Panu Rajala

Tulihan se viimein, Jyrki Nummen arvio Paavo Haavikon elämäkerrasta (HS 14.11.). Kulttuuritoimitus ei hirveästi halunnut nostaa tapausta. Se ei ollut ykkösjuttu ja uutisoitiin vaimeasti, sivumäärä oli tärkein tieto. Vaikutti että sitä oli toimituksessa pantattu, oli kai tärkeämpiä popparijuttuja jonossa.

Yhtä kaikki Nummen juttu on hyvin kirjoitettu ja jäsentää Haavikon uraa mallikkaasti. Yksi piirre näissä toistuu. Yleensä arvioissa keskitytään kuvaamaan kohteen elämää ja työtä, itse kirja eli elämäkerran taso jää ohuelle maininnalle. Anhavan ponnistus olisi ansainnut lähemmän tarkastelun, mutta sisällön referointi palvelee tietty lukijoita. Hyvä näinkin, vihdoin ja viimein.

Kirjojen markkinoinnissa ei ole messujen, palkintoehdokkuuksien ja isänpäivän jälkeen enää lentotilaa. Joulumarkkinat sitten ratkaisevat kalkkiviivoilla menekit, enimmät kirjat myydään parina joulunaluspäivänä. Eroa on entiseen aikatauluun. Sinuhe ilmestyi marraskuun lopulla ja Tuntematon joulukuun alussa. Hyvin ehtivät myyntiin myöhemminkin, markkinoida ei paljon tarvinnut.

Arvuuttelin viimeksi, kenen Granfeltin jälkeläisiä talousnero Miki Kuusi on. Tutkittu tieto kertoo, että ei Matin eikä Pekan, vaan heidän nuorimman veljensä Eino Heikin pojanpooika. Tämä oli hortonomi ja muusikko, edusti sikäli myös suvun humanistista perinnettä. Eino Kuusi, josta käytettiin enemmän toista nimeä Heikki, hoiti Kuusien perintötilaa Mäntyharjulla. Hänen poikansa Timo oli huippukirurgi ja perusti oman yrityksen. Siltä alustalta oli Mikin eli Mikko Akselin hyvä jatkaa, Piilaakson kautta. Perhe voi olla pahin, mutta joskus paras.

Kun en ole ruuan tuomiseen koskaan palkkavoimaa tarvinnut – pari pzzalähetystä maalla olen tilannut – on vaikea käsittää tätä Wolt-tsupparien firman jättimenestystä. Onko näin paljon laiskoja ja mukavuudenhaluisia asiakkaita? Ymmärrän jos jossain Kuopion takana hankalan matkan päässä tekee mieli tilata päivällinen suoraan kotipöytään, mutta miten Helsingin tiheäverkkoisessa myymälämaailmassa? Miten ravintolat suhtautuvat? Eikö laajeneva tsupparijoukko rokota heitä siinä kuin pandemiakin? Mainion markkinaraon on Miki joka tapauksessa kekannut.

Miten ratkeaa uusin rajakahakka Puolassa? Miten vanhan Jugoslavian uusi hajoamissota? Onneksi Bosnian puhurit eivät häirinneet Huuhkajien komeaa voittoa Zenicassa. Serbijohtaja Dodik kaavailee jo omaa erillisarmeijaa. Elisabet Rehn luonnehti miestä vanhan tuntemuksen pohjalta ketuksi. Jospa oveluus haihtuu ja mies paljastuukin Bosnian sudeksi. Edellinen kansanmurha on tuoreessa muistissa.

Paavo Haavikko syytti länttä Afganistanin kansanmurhasta. Se kuului hänen runollis-poliittiseen liioitteluunsa. Afgaanit ovat itsekin aika kovia murhaamaan kun niikseen tulee. Nyt niitetään taas lännen tuhotöiden hedelmiä Valko-Venäjällä, jos Lukashenkaan on uskominen.  Irakin kurdien pakolaisvirta on alkuaajn länsivaltioiden syytä, tietysti. Mitä nyt Turkki on vähän lisäillyt painetta pakoiluun, patoaa sitä länsirajallaan ja lähettää ylijäämää rajan yli pohjoiseen. Valko-Venäjä pistää menemään polakkien kiusaksi, ihmisoikeuksista viis. Putinilla ei ole osaa eikä arpaa asiaan, tietenkään. Hauskoja veikkoja.

Presidentti Niinistö epäilee, ettei EU pysty panemaan ”kovaa kovaa vastaan” ja on varmaan oikeassa. Heti joukko tutkijoita (sukupuolta mainitsematta) rientää kauhistelemaan tällaista kantaa. Ei tässä mitään kovaa tarvita, vain vanhoja sopimuksia ja niistä kiinni pitämistä. Olisi hauska nähdä kuinka tutkijat papereita heiluttamalla pysäyttävät pakolaisvirtoja. Eivät he pysäyttäisikään, vaan ottaisivat vastaan kaikki. Sitten tutkittaisiin tulijoita ja sopimuksia, kun leirit ovat pullollaan. Painajaismainen urakka.

Tulee mielenn Chamberlain, joka 1938 heilutti sopimusta Hitlerin kanssa Münchenissä ja julisti: ”Rauha meidän ajallemme.” Ei kauan kestänyt sekään rauha. Sopimuksiin on myöhäistä vedota, kun rajalla alkaa rytistä. Ilkka Kanerva totesi eduskunnassa, että pakolaiset tuskin odottavat pari vuotta että meillä saadaan lakimuutokset tehdyksi rajanvalvonnan tehostamiseksi.

Maailma on kaamea paikka, ja Haavikon kyyninen näkemys sopii monin paikoin kummallisen hyvin tähän aikaan. Uutisia on taas jännittävää lueskella.

15.11. 2021

Vilkas kirjaviikko takana. Palkintoehdokkaita on putoillut. Samalla runoileva akateemikko poistui joukosta.

Tieto-Finlandiassa jatkuu sitkeä perinne: kirjailijaelämäkertoja ei oteta ehdokkaiksi saati palkituiksi. Tuskin raati ehti paljon vilkaistakaan Paavo Haavikosta tai Maiju Lassilasta kirjoiteattuja massiivisia teoksia. Molemmista puuttuu vielä varsinaiset arvostelut Hesarissa. Sehän on kuin kirjan kuolema. Katri Valastakin on ilmestynyt elämäkerta, eipä näy listalla, vaikka siinä on nainen naisen asialla.

Kaunokirjoista keskusteltiin äsken Kulttuuriykkösen kisastudiossa. Kukaan keskustelijoista ei ollut lukenut yhtäkään ehdokaskirjaa.  Kun ammattikeskustelijatkaan eivät ehdi lukea, kuka ylipäätään ehtii? Raadin piti ruotia parhaat 200 kirjan joukosta! Tehtävä on inhimillisesti mahdoton muutamassa viikossa. Kilpailun aikataulu on vedetty markkinahenkisesti liian kireälle.

Mutta onhan meillä muilla akaa lueskella vaikka pitkät joulunpyhät, joten ei hätää. Romaaneista ilahdutti Jopi Elstelän yllätysehdokkuus. Johan on pojalla mielialat vaihdelleet, kun aamulla tuli kylmä kritiikki Hesarissa ja iltapäivällä tieto Finlandia-ehdokkuudesta. Tuskin silti pärjää kisassa vanhoille tekijöille, jotka on varman päälle taas poimittu mukaan.

Elstelän rinnalle olisi aivan hyvin voitu valita toinen yllätysjärkäle, Aulis Aarnion sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyyn keskittyvä oikeusfilosofinen romaani Viiltävät muistot. Sekin sen verran vaativa, ettei sitä kukaan raatilainen parissa illassa hotkaise.

Suvut jylläävät. Jopi on Mika Waltarin tyttärenpoika ja Wolt-sankari Miki eli Mikko Akseli Kuusi kuuluu Granfeltin vanhaan aatelissukuuun, samaan kuin Matti ja Pekka Kuusi. Kumman jälkipolveen kuuluu Miki? On perittyä älyä ja varmaan varallisuuttakin.

Tampereen seudulta poistui eloisa vaikuttaja Kirsi Kunnas. Runoilun ohessa hän ehti suojella kaupunkikuvaa Pirkanmaan Perinnepoliittisessa yhdistyksessä. Tosin Näsinneula ja hotelli Ilves nousivat vastoin hänen ponnistuksiaan. Viimeksi tapasin hänet pari vuotta sitten, kun Pirkkalaiskirjailijat yritti muuttaa perinteistä nimeään. Kirsi ponni paikalle tomerasti vastustamaan muutosta, eikä siitä mitään tullutkaan. Hän oli Jaakko Syrjän kanssa yhdistyksen kantavia voimia, persoonallisesti kantaa ottavia keskustelijoita molemmat. Jaakko vaakko vesirotta jäi vielä rannalle, kun Kirsi jo purjehtii yläilmoihin.

Maailmassa tapahtuu murheisia asioita kuten Puolan ja Valko-Venäjän rajakahakat. Huomataan että kaksi Euroopan edistyneistön hylkimää maata, Puola ja Turkki, patoavat pakolaisvirtaa aisoissa. Synkän autoritaariset johtajat tekevät suvaitsevaisille kalliita palveluksia. Tosin omankin etunsa vuoksi, mutta samalla lännen rauhaa suojellen. Me odotamme koska niitä irakilaisia ja muita alkaa tänne rynniä. Pääsemmekö samaan etuvartioon Puolan ja Turkin kanssa?

”Raja railona aukeaa, Edessä  Aasia Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä.” Uuno Kailaan sanoma ei ole menettänyt hitustakaan ajankohtaisuuttaan.

12.11. 2021

Päivän saa täysinäiseksi, vaikka yksin elääkin. Tai juuri siksi. Tiistaina selvitin lehdet aamulla viiden jälkeen, katsoin pääuutiset ja tein pari tuntia kirjoitutyötä. Sitten liikkeelle.

Paavo Haavikko kehui, että luki Hesarin kulttuuriosaston kolmessa sekunnissa. En pysty ihan samaan, mutta aika lyhenee joka aamu. Haavikon elämäkerta ei mahtunut tieto-finlandisteihin: kukaan ei kai ole ehtinyt paksua kirjaa lukea saati sulattaa.

Seurasin Jyrki Vesikansan väitöstä Metsätalolla. Kunnioitettavaa että kaveri väittelee kahdeksankymppisenä. Poikansa Jarkko väitteli jo vuosia sitten. Harvoin menee näin päin.

Vesikansan aihe on hänen hyvin tuntemansa Uuden Suomen häviö Hesarille ja alasajo. Miten kaikki tapahtui? Yksi syy Usarin häviöön oli näköjään se, että lehden johdossa ei ollut median tuntijoita, vaan liike-elämän ja muiden alojen edustajia. Hesarissa oli peräjälkeen kolme hallitsevaa Erkkoa ja vahva perheyrityksen henki. Siellä muutenkin osattiin asiat paremmin.

Tätini oli kiivas Usarin tilaaja ja murehti syvästi, kun lehti loppui. Sillä oli uskollinen joukko aatteellisia kannattajia, mutta se ei riittänyt.  Murheellista ettei ylipainoisella Hesarilla ole kilpailijaa, ei edes Aamulehti enää sen liityttyä samaan komppaniaan. Ihmetyttää lukea samoja juttuja molemmista lehdistä. Ennen sentään kulttuuriosastot kilpailivat verissä päin, nyt ei Aamulehdessä ole enää edes kirja-arvosteluja! Erkka Lehtola pyörii synkkänä haudassaan.

Vesikansa kuvaa kirjassaan, kuinka Usarin entisaikaan johtava kulttuuriosasto kutistui ja kuoli. Koskenniemi yritti viimeisillä voimillaan vahtia, että sen konservatiivinen linja säilyisi. Siihen se sitten kaatuikin. Parhaat toimittajat lähtivät, Sarajas yliopistoon, Tarkka ja Heikinheimo Hesariin, Polkunen radioon. Jopa Saarikoski oli siihen aikaan Usarin pakinoitsijana.

Sali oli täpötäynnä, ja Jyrki selvisi rennosti jutustellen Raimo Salokankaan leppoisasta vastaväitöksestä. Väitöksissä on harvoin enää oikeata dramatiikkaa, ei varsinkaan näin seniorien kesken. Luin kirjaa sata sivua, hyvin kansantajuista ja hauskasti henkilöihin menevää lehtikronikkaa, levikkikierteen osalta vähän tieteellistäkin tarkastelua.

Kävelin Metsätalolta Kansallisteatterin lippukassalle ja siitä torin yli Ateneumiin, missä katselin Outi Heiskasen maahisia ja menninkäisiä monen salin täydeltä. Pientä grafiikkaa ja joitakin isompia, parempaa keskittymistä kai vaatisi Outin maailmankäsityksen syvempi ymmärtäminen tai sitten ei, hauskat ja aina tunnistettavat piirteensä siinä kumminkin on. Nautin paistettua lohta ja suppilovahveroita museon hitaassa kaikuvassa kuppilassa.

Illalla sonustauduin vielä Waltari-seuraan Töölön kirjastoon, missä Kaari Utrio kertoi seikkaperäisesti romaaniensa taustatyöstä. Hänellä kuten myös Laila Hirvisaarella oli tunnolliset muistiinpanot tukena laajaa romaania kirjoittaessaan. Mika Waltari sen sijaan luotti suureen muistiinsa ja alitajuntaansa, johon upotti mahtavan aineiston. Hän sanoi, että jos joku asia kirjoittaessa unohtui, se ei sitten ollut niin tärkeä.

Keskustelussa Waltari sai jo kohtuutonta arvonnnousua. Ei hän sentää perustanut suomalaista historiallista romaania. Hei hei, minne unohtuivat Topelius, Aho, Santeri Ivalo, Maila Talvio, T. Vaaskivi. Lempi jääskeläinen ja monet muut? Mutta kansainvälisessä menestyksessään Waltari oli tietysti meillä yksinäinen uranuurtaja. Utrion romaanit tunnetaan sentään Saksassa ja Itä-Euroopan maissa.

Päivän huipennuksena kohtasin täydessä salissa yllättäen nuoruuden rakastettuni, jonka kanssa karkasimme sateessa Töölöntorin kulmalle ilahduttamaan sydäntämme viinillä. Tunsimme edelleen olevamme nuoria ja elämäntahtoisia! Eihän voisi tätä täyteläisten elämysten päivää sen kauniimmin lopettaa.

10.11. 2021

Hiljaisia päiviä. Mietteitä nousee. Kuinka kauan riittää elon päiviä? Hyvä että on asioita, joihin ei millään mittaustuloksilla saada vastauksia.

Istuimme Agricolan kirkossa kaikin, etupenkissä lämmenneinä. Hyvin kuulimme, kun liturgi Piety Korpelainen lausui Marja Helena Norhan nimen. Se oli lopullinen tiedotus. Yksi kynttilä kuvassa on Marjan. Nyt hän siis liitänee tuolla kohti valkeutta. Ei voi häntä enää tavoittaa muuten kuin muistoissa.

Viivähdimme lähimpien kanssa sitten meillä kirkkoviineillä ja tosiaan muistelimme. Artsi kertoi mystisen tarinan Usko Nyströmin taulun seikkailuista. Taulu on siirtynyt itsestään Viehätyksestä Törmälle. Kukaan ei tunnusta sitä vieneensä. Juttu kelpaisi kummitusjutuksi Kansanradioon.

Hämeenkyrön kirkossakin oli Marja kuolleeksi ilmoitettu ja hauta kauniiksi laitettu.

Tänä aamuna kävimme Ainon kanssa Malmin hautausmaalla vanhempieni haudalla. On siihen haudattu myös isoäitini Suoma os. Mäkelä, Sillanpään Eemelin täysi serkku eli orpana. Hän kuoli 1923 47-vuotiaana ja jätti jälkeensä neljä lasta. Niitä Rajalan Ville hoiteli kotiapulaisen kanssa, jonka myöhemmin nai. Isäni eli 97 vuotta ja täyttäisi näinä päivinä 114.  Äitini oli vain 92-vuotias kuollessaan.

Heitäkin tulee paljon muistelluksi. Hienoja kunnollisia vanhempia, ei mustaa pilkkua. Minä se saatoin olla ylimielinen ja kärsimätön ja tuotin varmasti pettymyksiä. Kaikki on toivon mukaan anteeksi annettu.

Viikolla kävin sekä Kampin että Munkkiniemen palvelukeskuksissa kertomassa kirjoistani. Aina tulee tupa täyteen ja keskusteluakin syntyy. Munkassa tapasin samalla virkut serkkuni Ullan ja Kaijan sekä performanssitaiteilija Heikki Mäntymaan uusine tyttöystävineen. Lämpimiä sosiaalisia tilanteita nämä, jos eivät kovin tuottoisia, ainakaan välittömästi. Marja kehotti aina menemään kun kutsutaan, sitä edelleen noudatan.

Markku Envallin ovella kävin kolistelemassa, teimme lenkin rannoille ja puhelimme – yllättäen kirjallisuudesta. Missä viipyy arvostelu Martti Anhavan Haavikko-elämäkerrasta? Joskus kirjamessuja on pidetty merkittävien kirjojen takarajana. Omaa uusintani ei varmaan arvostellakaan, kun se elokuvakin 70 on vain numero viipymistään viipyy.

Elokuvissa sentään kävin, näin kiitetyn ja palkitun Hytti no 6. Sympaattinen pieni elokuva, ei mielestäni suuri tai merkittävä. Kovasti se poikkeaa tarinaltaan Rosa Liksomin kirjasta, mutta saman tunnelman se hyvin tavoittaa paitsi että tytöllä on uhkaa vähemmän, kun hyttikaveri on niin leppeä nuorukainen. Sen elokuva näyttää, kuinka ankeaa on matkustaa junassa Venäjällä. Tai kuinka sen ottaa, tarjolla on ainakin tapahtumia. Muistan kun itse matkasin samassa hytissä juopon venäläisen everstin kanssa Leningradiin vähän ennen kuin siitä tuli Pietari. Taisin pelätäkin, tunnelma oli raskas, jotenkin painostava. Kyllä elokuvan katselee, paremman puutteessa. Olisiko vielä nähtävä se uusi James Bond, jossa on Artsin mielestä liikaa räiskettä?

Puolan lähetystöönkin löysin tieni. siellä julkistettiin Jukka Soisalon-Soinisen ja muiden Mannerheim-kirja, muhkea teos, rikkaasti kuvitettu ja tiedoilla varustettu. Siitä olen jo maininnutkin, nyt juteltiin aiheesta Jukka Mallisen ja kumppanien kanssa ja Tapani Ruokanen heitti sateessa ystävällisesti metron pysäkille. Puhuttiin Haavikosta. Kukaan ei lähetystössä puhunut ainakaan suureen ääneen Puolan Eu-kapinasta. Mikä hinku tällä edistyksen unionilla on jyrätä kaikki maat oman mallinsa mukaiseksi?

Kirjallisella rintamalla muuten hiljaista. Markku kehui kiinalais-amerikkalaista kirjailijaa Yiyun Litä, jota on ainakin Keltaisessa kirjastossa. Ja kais se uusi nobelistikin on pian tulossa Tammelta suomeksi. Oma hylly pursuilee kyllä riittämiin luettavaa. Orhan Pamukin Punatukkainen nainen on mainio muunnelma vanhasta Oidipus-myytistä. Jotain kotimaistakin pitäisi lukea, mutta mitä. Joulu tulee, hyvä syy retkeillä kirjakauppaan. Jospa tutustuisin Kaisaniemen uuteen Rosebud-kauppaan. Huima kaveri on Hannu Paloviita, kun tällaisen julki polkaisi.

Parhaat päivät ovat mielestäni edessä. Kynttilää polttelen, luen, nautin viiniä, tuotan kirjoitusta. Mikä tämän parempaa. Valoa odotellessa.

7.11. 2021

Tuntui ontolta, kun ei vuosien putken jälkeen ollutkaan mitään tekoa kirjamessuilla. Toisaalta oli hauska vaellella vapaana. Kuuntelin Anna-Lena Laurénin suoraa puhetts Venäjästä, Raija Orasen ja Vesa Sirénin väittelyä Anita Välkistä ja Matti Klingen muistelmien kuudennen (!) osan julki julistusta. Ja tapailin tietty tuttuja.

Miksi ei ollut sen kummempaa tekemistä, vaikka kirjankin julkaisin? Varmaan se johtui siitä, että kirjani Hannele, näyttelijä päätähti ei jaksanut sonnustautua messuamaan. Mitä lavalla sitten yksinäisellä äijälläkään tehtäisiin. Kirja viettää omaa hiljaista elämäänsä.

Päivystin sentään osuuteni Mika Waltari -seuran standilla. Se on elävä hermokeskus messuilla, sinne kertyy väkeä kertomaan ja kyselemään ja muuten vain oleilemaan. Kaikilla on joku kosketus Mikaan. Tyttärenpoika Jopikin poikkesi ja otti kuvia. Posoilin siinä aikani hyvällä menestyksellä.

Mutta lauantaina oli lähdettävä reisuun Tampereelle. Etelämatkojen täysi bussinaisisto (muutamai mieskin) matkasi katsomaan teatteriin Komisario Palmun viimeistä tutkimusta, ja minä heille menomatkalla puhua paukutin aiheesta ja sen vierestä. Oli ihan rattoisaa muistutella mieliin Palmujen alkuhistoriaa ja muitakin Waltarin vaiheita. Kuulijakunta vaikutti aktiiviselta ja tyytyväiseltä.

Perillä kiersimme vähän modernia Tamperetta ja vilkaisimme näköalaa Pispalan harjulta paikallista murretta puhuvan oppaan johdolla. Aina kaupungista jotain uutta huomaa, ratikat hallitsevat katukuvaa. Tampellassa saatiin hyvä lounas, sitten jätin joukon nauttimaan museosta ja teatterista ja matkasin junalla kotiin, vähän eksoottista sekin pitkän tauon jälkeen.

Eikä Waltarin valta tähän loppunut. Sunnuntaina olin komennettuna esittelemään 20th Century Foxin uljasta laajakangas-Sinuhea Orionissa. Edellisen kerran olen sen esitellyt Washingtonissa Suomen suurlähetystön Sinuhe-juhlassa. Muistan aina kulttuurivastaavan  Anneli Hakosen Nefer-peruuksin ja upean asun. Arvokasta yleisölä oli paljon ja melkein kaikki katsoivat elokuvan loppuun.

Niin tietysti nytkin Orionissa. Pari piirrettä spektaakkelista tarkentui. Rakennelmat ja puvut ovat todella vaikuttavia nyt uudessa puhdistuneessa versiossa. Bella Darvi ei ollut enää niin väkinäinen Nefernefernefer kuin muistin, jokusen ilmeenkin huomasin. Mutta Sinuhen viettelyt ja torjumiset ovat edelleen vailla seksin kipinääkään. Kumman puristisesti erotiikka silloin jenkeissä haluttiin toteuttaa.

Myös pitää paikkansa Waltarin itsensä antama lausunto aikanaan, että elokuvan ideologinen linja pitää ja se päättyy romaanille uskolliseen julistukseen. Muutenhan juonta on rankasti kavennettu ja keskeisiä henkilöitä kuljetetaan alusta saakka mukana. Peter Ustinovin muhkeaa Kaptahia käytetään liian vähän – hän itse piti tätä hassuimpana elokuvana, missä on ollut mukana. Mutta Victor Mature on Horemhebina ”kuin nyrkki silmään”, kuten Waltari luonnehti. Joukkokohtauksiin ja verilöylyihin on eniten panostettu, muu on enemmän tai vähemmän jäyrkkää patsastelua. Kahden viikon päästä sunnuntaina on leffan kolmas esitys Orionissa.

Mutta eipä ole mitään muuta suomalaista romaania Hollywoodissa filmattu, eikä saanut R. Harlin sitä Mannerheimiakaan aikaiseksi. Kuinka käynee hänen Palmu-hankkeensa, jota ohimennen Tampereen bussissa spekuloimme. Tämä kaima Raipian ohjaus Tampereella on toistaiseksi paras Palmun ylösnousemus Kassilan elokuvien jälkeen, joita ei tietenkään voi ylittää.

Näin messusin tällä kertaa, ehkä ensi vuonna on taas vilkkaampi meininki. Nyt olikin ilahduttavan väljää käytävillä kuljeskella ja kurkistella kirjaröykkiöitä. Koskahan saadaan pelkistetyt äänikirjamessut, kaikilla luurit korvilla? Nyt olikin siellä jo yksi kuunteluareena. Siinäkö kirjan tulevaisuus?

31.10. 2021

Ihminen on avuton ja nollapisteessä, kun uskollinen tietokone hajoaa. Maapallo pysähtyy, olevainen katoaa. Siltä ainakin tuntuu.

Kaiken lisäksi seikkailin vaihteeksi täällä maalla eikä autokaan ollut sattuneesta syystä käytettävissä. Ihmeesti sitä vaan selviää kun on puolipakko.

Sillä kun hätä on suuri, on apukin lähellä, nimittäin naapurissa. It-virtuoosi Salminen hankki käden käänteessä uuden koneen, asensi toimimaan ja toi tänne käyttövalmiina. Ja tässä sitä ollaan, taas maailma avautuu ja pyörähtää käyntiin.

Oli pari puhekeikkaa Tampereella ja samalla katsastin kahta TT:n ensi-iltaa, kun sopivasti paikalle satuin. Päällimmäisiä huomioita:

Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on oiva klassikko ja siitä väännetty näytelmä käy kertauskurssista. Jussi Nikkilän johdolla romaani saa karun pelkistetyn tulkinnan, jota hyväntahtoisesti voi nimittää älylliseksi. Tunteet on karsittu ja näyttämökuva rankamainen. Tragedian luusto läpivalaistaan, mutta lihaa ei riitä ympärille. Hallittua ja viileää.

Pia Pilz nyt vähän tuo liikunnallista sähköä tulipunaisen mielipuoliseen hahmoonsa, mutta muualla on aika jähmeää. Esa Latva-Äijö on kelpo näyttelijä, mutta ei romanttinen sankari. Marketta Tikkanen Janena on lupaava uusi tuttavuus, Ritva Jalonen rankka leidi niin kuin pitääkin. Ei huono avaus teatterilta jääkauden jälkeen jos ei ihan säväyttäväkään.

Sen sijaan ihmettelin mitä oli mietitty, kun Väinö Linnaa ruvettiin haeskelemaan lattian tasalta Frenckellin pelleilykollaasissa Kansalliskirjailija. Karo Hämäläisen romaanista on mukaan saatu keskeinen idea, muut tykötarpeet keksittiin ikään kuin paikan päällä. Olikohan ajatus se, että kun nykypolvi ei tiedä enää Linnasta mitään, ei sille kannata lisää kertoakaan. Otetaankin siitä esityksen lähtölava ja loppu on irtonaista teatterileikkiä. Uusi teatterinjohtaja Mikko Kanninen esitteli joukkoineen lähinnä teatterilaitoksen ongelmia ja sisäpiirin vitsejä.

Ehkä raikasta, ehkä tuoretta, mutta auttamattoman pinnallista ja tyhjänpäiväistä. Luovutettiin kättelyssä: eikö Linnasta ole tosiaan enää tämän enempää sanottavaa? Hänen painokas työnsä kutistettiin köykäisiksi koululaissketseiksi. Ei myöskään yritetty mitään uudelleen arviota, johon olisi nyt suorastaan tilaus. Uutta aineistoakin olisi ollut tarjolla,  Terveisiä Väpille Kalevankankaalle, lepää vaan rauhassa…

Kirjoista puhuin Akateemisessa ja Mummon kammarissa, ratikkaakin kokeilin, hyvältä vaikutti. Huristelin Hervantaan kuin ulkomaille. Hyvät ystävät tarjoilivat kyytejä ja näin pärjäsin autottomana ja koneettomana viikonlopun yli ihmeen hyvin. Oikeastaan rentouttavaa, pää latautui. Käänsin veneen ja haravoin lehtiä. Talvikin käväisi ja hävisi. Huomenna Tauno heittää Ahrolan pysäkille ja palaan Helsinkiin monia kokemuksia rikkaampana.

25.10. 2021

PS Kiitos kyselijöille, jotka ovat olleet huolissaan katoamisestani. Kannattaa siis jatkaa näitä juttuja.

Lisätarkennus: luotettavan lähteen mukaan Sinuhen sovitusoikeudet ovat edelleen emerikkalaisen yhtiön Century Foxin hallussa, joka lisäksi on fuusioitunut Disneyn tuotantoihin. Joten kiven alla ovat. Mutta eivät kai ikuisesti? Hellittämiseksi tarvittaisiin vain vino pino dollareita. Monet havittelevat jatkuvasti Sinuhea näyttämölle tai uudeksi elokuvaksi, mutta ovatko yrittäneet tosissaan?

Tosin en minä ainakaan kaipaa uutta sovitusta, koska romaani itsessään on aina palkitsevampi. Sen voi koska vaan lukea uudelleen. Jättimenestys uusi iso esitys epäilemättä olisi. Annetaan olla toistaiseksi. Sen amerikkalaisen spektaakkeln esittelen Orionissa sunnuntaina 31.10. klo 16. Keskustellaan silloin lisää.

Hyvin erilaiset kulttuuripolitiikan päättäjät esiintyivät eilen illalla televisiossa. Hauska oli nähdä, kuinka täsmällisesti ja kirkkain muistoin Jaakko Numminen (92) edelleen pystyy esittelemään mittavaa uraansa. Hänen vahvuutensa oli tunnetusti huolellinen ennalta perehtyminen kuhunkin eteen tulevaan asiaan. Niinpä hän oli ylivertainen keskustelija ja ministerien tuki ja turva.

Nyt eletään kovin eri aikaa, tuli mieleen kun katselin Sanna Marinin ja Maria Veitolan tyttöjen iltaa Kesärannassa. Hilpeätä ja välitöntä kuin teinityttöjen bileissä. Mutta taas ajoitus teki tempun. Samaan aikaan kun tämä tuli ulos kuohui hallituksen merkillinen tempoilu leikkausten tiedotuksessa ja perumisessa. Edellisenä sunnuntaina musiikkiväki oli puolestaan bilettänyt Kesärannassa. Ei tosiaan anna kovin vakuuttavaa kuvaa hallituksen kulttuuripolitiikasta. Olisiko niin, että pääministerin profiilin kohotukseksi tarkoitettu uusi iloinen välittömyys iskeekin takaisin. Alkaa vaikuttaa kovin köykäiseltä koko hallituksen johtaminen ja työskentely.

Hauska kuvitella mitä murhaavaa Haavikko tästä kirjoittaisi. Ei hän säästäisi myöskään kulttuuriväkeä, jota piti korruptiossa elävinä syöttiläinä. Luovuus oli hänestä paha ja vaarallinen asia, vain odottamaton tuottaa todellisia tuloksia. Vaikka Haavikko sekoili itsekin, häntä on toisinaan ikävä. Oli ainakin yksi joka ei mennyt valtavirran suuntaan. Tietysti oli myös Pentti Linkola, jonka ihmisvihaa hänen naisystävänsä Anneli Jussila selittää kirjassaan parhain päin. Pentti vihasi lajia, mutta ei yksittäisiä ihmisiä. Onko siinä perimmältään eroa, jos johdonmukaisia ollaan? Haavikko vihasi rehellisesti sekä lajia että ykilöitä.  Viha oli hänestä parempaa kuin rakkaus, sillä vihaan voi luottaa. Niin aina.

Tämä riittääkin sateisen perjantaiaamun saatteeksi.

Olen monena iltana lukenut keskittyneesti paksua kirjaa. Se on innoittanut ja välillä kammottanut. Miten voi olla näin syvien ristiriitojen repimä ihminen tämä kirjan päähenkilö, tämä hartaasti ihailemamme suurrunoilija Paavo Haavikko.

Martti Anhava on elämäkerran Niin katosi voitto maailmasta (Otava) kirjoittajana tehnyt komean ja kaamean työn. Hän ei ole todellakaan kohotellut kunnian korokkeelle tätä sodan jälkeisten vuosikymmenten johtavaa runoilijaa. Toki hän myöntää Haavikon ainutlaatuisen tuotannon ansiot, mutta näyttää armotta myös mestarin loppua kohden laskevan tason. Rinnalla ilmenevät hänen luonteenlaatunsa alhaiset piirteet. Harvoin on suurta kirjailijaa näin vähä vähältä paljaaksi riisuttu.

Kun Martti kertoi urakkaan ryhtyneensä, ihmettelin kuinka hän aikoo selvitä Haavikon elämän ja tuotannon keskeisestä taloudellisesta juonteesta. Näyttääpä selvinneen, tietysti käyttäen apuna hyviä asiantuntijoita kuten Markku Kuismaa ja Antti Blåfieldia. Näin menettelee viisas kirjoittaja. Kummasti alkaa näyttää siltä, että raha ja talous ovat runoilijan elämän varsinaiset johtotähdet, ja runojen ja muun kirjoittelu on hoitunut siinä sivussa. Aika tehokkaasti, se on sanottava.

Ei olekaan monia näin monitahoisia ja reaalimaailmassa riehakkaasti piehtaroivia taiteilijoita. Haavikko kosketti taikasauvallaan kaikkea mahdollista ja kärsi myös raskaita tappioita, ennen muuta inhimillisellä tasanteella. Työ ja tienaaminen voittivat kaiken muun. Mahtui mukaan myös rakkaussuhteita, joita niitäkin hän kiirehti kerskaillen käyttämään tuotantonsa aineksina. Tämähän on kauttaaltaan tätä puhki puhuttua autofiktiota koko Haavikon tuotanto, jos vain kykenee sitä siltä kannalta lukemaan. Paljolti Anhava on kyennyt ja asioita avannut.

Kaksi seikkaa ihmetyttävät eniten. Ensinnä Haavikon mozartmaisen nopeasti ja näennäisen kepeästi kertynyt jättituotanto. Toiseksi runoilijan estoton ilkeys ja omanvoitonpyynti kanssaihmisiään kohtaan. Kolmanneksi pitäisi totta kai liittää kielen ehdoton omaperäisyys. Muutamankin rivin tunnistat heti Haavikoksi. Monia on houkuttanut sen jäljittely, mutta ei se onnistu.

Anhavalla on ollut aitiopaikka kirjalliseen elämään ja Haavikkoonkin erityisesti, koska tämä oli vanhempiensa perheystävä ja isän atlejeekritiikin kohde.  Elämän kuvaajalla on vahva taustatuki ja lähituntuma, mutta hän ottaa myös reippaasti etäisyyttä runoilijaan. Haavikon kirjoittamia yrityshistorioita hän pudottelee kylmästi jalustalta. Haavikko myi nimellään, nosti muhkeat ennakot ja kirjoitti kieli poskella juurikaan lähteistä piittaamatta. Varokaa käyttämästä hänen historioitaan lähdeteoksina!

Näinkin voi tehdä ja hyvin menestyä. Haavikon itseluottamus oli hievahtamaton. Hän oli ainoa, joka ymmärsi asiat oikein, muut olivat tyhmiä ja osaamattomia. Moinet hän lumosi ja hämäsi.  Häntä alettiin pitää kansallisena oraakkelina, jonka hämäriin lauseisiin sisältyi jokin salattu viisaus. Poliittisena kommentaattorina Anhava ei anna Haavikolle suurta arvoa. Hänen maailmanlopun visionsa olivat lievästi sanoen kärjistettyjä. Ehkä hänen pörssijuttunsa olivatkin päteviä, kun hän kerran pörssiä niin pakkomielteisesti seurasi. Se tuntuu joutavalta ajankululta, mutta ei se kirjoittamiselta näytä aikaa riistäneen. Teoksia ryöppysi kuin turkin hihasta.

Kauko Kare, demonisoitu kriitikko, kysyi kauan sitten, onko Haavikko diabolisen nerokas huijari? Kun on lukenut tämän massiivisen elämäkerran, on pakko vastata ainakin osittain myöntävästi.

Entinen työtoverini Ritva Haavikko lausui aikanaan, että kaksi neroa hän on elämässään tavannut: Lauri Viidan ja Paavo Haavikon. Ei kumpikaan ollut kovinkaan huomaavainen tai sympaattinen ihminen läheisiään kohtaan. Paitsi ajoittain! Ei lempeys kuulu neron arsenaaliin. Kuuluuko sitä vastoin pian ääniä, jotka haluavat riistää miehisen neromyytin Haavikoltakin? Anhavan 856 sivua tarjoavat riittävän kuorman tuleville analyytikoille. Moni tekijän haastattelema aikalainen esittääkin kirjassa ansiokkaita analyysejä. Siitä sopii purkajien jatkaa.

Kirjan loppu on niin masentava, että ymmärrän niitäkin, jotka tahtovat mieluummin lukea kirkkaita runonsäkeitä semmoisinaan ajattelematta niiden raskauttavia taustakuvia. Mutta silloinhan sanoista jäänee käteen vain rankkaa tosimaailmaa aavisteleva heijastus. Kajastaako silloin enää rahan ja rakkauden raadollisuus puiden, heidän vihreytensä, lomasta?

14.10. 2021

PS Pieni haksahdus on korjattava: sivulla 716 Anhava ounastelee, että Mika Waltari kielsi Sinuhen kaikki sovitukset pettyneenä romaanin Hollywood-versioon. Tosiasiassa perikunta nojasi pitkään käsitykseen, että Sinuhen oikeudet olivat edelleen amerikkalaisella filmiyhtiöllä.  Waltari ei itse tällaisiin puuttunut, päinvastoin hän antoi kohteliaan myönteisiä lausuntoja suuresta amerikkalaisesta cinemascope-elokuvasta.

Kun Jenni Haukio puhui tyylikkäästi lotille Tuomiokirkossa, tuli mieleen kuinka kauas on etäännytty Linnan Lotta Kotilaisen ja Rintalan Sissiluutnantin ajoista. Eipä enää kuulu tölveksintää lottien sukupuolimoraalista. Sotilaathan lottia noissa romaaneissa ahdistelivat ja harrastivat seksuaalista häirintää, mutta siitä ei vielä puoli vuosiataa sitten osattu puhua, vain lottia syyllistettiin ja myös pontevasti puolustettiin. Nyt heidän kunniansa on lopullisesti palautettu.

Jyrki Nummi tarkasteli valaisevasti Hurmeen uutta Kiven muokkauilua Hesarissa. Selvästi tuli näkyviin, että ”nykysuomennos” todella latistaa alkutekstiä, kadottaa rytmin ja tekee siitä yksinkertaistettua selkosuomea. Tällaistahan voidaan tehdä lapsille ja lukuvaikeuksia poteville, mutta Nummi kertoi lasten innostuvan nimenomaan mehukkaasta alkukielestä. Miksi muuten Hurme nyt vainoaa Kiven ruotsinvoittoisuuksia, kun hän taannoin muussa yhteydessä puolusti väkevästi ruotsin kieltä? Seuraavaksi hän iskenee Volter Kilven kimppuun, paljon olisi oikomisen ja lyhentämisen varaa Alaston salissa. Tuloksia kuultaneen Kustavissa tulevina kesinä.

Jos joku haluaa perehtyä näihin asioihin syvemmän kielentutkimuksen valossa, suosittelen Johanna Laakson selkeästä rautalangasta vääntyvää blogia (https://kieliblog.wordpress.com/2021/10/03/kuurtaen-kaartaen/).  Hesari ja varsinkin Suomen Kuvalehti joutuvat tyytymään pintaraapaisuihin, jälkimmäinen vieläpä vääriin perusteihin nojaamalla. Uskon että kunnollisia tutkimuksia tulee lisää jatkossakin.

Joku sanoo, että kirjailijan sanaa ei pitäisi niin pyhänä pitää etteikö siihen saisi modernisoiden koskea. Onhan se kuitenkin luovan yksilön ainutkertaisen tajunnan lävitse saanut juuri sen muodon, jonka tunnemme. Kirjallisuus on kieltä, toissijaisesti juonta ja kerrontaa ja henkilökuvia. Muistettakoon taas, kuinka Paavo Haavikko pillastui, kun hänen tekstiään hiukan väärin siteerattiin lehdessä. Juttu meni oikeuteen ja kirjailija voitti. Aleksis-parka ei voi enää oikeusjuttuja nostaa, eikä Kirjailijaliittokaan näytä piittaavan peruskivensä kohtelusta.

Lukijan vajavaista ymmärrystä täydentää sitä paitsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema tekstikriittinen sarja Kiven teoksia. Niissä ei yhtään kiveä jätetä kääntämättä, selitetään jopa mikä on Turku jollei joku satu tietämään. Suositellaan teosten rinnakkaislukemistoksi.

Maanantaina tulee sopivasti telkkarista Erkki Karun Nummisuutarit vuodelta 1923. Axel Slangus on lyömätön Eskona, varsinkin suuressa humalakohtauksessa. Mainiosti elokuva kuvastelee suomalaista kansanluonetta sata vuotta sitten eikä se paljon ole muuttunut. Elokuva jää kai killumaan Areenaan, mistä sitä kannattaa myöhemminkin rauhassa nautiskella. Näin Kiven päivä vierähtikin eikä ollut meillä siinä valituksen sijaa, ei ollut!

Pelottomia toimittajia on palkittu, hieno juttu. Rauhan palkintoon liittyy tosin paradoksi. Edistääkö toimittaja, joka paljastaa vallankäytöstä ikäviä asioita, todella rauhantilaa? Eikö kiusallinen totuus herätä pikemmin rauhattomuutta.  Vakiintuneet toiminnot järkkyvät, valtaa pitävät kiristävät otettaan. Vastakohtaisuudet kärjistyvät. Kansalaiset rynnistävät kaduille. Sekasorto on valmis.

Tätähän on nähty arabikeväästä alkaen. Uusi järjestys antaa aina odottaa itseään. Ideaali tasapaino väikkyy jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Utopiat toteutuvat tuskallisen verkkaisasti jos silloinkaan. Putin ja Lukašenka eivät ole paljastuksista hievahtaneetkaan, päinvastoin läimineet kapinallisia vankiloihin. Torit tyhjenevät, rauha maassa vallitsee. Tutkivat toimittajat keikuttavat jähmettynyttä, ylhäältä säädeltyä rauhaa. Silti juuri heitä tarvitaan, he ovat palkintonsa ansainneet, niin Venäjällä kuin Thaimaassa.

Meillä juhlitaan pienimuotoisemmin Tamminiemen pesänlikaajia. Sananvapauden ritarit eivät jälkikäteen peittele kynttiläänsä vakan alle. Muistan kirjan ilmestymisen. Eihän siinä ollut paljon uuutta sille, joka luki uutisista myös rivien välit ja kuunteli puheita kaupungilla. Faija valisti minua pontevasti samoista asioista. Silti kirjan muotoinen julkistaminen jysäytti. Sanoma itsesensuurin vartijoista murtautui yleiseen tietoisuuteen.

Jos Kekkonen olisi ollut voimissaan, olisiko hän pannut julkaisijan järjestykseen. Nyt likaisen työn teki Hesarin oma johto. Kuvaukset kuulusteluista ovat jälkikäteen aika kovia. Mutta pääsyy erottamisiin ja varoituksiin oli kai luvaton sivutyö, ei niinkään mielipiteet tai kerrotut asiat, jotka olivat kaikkien päätoimittajien tiedossa, vaikka niitä ei isänmaan edun nimissä julkaistu. Hesarin johto katsoi että heidät oli petetty. Lauantaiseura potki salaa yli aisan ja paistattelee nyt maineen auringossa.

Saska Saarikoski kirjoitti äskettäin terävästi samoista sananvapauden asioista. Paljossa voi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta hän ei ilmaise kyllin selvästi sitä, että tänään meillä sananvapautta ehkäisee eniten itse lukeva yleisö, nämä kärkkäät some-kantelijat. Janne Virkkunen totesi Pesänlikaajien dokumentissa selvän totuuden, että julkisuus on aikamme tuomioistuin. Medialla on eniten valtaa, perässä tulee oikeuslaitos. Näiden arvot, ennakkoluulot ja tahalliset väärin ymmärrykset säätelevät nykyään tehokkaimmin sanomisen ja kirjoittamisen rajoja, eivät niinkään poliittisen vallan käyttäjät.

Toimittajat luvalla sanoen nostivat Kekkosenkin aikanaan ylimaalliseen asemaansa. Christer Kihlman sen aloitti 1960-luvulla julistamalla Kekkosen johtavaksi radikaaliksi, ja koko vasemmisto seurasi perässä. Kekkosta ihailtiin taantumuksellisen porvariston vastavoimana ja edistyksen ystävänä, äärivasemmalla ja keskustassa tietysti myös neuvostosuhteiden tarpeellisena takaajana. Vasta kun ukko alkoi höpertyä ja kaatuilla ja eliitti nosti suojakilvet hänen ympärilleen, median kärki käänsi varovasti takkia, salanimien suojassa ja aika lailla myöhässä. Ei se sen uljaampaa sananvapauden sankaruutta ollut.

Yritetään selviytyä tässä uudelleen kiristyneessä ahdasrajaisuudessa., Itse huomaan vaistomaisesti vältteleväni arkaluontoisia asioita. Esimerkiksi kuinka Statovcin Bolla kuvaa sekä kirjana että nyt näytelmänä homoseksuaalisuuden vaikutuksia ihmissuhteisiin, perhe-elämään, sekä asianosaisiin että sivullisiin. Se on vähintään monitulkintainen kysymys. Se olisi kiintoisa tutkimuksen aihe, mutta nurkan takana väijyät heti ne, jotka hanakasti bongaavat ihmisryhmiin kohdistuvia loukkauksia. Suvaitsematon aikamme vaatii selkeitä, mustavalkoisia kannanottoja. Jopa Hesarin pilapiirrokset ajavat valtavirrran asenteita, kaukana ovat Karin ärhäkät toisinajattelun ajat.

Joten jätän hankalat aiheen nytkin tähän. En kaipaa ketään hyveellä ratsastajaa niskaani karkaamaan. Epäilen että monet muut arkajalat toimivat samoin. Parempi rauha kotinurkilla kuin somen syyttävä sormi vasten silmiä

.

9.10. 2021