Satuin Taidehalliin juuri, kun hän esitteli teoksiaan Lallukan taiteilijaystävilleen. Eihän paremmin voinut sattua. Pulppuilevan havainnollinen esittely avasi teoksia hauskoista näkökulmista. Taide voi olla näinkin eloisaa. Voi kohdata tuttuja kuten tuossakin Leena Krohnin.

Olin taidekävelyllä ja poikkesin paluumatkalla Bulevardille Sinebrychoffin taidemuseoon. Alakerrassa hämyilee väkevän lihallinen sarja Jarmo Mäkilän raamatullisaiheisia töitä, jopa Golgatan ties monesko maailmanhistoriallinen versio, jollaista ei enää uskoisi nykypäivän taiteilijan tekevänkään. Mäkilä rohkenee. Hän näkee myös nykypäivän kaaoksen ja groteskit takapihat. Pyhästä laskeudutaan suinpäin roskikseen.

Otto Mäkilä maalasi pelkistettyjä arvoituksia, mutta jotain samaa on taiteilijoissa, lienevätkö peräti sukua? Ei löydy lähteistä eivätkä ne sukusuhteista aina kerrokaan.

Muutaman löydön kohtasin mesenaattien kokoelmista. Paras oli Hjalmar Linderin hankkima Rembrandt, ”Lukeva munkki”. Jalo Sihtolan löytämistä töistä iski silmiini pieni maalaus nopanheittäjistä Venetsiassa, tekijä Pietro della Vecchio. Sen on täytynyt innoittaa aikoinaan Sihtolan suojattia Mika Waltaria, joka itsekin harrasti uhkapeliä juuri Venetsiassa. Muutkin maalaukset historian tilanteista varmaan ruokkivat Waltarin mielikuvitusta. Hänen oma taideharrastuksensa oli paljolti lähtöisin Jalo-sedän kokoelmista.

Tässä voin samalla lähettää onnittelut Jopi Elstelälle, joka täytti vuosia ja iloitsee romaaninsa menestyksestä. Siihen on vielä rauhassa perehdyttävä. Vähän haikeana vielä siitä Mikan kotimuseon tyssäämisestä, mutta minkäs mahdamme. Jospa joku joulun enkeli heilauttaisi tähtisauvaansa…

x x x

Oli kaiken jälkeen hauskaa ja rentouttavaakin pistäytyä Musiikkitalossa keskustelemassa joululauluista Kulttuuriykkösessä Janne Palkiston johdolla. Janne väittelee piakkoin Bernhard Crusellin toiminnasta säveltäjänä ja klarinetistina. Sain uunituoreen kirjan, jota sopii pyhinä tutkiskella. Potkua hänelle Turkuun tulikokeeseen.

Valitsin omaksi joululaulukseni reippaan ”On hanget korkeat nietokset”, koska se kuvastaa jopa tilannetta ainakin maan pohjoisosissa ja on korkean luokan tekijöiden tuote. Runoilija Vilkku Joukahainen oli Sortavalan opettaja ja ministeri neljässä hallituksessa 1920-luvulla. Kysyin Jannelta, onko kukaan muu ministeri tehnyt joululauja ja sain hänet mykistymään. Nykyisillä ministereillä tuskin on aikaa runoilla koronakiireiden puristuksessa, mutta jospa ne olisivatkin aiheena! Kuulimmehan ohjelmassa ironisen englanninkielisen renkutuksen juuri tästä teemasta. Kynät vain sauhuamaan meilläkin.

Jannen kaima Sibelius aloitti Ainolan joulut kuulemma aina tällä säveltämällään laululla, jota itse säesti. Teksti ilmestyi Joulupukki-lehdessä 1901. Sopii vieläkin juhlan avaukseksi siinä ”Enkeli taivaan” jälkeen. Professori Reijo Pajamo antoi ohjelmassa arvokasta lisätietoa Joukahaisen monitahoisesta toiminnasta. Hänkin olisi oman kirjansa arvoinen.

Eikä tässä enää muuta kuin että laskeudutaan – tällä kertaa stadilaiseen jouluun Punavuoressa Sepänpuiston katveessa. Kohta nähdään miltä se vaikuttaa neljän vuosikymmenen jälkeen. Lapsuuden ja varhaisen nuoruuden joulut täällä pääasiassa vietinkin, mutta sittemmin vankasti  Hämeenkyrössä, jonne on aamuisen tiedon mukaan satanut jo kymmenen senttiä uutta lunta. Tulee sitä vielä tännekin. Koronan hyökkäykset torjukaamme!

Toivotan kaikille tutuille ja vieraillekin lukijoille oikein lämpöistä ja antoisaa Joulujuhlaa.