Uskon samoin kuin kohtalontoverini kuningatar Elisabeth: ensimmäinen joulu puolison menetyksen jälkeen on raskain. Mutta siitä selviää kuten hän puheessaan kertoi, muistelemalla menneen elämän hyviä puolia. Elisabeth mainitsi Philipin vekkulimaisuuden, joka häntä edelleen ilahdutti. Aina Philip löysi jonkun hauskan kulman hankaliinkin asioihin.
Kysyin joskus Marjalta, kuinka hän on selvinnyt entisen elämänsä vaikeuksista. Mikä eteen, kun elämän näyttää kolhivan kohtuuttomasti? Hän sanoi, että ”mulla on aina ollut omaa hauskaa, kaiken varalta”. Sama strategia siis kuin Philipillä. He poistuivat peräkkäin viime keväänä, kumpikin laillaan.
Joulu sujui täällä Helsingissä vaivattomasti ja varmalla tyylillä. Täällä ei tarvitse liikaa rehkiä, kaikki on lähellä ja valmista. Kyröläinen joulukuusi seisoo tuossa kauniisti koristeltuna. Artsi ja Saara kävivät aattona ja ikiterhakat serkkuni Ulla ja Kaija Tapanina. Tyttäret avustivat järjestelyissä, vaikka Heidi onneton oli altistuneena karanteenissa. Pienellä väellä mentiin sääntöjen mukaisesti. Kaappi on vieläkin puolillaan jouluruokia, sen kun keräilet ja nautiskelet.
Nyt ei ole kiire mihinkään, maa on kiinni kolme viikkoa. Eikö tämä olekin hyvin tervetullut elämän tauko. Ei velvollisuuksia, kalenteri tyhjä. Ainoa yritys teatteriin peruuntui. Kotona on houkuttava pino uusia kirjoja, radio lähettää hyvää musiikkia ja televisiostakin löytyy paljon katseltavaa. Rannassa on raikkaat lenkkeilytuulet, meri höyryää jäässä. Ei niin mitään puutu – paitsi rakasta puolisoa.
Joulun tähtihetkiä oli Helena Juntusen ihana laulu Turun tuomiokirkossa aaton ekumeenisten menojen aikaan. Oli myös kerrankin katsottava miljoonan muun kanssa ”elämän biisejä”, kun pääministerit kisailivat ja Esko Aho voitti suvereenisti. Toinen ohjelma, jossa Diandra ja Aarne Pelkonen lauloivat oikeita joululauluja ja Ella Kanninen juonsi, oli hyvin aito ja tunnelmaltaan lämpöinen.
Nyt on seurattava kylmän sodan uudelleen arviointia, joka poikkeaa hätkähdyttävästi siitä, mihin nuoruudessamme totuimme. Kuinka asenteet ja arvotukset ovat kellahtaneet päälaelleen, kuinka nyt reippaasti rusikoidaan kaikkea sitä, mitä henki kurkussa pidimme voimassa ennen vanhaan. Nyt puhdistus heilahtaa toiseen laitaan, tuskin muistetaan enää, että itänaapuri todella oli aggressiivinen, vainoharhainen ja hampaisiin aseistettu painostaja ihan rajan takana. Tai no, on tietty ilmassa uusia muistutuksia…
Olihan siinä pakko kumartaa ja nöyristellä, mutta ei kansa kokonaan itsekunnioitustaan menettänyt. Lukuun ottamatta poliittisia kiipijöitä tiesimme ihan hyvin, mistä oli kysymys. Tämä on juonikas ja sisukas sakki tämä Suomen kansa, tekeytyy vaikka lattiamatoksi jos tarvis vaatii, mutta osaa myös nousta ja taas suoristautua., Nyt Jari aloittaa jälkiviisaine tietäjineen.
No siinä se tuli, toinen osa. Itsehäpäisy oli vähän laimentunut. Jari julisti Marjo Vilkon sanoin, että NL:n nootti 1961 oli oma tilaus. Kysymyshän on edelleen kiistanalainen. Gordon F. Sanderin uusi kirja Kansalainen Kekkonen heittää aiheeseen amerikkalaisen kohdevalon eikä usko omaan tilaukseen. Muutenkin Sander valaisee jännästi kuinka koviin kuulusteluihin Kekkonen joutui Amerikan matkallaan Kennedyn ja kumppaneiden taholta.
Kiintoisa ohjelma vanhan politiikan ajoilta palauttaa mieleen monia silloisia tunnelmia. Maanpuolustuskurssitoverini Armi Kyynäräinen on tähän asti ainoa, joka rohkeni tunnustautua kekkoslaiseksi – hänkin vasta Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Hyytävän hirveä oli Jarin lukema Antti Eskolan mietelmä sosialistis-solidaarisesta rakkaudesta! Eskolakin viisastui, mutta hyvä muistuttaa sen ajan hulluimmista hurahduksista.
Vuotta on jäljellä kolme päivää. Kuinkahan osaisi käyttää ne hyödyksi. Muisteluksi taitaa mennä. Uuden vuoden lupauksiakin olisi tehtävä. Vielä ehtii. Eri asia kuinka ne sitten taas pitävät.
Viattomien lasten päivänä 2021