtisaaniksi? Mika Waltarin naiskuvassa olisi paljonkin muutettavaa, jos ärhäkkä feministinen ohjaaja hänen teoksiinsa tarttuu. Voisiko koleerinen komisario Palmu olla tämän ajan tulkinnoissa ihan toisenlainen leppoisa poliisimies? Ehkä siitä saamme viitteitä viimeisen ja toistaiseksi toteuttamatta jääneen Palmun tulkinnoista Tampereen Komediateaterissa ja sitten Renny Harlinin elokuvassa. Hei Mika, pysy vaan tyynenä, älä suotta pyöri siellä haudassasi. Parhaat henkilöhahmot ovat sellaisia, että ne hyvin kestävät kovakouraistakin käsittelyä. Voivat parhaassa tapauksessa sellaisesta suorastan virkistyä.

24.7. 2021

Yksi kirja on vienyt enemmän aikaa kuin muistini mukaan monikaan muu. Johtuu siitä, että se kattaa yli 900 suurikokoista sivua ja on lastattu täyteen historiallista tietoa ja omalaatuisia ihmiskohtaloita. Sitä ei oikein voi harpaten lukea eikä suuria annoksia kerralla. Se on tietysti Ali Sadik-Oglin tataarieepoksen toinen osa, Rahim – persialainen. 

Ensimmäisen osan lopulla Nizam oli töissä Bakun öljykentillä, mutta joutui äkkiä pakenemaan ja muuttamaan identiteettiään. Alun alkaen hän on pakomatkalla kotikaupungistaan Kazanista. Hänen ihmeellisiä seikkailujaan kuvaa eepoksen ensimmäinen osa Nizam – tataari. Molempien osien alaotsikko on ”Pitkä matka Suomeen”. Toisen osan lopulla Nizamista Rahimiksi muuttunut sankari on jo Suomen puolella, vanhan rajan tuntumassa Perkjärvellä.

Elämäkertaromaanissa (kuten tekijä sen määrittelee) eletään 1900-luvun alun melskeisiä vuosia. Rahim päätyy ensin Bakusta Krimille, missä toimii hevoskuskina. Lukija saa tutustua Krimiin historiaan ja Jaltan elämänmenoon aikana, jolloin se oli tukevasti tsaarin Venäjän hallinnassa. Sankarillinen sattumus johdattaa Rahimin sitten Pietariin, missä hän toimii edelleen hevosmiehenä liha-alan suurliikemiehen alaisuudessa. Jälleen mies kunnostautuu ja ponnahtaa ratsastuskilpailujen tähtijockeyksi. Häntä auttavat varhain lapsuudessa saadut kokemukset hevosten parissa, joita hänen isänsä jalosti ja myi.

Rahimin nousujohteisen karrieerin rinnalla Sadik-Ogli kuvaa kuohuvan ajan tapahtumia, jotka tiivistyvät Pietarin levottomuuksissa. Suurlakko, Japanin sota ja vallankumouksen enteet kuvataan ikään kuin kadun tasolta, valppaan sivustakatsojan silmin. Rahim on todistaja, joka joutuu tahtomattaan keskelle tapahtumien pyörrettä. Samaa tekniikkaa käytti Mika Waltari aikanaan jo Sinuhe egyptiläisessä. Sadik-Ogli on raskassoutuisempi ja perusteellisempi kertoja, hän opastaa lukijaa kädestä pitäen, selittää ja esitelmöi. hänen tyylikeinojaan ovat toistot, tähdennykset ja lopulta jyrisevä paatos. Tolstoin myöhäinen oppilas, voisi sanoa.

Vielä lähemmin tulee välillä mieleen Solzhenitsyn. Sadik-Oglilla on sama intohimoinen kutsumus todistaa historian kulusta ja sorretun kansan kärsimyksistä omasta tai oikeastaan isänsä näkökulmasta, sillä tämä on selvästi Rahimin esikuva. Tosin tataarit ovat tässä osassa vain taustalla, sillä päähenkilön on henkensä pitimiksi salattava oikea kansalaisuutensa. Paljastuminen on toisinaan täpärällä, mutta kaikista koettelemuksista selvitään.

Romaanin toisen osan loppu on yhdellä sanalla sanoen hurja. Rahim pääsee upporikkaan ruhtinas Saltykoffin palvelukseen Perkjärvellä toimivaan saha- ja maatalousalan tehdaslaitokseen. Mennään maailmansodan läpi Venäjän vallankumoukseen ja Suomen sisällissotaan.  Erityistä tässä on se, että näitä kuvataan  kerrankin rikkaimman artistokratian mielenmaiseman lävitse. Ruhtinas saa paljon sananvaltaa, ja hän vuodattaa alaiselleen Rahimille koko tuskansa, pelkonsa ja raivonsa vallankaappaukseen ryhtyviä bolshevikkeja kohtaan.

En muista lukeneeni mistään näin jylisevää tuomiosaarnaa yhdestä historian suuresta onnettomuudesta. Vladimir Leninistä piirtyy kuva, joka hakee vertaistaan kirjallisuudessa. Niin voimakkain sanoin tekijä panee ruhtinaansa purkamaan tunteitaan, sättimään ja pilkkamaan kumouksen johtajaa, että lukijaakin alkaa puistattaa. Kuvaus missä Rahim näkee Leninin kelmeänä, kieron ja roistomaisen näköisenä ja kaikin tavoin vastenmielisenä ilmestyskirjan petona junan sillalla tämän palatessa piilomatkoiltaan Pietariin, on veistoksllisen pysäyttävä. Näin vihantäyteisesti en muista historian hahmoa missään kuvatun. Ruhtinas Saltykoff ei väsy moittimasta Rahimia siitä, että tämä ei ampunut Leininiä, kun kerran pääsi niin lähelle. Mistä kaikesta olisikaan säästytty!

Bolshevikkien hirmuteot toistetaan monta kertaa, ja ihmeen kaupalla ruhtinas itse on hengissä vielä romaanin loppusivuilla. Tosin hän on kauan myynyt omaisuuttaan ja valmistellut huolellista pakomatkaa läntiseen Eurooppaan. Samalla Rahim menettää hyvän asemansa Savikon tehdaslaitoksessa. Hän on ruhtinaan suosikki ja uskottu, sitä kautta hän pysyy selvillä tapahtumien käänteistä, sillä ruhtinaalla on parhaat tietolähteet. Ne ovat peräisin tsaarin armeijan vanhoilta upseereilta, mukana myös Carl Enckell ja kenraali Wilkman (Wilkama). Hetken helpotusta ruhtinaan ja Rahimin pelkoihin tuo valkoisten voitto Suomen sisällissodassa. Se on harvoja valonpilkaduksia tässä syöverissä: vapaa elämä Suomen puolella alkaa näyttää mahdolliselta.

´Mutta ruhtinas ei hellitä, hän ei voi jäädä Suomeen, koska porvarillista maata vainoavat edelleen pelottavat viholliset, ennen kaikkea bolshevistinen Venäjä ja Suomen oma Sosialidemokraattinen Puolue, jonka epäisänmaallista ja kaksinaamaista politiikkaa itsenäistymisen alussa kirjassa ei väsytä sättimästä. Romaani huipentuu ruhtinaan suuriin syntymäpäiväjuhliin, joissa hän puhuu suunsa  puhtaaksi ja antaa kuulua, ketkä ovat koko mielettömän tragedian pääsyylliset.

Jääkö kumpikaan herroista lopultakaan Suomeen, jätetään kirjassa auki. Mustalaisnaisen ennustus ja ”härkätaistelijan” eli uuden itsenäisen tytön Ninan ilmaantuminen lupaavat uusia käänteitä. Loppu katkeaa taitavasti niin kesken, että on vain odoteltava kärsivällisesti kolmatta osaa. Tämä kuten edellinenkin osa on rikkaasti kuvitettu ja erittäin huolellisesti toimitettu. Kieli on pitkäpoljentoista, sanonta ytimekästä.

Kuten alaotsikko lupaa, Suomeenhan tässä ollaan kaiken aikaa matkalla. Varmaan se toteutuu päähenkilön kohdalla. Tiedän sen siitäkin, että tapasin kirjan tekijän, kiharatukkaisen tataaripoika Alin, vuonna 1952 Katajanokan kansakoulun toisella luokalla. Meistä tuli kavereita ja haaveilimme jo silloin kirjailijan urasta, niin ainakin Ali muistaa. Hän on nyt komeasti toteuttamassa omaa kutsumustaan. Minulla on semmoinen kutina, että tämä merkillisen järisyttävä, kaikki estetiikan rakenteelliset säännöt hylkäävä, sumeilemattoman yksitoikkoisella voimalla jyräävä elämäkertaromaani vielä kasvaa merkkiteokseksi, joka huomataan laajemminkin Suomessa ja muualla Euroopassa. Toistaiseksi sitä voi tilata suoraan tekijältä (ali@sadik-ogli.com) tai kustantajalta (info@ninaproductionsinc.com).

20.7. 2021

Onko jalkapallo Eurooppaa eniten yhdistävä toimintamuoto? Tätä kysyttiin Matti Klingeltä eräässä tilaisuudessa vuonna 2004 – silloinkin EM-turnaus menossa. Matti valisti kysyjää: ”On erilaisia yhdistymisen tasoja, kaupallinen, poliittinen, diplomaattinen – ja sitten on tämä pallon potkimisen taso.”

Nyt olisi hauska kysyä, onko Klingen näkemys jalkapallon merkityksestä yhtään kohentunut. Valtaisa huomio on saatellut näitä kisoja. Pallon potkiminen on kiistatta maailman suosituin urheilulaji. Ehkä se on myös kansoja eniten yhdistävä kohtaamisten muoto.

Hieno peli se ainakin on, vaikka huipulla vaivana ovat liika kireys, jatkuvat rikkomukset ja loukkaantumiset. On tuskallista katsoa nurmellä tuskissaan kiemurtelevia pelaajia, kun kaikki eivät sittenkään ole filmauksia. Pelaajien täytyy olla valmistautuneita kolhuihin ja kärsimyksiin. Kuinka mustelmilla he ovat pelin jälkeen? Ilmeisesti he ovat nopeiden toipumisten mestareita. Lääkintähuoltokin on huipputasoa.

Katsojaa rasittavat myös pitkät maalittomat jaksot peleissä. Iloisia maalijuhlia on huipputasolla harvassa. Puolustuksen betonointi kuivattaa tuloksia. Sen sijaan maalivahtien ilmiömäisistä torjunnoista nautin taysin siemauksin. Ei ihme, että Italian maalivahti Donnarumma valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi. Samalla molarit ovat kasvaneet jättiläishahmoiksi. Sveitsin keskimittainen Sommer oli loistava poikkeus.

Varmasti keskustellaan taas, ovatko rankkarit oikea tapa ratkaista suuret ottelut. Ne huipentavat parhaimmillaan draaman, mutta tuottavat toisille liikaa hermojännitystä – ei vähiten laukaisijoille. Maalivahdeilla on vain voitettavaa. Nytkin Donnarumman yksi torjunta ratkaisi voiton, vaikka myös Englannin Pickford ylsi samaan. Englannin tyylikäs valmentaja Southgate valitsi liian nuoret ja tuoreet ampujat raastavaan koetokseen. Jos on voitto täynnä ekstaasia, tuskallista on katsoa pettymysten infernoa.

Kuitenkin tällaisen koetoksen jälkeen tulee jotenkin tyhjä olo. Tässäkö kaikki sitten oli? Pitkät viikot tihentyvät muutamaan laukaukseen pilkulta. Toisaalta Kaj Kunnas oli oikeassa: mistään et kehitä parempaa draamaa. Nämä ovat nykypäivän gladiaattorien turnajaiset. Villiintynyt yleisö juhlii voittajia eikä armahda häviäjiä. Onneksi ketään ei enää listitä, huligaanit korkeintaan telovat poliiseja.

Pekka H:n mobilisoima ovelan monikulmainen veikkauskisa meni kohdaltani hilpeästi penkin alle, mutta vanhan pelikaverin Artsin ytimekkäämpi veikkaustaisto kolmesta parhaasta onnistui paremmin. Tulin toiseksi, veikkasin oikein Englannin ja Tanskan sijoitukset. Salla voitti, koska sijoitti parhaan viinimaan Italian ykköseksi. Huveja on monenlaisia, henkeä pidättäen näitä nyt on seurattu.

Itse asiassa veikkasin Belgian voittavan, eikä minulla finaalissa ollut selvää suosikkia. Norssin pelikaverin Leden kanssa katsoimme, että klassikkoina meidän on kannatettava Caesarin valtakuntaa, johon osa Britannicaakin aikoinaan alistettiin. Mutta toisaalta historiallinen oikeus olisi ollut Wembleyn isäntien puolella. Huokaistaan kuten viisaat jalkapallotieteelliset kommentaattorimme: parempi kuitenkin voitti. Koronan ja talouskurimuksen koetelemalle Italialle voitto merkitsee suurta kansallistunnon kohotusta. Sen seuraukset voivat säteillä koko Eurooppaan, vai mitä Klinge.

Niinkin intensiivisesti eläydyin finaalin odotukseen, että unohdin mennä Töllinmäkeen kuuntelemaan Anni Kytömäen ja Silja Sillanpään keskustelua Annin hienosta palkintoromaanista. Pelihurmos päihitti jopa kirjallisuuden! Tällaista en muista ennen tapahtuneen, ehkä se oli alitajunnan määräämä terveellinen torjunta. Taustalla saattoivat vaikuttaa täällä kulttuurin pelikentällä saadut kolhut ja takapotkut. Mutta niistä joskus toiste. Nyt riittää futiksessa vähäksi aikaa nieleskelmistä.

12.7. 2021

Kaksi kohdetta Kainuussa: talvisotaooppera ja Eino Leinon patsas. Edellinen Suomusalmella, jälkimmäinen Paltaniemellä. Siinä välissä asustelin Ukko Hallassa Hyrynsalmella. Kesähelle hehkui maamme kuumimmilla leveysasteilla.

Onneksi Ruoveden esitelmä Runebergista ja Lieksan kirjallisuuspäivät siirrettiin myöhemmäksi, ne olisivat muuten pidentäneet hikistä matkaa molemmista päistä. Mutta pitkästä aikaa keikalla, onhan se jotain hiljaisen tauon jälkeen.

Jyrki Anttila on tempaissut uudelleen pystyyn Taipaleenjoki-oopperan kiertueelle, joka alkoi Suomussalmen komeasta kesäteatterista viime perjantaina. Väkeä oli tullut ensi-iltaan varmaan nelisensataa, joka näillä tautisilla helteillä on hyvä saavutus. Juulia Tapolan ohjaama esitys oli yllättävänkin vetreässä vireessä, ei ollut sitä sää pehmentänyt.

Taipaleenjoki esitettiin Ilmajoella kolmena kesänä 2010-12 niin hyvällä menestyksellä, että musiikkijuhlat selvisivät veloistaan. Toivotaan että sama meno jatkuu uudella kierroksella, jonka on määrä huipentua loppusyksystä Tampereelle, Turkuun ja viimein Finlandia-taloon. Ilkka Kuusiston sävellys on edelleen hienoa kuultavaa, ja librettokin piti pintansa. Jokunen kohtaus (enne Yrjö Jylhän itsemurhasta) oli lisätty alkuperäisestä tekstistä, olkoon niin. Jaakko Kortekangas lauloi Jylhää muhkeasti ja Jyrki tietysti vanhaa bravuuriaan Dolmatovskia melankolisen sointuvasti.

Teosesittelyä ei pidetty viruksen pelossa, siinä Dolmatovskin kaksoisroolia runoilijana ja sotilaana olisi voinut selventää. Tässä versiossa hänellä on enemmän upseerin hommia kuin aiemmassa. Taipaleenjoen taistelut olivat siitä merkittävät, että molemmin puolin jokea oli runoilija tallentamassa tulisia tunnelmia. Jylhän Kiirastuli tunnetaan, vastapelurilta ilmestyi vain yksi alakuloinen tappion runo.

Puolustusministeri Antti Kaikkonen avasi ensi-illan ja piti lyhyen jämerän puheen. Hän muistutti tämänkin taistelun ratkaisevasta merkityksestä itsenäisyyden säilymisessä, kävipä lopuksi kiittämässä vaikuttavasta esityksestä.

Minulla oli pari välipäivää ennen seuraavaa etappia ja sain huikaisevan majapaikan Ukko Hallan vaaran laelta, lasiseinäisestä pikku mökistä, josta saattoi yökaudet sängystä seurata taivaan liekehtimistä, Lueskelin ja lepäilin kerrankin kunnolla, vähän lenkkeilinkin. Mahtavat on maisemat siellä.

Mutta sitten vanha kunnon Citikka eli Fransu alkoi temppuilla. Se nyki ja lakkoili eikä suostunut kiihtymään. Oli varattava huolto Kajaanin Pörhöltä, mikä tuotti pieniä logistiikkaongelmia siirryttäessä Paltaniemelle seuraavaan juhlatapaukseen.

Suven ja runon ja Eino Leinon päivänä oli määrä paljastaa uusi patsas hänen syntymäkotinsa pihalla, kerrankin Leino vehreässä nuoruudessaan. Kuvanveistäjä Sofia Saaren veistos on raikas, tuore ja apolloninen. Leino silmäilee odottavasti kotinsa ovea ja samalla syrjäsilmällä järvelle. Se on herkkä tulkinta, aito ja välitön vailla myöhemmäm boheemin viitallista painolastia.

Kesäpäivä helli tätäkin juhlaa, kun leppoisasti istuskeltiin ympäri pihamaata ja kuunneltiin lauluesityksiä, runojen tulkintaa ja jopa juhlapuhettani sekä muita painavia pouheenvuoroja, parhaana veistäjän oma näkemys työstään sen jälkeen, kun verho oli Einon päältä poistettu. Tämä jos mikä oli taiteellis-runollinen juhlahetki autentisella paikalla. Tapasin vanhoja tuttuja täällä kuten Suomussalmellakin, kaiketi olen aika ahkerasti tullut näillä korkeuksilla kierrelleeksi.

Ehkä laitan puheeni vielä näkyviin, sen on määrä ilmestyä ainakin juhlajulkaisussa, jonka Osmo Pekonen, koko tapahtuman primus motor (kuvassa oik.), loppukesäksi jo toimittaa. Kantavia voimia olivat muuten Kainuun Eino Leino -seura ja Eino Leinon talon säätiö. Tapahtumia tallensi nuori innokas filmiryhmä, ehkä sekin tuote vielä näkyville putkahtaa. Kun ei valtakunnan media tämmöisiä enää noteeraa, olipa mukana media omasta takaa, kuten Osmo tyytyväisenä totesi.

Kuljimme aperitiiveilla ja illallisilla Sofian ja Osmon kanssa, paljon tuli puhutuksi ja kuulluksi. Komein paikka oli säätiön puheenjohtajan ja monivaikuttajan Paavo Enrothin uskomattoman upea kartano, joka tarjosi paitsi seuraa, ruokaa, viiniä  ja ohjelmaa myös korvaamatoman mahdollisuuden uida jokirannassa. Enrothin nimi tuli vastaan jo Kiannon Metsäherran herjaajan yhteydessä, nyt tapasin kirjailijan haukkuman herran ilmielävän jälkeläisen!

Ihme ja kumma, autokin saatiin kuntoon Pörhöllä, ja saatoimme erkaantua kukin tahoillemme mainiosta majapaikastamme Karolineburgin kartanohotellista. Olihan reissu. Viiletin kahdeksatta tuntia pätsinomaisissa olosuhteissa (Citikan ilmastointi ei koskaan toimi) kotimaille – ja voi Luoja miltä tuntui pulahtaa kotirannan laineisiin kaiken päätteeksi. Ja keskittyä sen jälkeen illan matsiin.

Tällainen hääpäivä tällä kertaa, mietin tyyntyvässä mielessäni siinä illan siimeksessä. 7.7.2021.

Pitkästä aikaa teatterissa. Sopiva aloituspaikka on Pyynikin Kesäteatteri, monien muistojen areena. Sinnepä juhannusvieraamme kanssa juhlien päätteeksi suuntasimme.

Eeva-Liisa Haimelin on Maria Jotuni -seuran puheenjohtaja ja minäkin vanha Pyynikin johtokunnan puheenjohtaja, joten kohtuullista asiantuntemusta löytyi. Meitä kovasti kiinnosti, kuinka Jotunin aikanaan ristiriitoja herättänyt klassikko Tohvelisankarin rouva (1924) tänään toimii avaralla ulkoilmanäyttämöllä. Sehän on kirjoitettu vain yhteen tiiviiseen näyttämökuvaan. Sen kantaesitys sata vuotta sitten nostatti jopa eduskuntakyselyn.

Kierros tutussa maisemassa osoitti kohta, että sinne on rakennettu kaikenlaista ylimääräistä, jotta pyöritystä voidaan motivoida. Aadolfin ja Juulian huushollejakin on kaksi kappaletta. Lisäksi laitamilla törröttää merkillisiä puueläimiä ja ilmeisesti Justuksen surkuteltavan pieni mökki. Eikö kysymys ole sentään suurtilallisesta, jonka perintöä kärkytään? Mutta täytyykö lavastuksen välttämättä seurailla tekstin osviittoja.

Ennen esitystä tapasimme tuttuja, Ami Räsäsen ja Arttu Ratisen, jotka ovat näytelmässä mukana. Kuulimme iloksemme, että kirjailijan tekstiä on kunnioitettu ja vain yksi lisäkohtaus kehitetty Justuksen esittelemiseksi näytelmän alkupuolella. Jotuni säästi hänet viimeisen näytöksen yllättäjäksi. Tämä momentti menetetään, mutta saadaan tilalle Amin rehevää renttuilua, jonka tulisi pohjustaa Justuksen myöhempää kohtaloa. Lisäkohtaus putoaa Jotunin tyylistä, mutta naurattaa yleisöä.

Iloitsimme monista reippaista roolisuorituksista. Ulkonäyttämö vaatii vauhtia, ja sitä todella saatiin. Tuskin Jotunikaan aavisti, että Aadolfin leikkipeijaiset voidaan virittää näin karnevalistiseen tunnelmaan. Kun kuolema on keskeisenä aiheena ja siihen suhtaudutaan makaaberin revittelyn hengessä, jotakin kohtausten intensiteetistä laimistuu. Justuksen yllättävä ylösnousemus ei enää muutenkaan kohisuta kansaa siten kuin kantaesityksen aikoihin, on totuttu paljon hirtehisempiin kohtauksiin.

Juulian suuri monologi pantiin villiksi showtanssiksi, jolloin osa tekstistä hukkui yleiseen liihotteluun. Piia Soikkeli on todella notkea ja elastinen Juulia, mutta joutuiko hän suuntaamaan kylmääviä repliikkejään liiaksi suoraan yleisölle? Sitä pohdimme näytelmän jälkeen Mikko Viherjuuren kanssa. Eikö sittenkin ole tarkoitus, että yleisön myötätunto lopussa kääntyisi Juulian puolella, kun hän laukaiseen tunnetun aforminsa ”Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.”

Kontaktien kautta tulevaa ihmiskuvausta voisi olla enemmän. Näyttelijät pysyivät ihailtavan hyvin Jotunin tekstissä (mitä nyt Ami otti vapauden muutamaan vastapotkuun), mutta samalla saattoi huomata, että Jotunin tiivis aforistinen ja kyyninen teksti ei kovin hyvin uppoa ainakaan kesäterässä olevaan yleisöön. Naurahduksia kuului vähänlaisesti. Sikäli näyttävät liikuntatempaukset ovat tietysti tarpeellisia, että pyörivässä pysytään hereillä. Hyvin Antti Mikkolan ohjaus kokonaisuutena kulkee.

Esityksen kiistaton keskipiste on Tom Lindholmin loistava Aadolf. Näyttelijä on tajunnut olennaisen piirteen: Aadolf ei ole vain juoppo tossukka ja naurettava tohvelisankari, vaan hän on koko ajan perillä pelin luonteesta, naisten ahneudesta, lemmensuhteiden risteilyistä ja elämän surkuhupaisesta teatterinomaisuudesta. Näin Lindholmin Aadolfista rakentuu rikas ja monitasoinen ihmiskuva.

Onhan se aika synkkä ja raadollinen näytelmä. Jotuni ei toisiaan arvostanut erityisesti avioliittoa tai rakkauden mahdollisuuksia. Kuolema ja raha kurkkivat ihmisten olkien yli. Eeva-Liisa oli vähän huolissaan, kuinka kestän tämän kuoleman karmivan karnevaalin, mutta ei hätää, kyllä sanoma puhuttelee. Ahneus ja saalistus kuoleman varjossa eivät ole tänäkään päivänä mihinkään kadonneet. Julma näkijä oli Maria Jotuni.

Pyynikille on kunniaksi, että se rohkeni ottaa ohjelmistoon ihan oikean näytelmän, jota ryyditettiin onneksi vain niukoilla iskelmäefekteillä. Ajankuva on irrotettu 1920-luvulta epämääräiseen entisnykyisyyteen. Puvustus on siten mitä sattuu. Näytelmän ainoasta maanläheisestä totuudenpuhujasta Karoliinasta (Pia Piltz) oli tehty aikamoinen kaupunkilaisdonna, kun taas Riikka (Karoliina Kudjoi) pysyi hyvin luokkien välisen palvelijan roolissaan.

Ei huono juttu, olimme pääpiirteissä tyytyväiset. Väkeäkin oli kohtalaisen paljon, vaikka välejä pidettiin. Järjestys on hyvä ja turvallinen. Menkää vain katsomaan ihmisen ikuista raadollisuutta.

1.7. 2021

Se siitä tuli, kun juhannus on väärällä paikalla. Aamulla satoi että roikui. No aatoksi muutettu ilta oli sitä autuaampi. Ei voi olla valittamista.

Huvitti kun aamutelevisiossa päivittelivät keskiviikkona, että Viro ottaa varaslähdön juhannuksen vietossa. Kun siellä päinvastoin ollaan ihan oikeassa päiväjärjestyksessä, samoin Latviassa. Sivistysmaat eivät muuttele juhlia työmarkkinoiden mukaan. Tätä en näköjään väsy jankuttamasta.

Muuten sydänsuvi tarjosi parastaan. Oli ihmeellistä sytyttää pitkästä aikaa kokko oikein luvan kanssa! Tarkistin asian varmuuden vuoksi palolaitokselta. Toiseen kertaan en lähtisi kuittaamaan kokkoa Ikaalisten poliisilaitokselle. Eikä palokunnan ja poliisin vierailu rantaniityllä mitenkään kohota juhlatunnelmaa.

Mutta nyt siis kaikki hyvin, väkeäkin kertyi entiseen tapaan ja enemmänkin. Kuultiin runoa, puhuttiin asioita halki, paistettiin kepin nokassa makkaraa ja pistettiin lopuksi tanssiksi. Ei mitään puuttunut – paitsi tärkein: mummi, äiti ja rakkaimpani. Kaikki samassa ikimuistoisessa persoonassa. Oli selvittävä ilman, vaikka haikeaksi painui monen muunkin mieli. Ei säteilevin luontokaan voi kalleinta ihmistä korvata. Ei siihen auta savusauna eikä sahti, ohittamaton on syvän surun mahti.

Jalkapallo tuo hetkeksi lohdun ja unohduksen. Voit pariksi tunniksi sukeltaa pelin tiimellykseen. Olen mukana suuressa asiantuntijaveikkauksessa ja saavuttanut siinä harvinaisen aseman: olen pistelaskussa koko kolmikymmenpäisen joukon viimeisenä. Kysyy erityistä luovaa taitoa veikata aina väärin.

Muuten urheilupolitiikassa kukkii tuttu tekopyhyys. Jääkiekon kisat siirrettiin ryhdikkäästi pois Valko-Venäjältä, mutta kukaan ei inahdakaan siitä, että jalkapalloa pelataan Pietarissa. Muistelen että näiden kahden maan johtajilla on melko vankka yhteisymmärrys, ja kummassakin vainotaan oppositiota kovin ottein. Mutta johdonmukaisuus asustaa vain ahtaissa aivoissa, totesi muinoin jo Egon Friedell.

Itse matsit ovat mukavia, mutta vähän liian pitkiä, varsinkin jos täytyy selvittää useampi samana iltana. Eihän kesäiltaa ole luotu television ääressä istumista varten! Ja nyt on vielä Tokion kisat tulossa, ellei niitä viime hetkillä peruta. Urheilu on mainio viihdemuoto, mutta liika on liikaa.

Rakastettava, yksinäinen, kuumatunteinen juhannus. Läheisiä ihmisiä on talossa ja rannalla, mieli silti apea. On herkuteltu siikaa, lohta ja paellaa, uitu ja saunottu, laulettu ja naurettu. Kohta soudellaan vielä Törmälle, ihanien elämysten hirsihuvilaan aterioimaan. Mutta mikään ei lievitä mielen särkyä. Laskettava pian tämäkin viiltävä juhla lakastuvien muistojen joukkoon.

Siirrettynä juhannuksena 2021