Panu Rajala

Aamun mietelauseena kuultu Kaarlo Sarkian runo ”Uudenvuodenyö” osoitti runoilijan taidon myös kielellisenä hulluttelijana. Yleensä Sarkia oli vakava ja tunteellinen. Tässä runossa hän irrotteli kuin Ilpo Tiihonen.

Uuden vuoden tärkein kysymys: ovatko Niskasen sisarukset huippukunnossa liian aikaisin? Valmentautuminen on nykyisin tieteellisen tarkkaa ajoituspeliä. Pekingin kisoihin on vielä monta pitkää viikkoa.

Johanna Vuoksenmaan elokuva 70 on vain numero pääsi viimein teattereihin pienemmissä kaupungeissa. Kohtalaiset kritiikit, ei sellaista tapausta kuin olisi voinut odottaa. Ihmetyttää vähän, että kirjaani päätähdestä Hannele Laurista ei ole noteerattu missään. Nyt olisi viimeistään ollut otollinen tilaisuus. Onkohan se niin huono vai eikö Laurin persoona kiinnosta muita kuin Seiskan lukijoita?

Tällaista miettii yksi kokenut elämäkertojen kirjoittaja. Olikohan liian epäpyhää loikata klassikkokirjailijoista filmitähteen? Toisaalta olen muistaakseni Teatterin ja draaman tutkimuksen professori emeritus ja Hannele palkittu ja monipuolinen näyttelijä. Kirjassa olisi taustaa ja analyysiäkin tästä uudesta elokuvasta. Ehkä siinä onkin syy. Ei pidä ennalta viedä hampaita kriitikkojen suusta.

Jari Tervon juontama kylmän sodan sarja jatkaa iskevän yksioikoisella tyylillään. Kun ennen tukittiin suita, nyt halutaan revitellä sitä reippaammin. Presidentti Niinistöäkin vaaditaan sanomaan Putinille suorat sanat. Onkohan sekään ihan viisasta? ”Jollet piru vie pysy siellä aisoissa niin täältä pamahtaa pian semmoiset pakotteet että…”

Huomenna kuullaan varmasti joitain terveisiä siihen suuntaan. Jollei Niinistö puheessaan julmistele riittävästi., häntä syytellään varovaiseksi ja vanhan itsesensuurin jatkajaksi. Ei Kekkosen aika niin paha ollut, minä muistan sen nuoruuteni onnellisena ja turvallisena ajanjaksona. Mutta kukin koki tavallaan, ja jälkiviisaus on viisauden imelin laji, totesi jo Konsta Pylkkänen.

Eräs puoli niiltä vuosilta puuttuu toistaiseksi ohjelmasta. Punaiset vuorineuvokset osasivat kääntää suomettumisen suruttomasti yritystensä eduksi. Kansantalous hyötyi veljeilystä ja kohtuullisesta nöyristelystä. Eikä kaikki aina mennyt ihan kaavan mukaan.

Jyrki Vesikansa kertoo syksyllä hyväksytyssä väitöskirjassaan Uuden Suomen kuolinkamppailusta, kuinka Paavo Honkajuuri asettui rohkeasti Kekkosta vastaan, kun tämä myllykirjeessään kurmuutti vuorineuvosta kaksinaamaisuudesta. Toisaalta Honkajuuri hyötyi idänkaupasta ja toisaalta antoi johtokunnassa edustamansa Uuden Suomen arvostella Kekkosen pyhää ulkopoilitiikkaa.

Kuinka kävi? Kekkonen epäonnistui yrityksessään kammeta Honkajuuri ulos Suomalais-neuvostoliittolaisen kauppakamarin puheenjohtajuudesta. Idänkaupan toinen osapuoli katsoi taloudellisten seikkojen painavan enemmän kuin poliittisten. Kuten varsin usein oli asioiden todellinen laita. Odotamme kylmän sodan suomettumistulkintojen valaisevan vähän tätäkin puolta noina vuosina.

Itse asiassa kuultuna on hyvä sarja mielenkiintoisten vieraiden ja Juho-Pekka Rantalan lakonis-asiallisen haastattelutyylin ansiosta,. Vieraat saavat puhua rauhassa ilman keskeytyksiä tai kommentteja, Eilen Antti Aarnio-Wihurista paljastui hyväntuulinen ja vaatimaton kapitalisti, joka päätyönään viljelee maata! Hän kuului juuri noihin UKK:n upporikkaisiin kalakavereihin. Ritva Oksanen kertoi koruttomasti uskoon tulemisestaan. Jotain uutta sanottavaa on monella mielensä plakkarissa.

Vuosi alkaa olla niin vähissä, että sitä on enää hyvästeltävä. Ei tule ikävä, mutta mieleen tämä mennyt vuosi jää ikuisesti. Parempia vuosia on eletty, mutta ei näin dramaattista sekä omakohtaisesti että kansakunnan ja koko maailman kannalta. Kun selaan sulkeutuvaa kalenteria, hämmästyn kuinka paljon olen silti jaksanut sosiaalisesti riehua. Ehkä sekin on jotain pakoa.

Tuokoon vuosi 2022 uusia suotuisampia tuulia! Onnellista Uutta Vuoitta kaikille!

Sylvesterinä 2021

Uskon samoin kuin kohtalontoverini kuningatar Elisabeth: ensimmäinen joulu puolison menetyksen jälkeen on raskain. Mutta siitä selviää kuten hän puheessaan kertoi, muistelemalla menneen elämän hyviä puolia. Elisabeth mainitsi Philipin vekkulimaisuuden, joka häntä edelleen ilahdutti. Aina Philip löysi jonkun hauskan kulman hankaliinkin asioihin.

Kysyin joskus Marjalta, kuinka hän on selvinnyt entisen elämänsä vaikeuksista. Mikä eteen, kun elämän näyttää kolhivan kohtuuttomasti? Hän sanoi, että ”mulla on aina ollut omaa hauskaa, kaiken varalta”. Sama strategia siis kuin Philipillä. He poistuivat peräkkäin viime keväänä, kumpikin laillaan.

Joulu sujui täällä Helsingissä vaivattomasti ja varmalla tyylillä. Täällä ei tarvitse liikaa rehkiä, kaikki on lähellä ja valmista. Kyröläinen joulukuusi seisoo tuossa kauniisti koristeltuna. Artsi ja Saara kävivät aattona ja ikiterhakat serkkuni Ulla ja Kaija Tapanina. Tyttäret avustivat järjestelyissä, vaikka Heidi onneton oli altistuneena karanteenissa. Pienellä väellä mentiin sääntöjen mukaisesti.  Kaappi on vieläkin puolillaan jouluruokia, sen kun keräilet ja nautiskelet.

Nyt ei ole kiire mihinkään, maa on kiinni kolme viikkoa. Eikö tämä olekin hyvin tervetullut elämän tauko. Ei velvollisuuksia, kalenteri tyhjä. Ainoa yritys teatteriin peruuntui. Kotona on houkuttava pino uusia kirjoja, radio lähettää hyvää musiikkia ja televisiostakin löytyy paljon katseltavaa. Rannassa on raikkaat lenkkeilytuulet, meri höyryää jäässä.  Ei niin mitään puutu – paitsi rakasta puolisoa.

Joulun tähtihetkiä oli Helena Juntusen ihana laulu Turun tuomiokirkossa aaton ekumeenisten menojen aikaan. Oli myös kerrankin katsottava miljoonan muun kanssa ”elämän biisejä”, kun pääministerit kisailivat ja Esko Aho voitti suvereenisti. Toinen ohjelma, jossa Diandra ja Aarne Pelkonen lauloivat oikeita joululauluja ja Ella Kanninen juonsi, oli hyvin aito ja tunnelmaltaan lämpöinen.

Nyt on seurattava kylmän sodan uudelleen arviointia, joka poikkeaa hätkähdyttävästi siitä, mihin nuoruudessamme totuimme. Kuinka asenteet ja arvotukset ovat kellahtaneet päälaelleen, kuinka nyt reippaasti rusikoidaan kaikkea sitä, mitä henki kurkussa pidimme voimassa ennen vanhaan. Nyt puhdistus heilahtaa toiseen laitaan, tuskin muistetaan enää, että itänaapuri todella oli aggressiivinen, vainoharhainen ja  hampaisiin aseistettu painostaja ihan rajan takana. Tai no, on tietty ilmassa uusia muistutuksia…

Olihan siinä pakko kumartaa ja nöyristellä, mutta ei kansa kokonaan itsekunnioitustaan menettänyt. Lukuun ottamatta poliittisia kiipijöitä tiesimme ihan hyvin, mistä oli kysymys. Tämä on juonikas ja sisukas sakki tämä Suomen kansa, tekeytyy vaikka lattiamatoksi jos tarvis vaatii, mutta osaa myös nousta ja taas suoristautua., Nyt Jari aloittaa jälkiviisaine tietäjineen.

No siinä se tuli, toinen osa. Itsehäpäisy oli vähän laimentunut. Jari julisti Marjo Vilkon sanoin, että NL:n nootti 1961 oli oma tilaus. Kysymyshän on edelleen kiistanalainen. Gordon F. Sanderin uusi kirja Kansalainen Kekkonen heittää aiheeseen amerikkalaisen kohdevalon eikä usko omaan tilaukseen. Muutenkin Sander valaisee jännästi kuinka koviin kuulusteluihin Kekkonen joutui Amerikan matkallaan Kennedyn ja kumppaneiden taholta.

Kiintoisa ohjelma vanhan politiikan ajoilta palauttaa mieleen monia silloisia tunnelmia. Maanpuolustuskurssitoverini Armi Kyynäräinen on tähän asti ainoa, joka rohkeni tunnustautua kekkoslaiseksi – hänkin vasta Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Hyytävän hirveä oli Jarin lukema Antti Eskolan mietelmä sosialistis-solidaarisesta rakkaudesta! Eskolakin viisastui, mutta hyvä muistuttaa sen ajan hulluimmista hurahduksista.

Vuotta on jäljellä kolme päivää. Kuinkahan osaisi käyttää ne hyödyksi. Muisteluksi taitaa mennä. Uuden vuoden lupauksiakin olisi tehtävä. Vielä ehtii. Eri asia kuinka ne sitten taas pitävät.

Viattomien lasten päivänä 2021

Moni hovissa on varmaankin helpottunut, kun kuningatar Elisabeth perui joulupäivällisen. Ainakin mikäli uskomme ohjaaja Pablo Narrainin ja käsikirjoittaja Steven Knightin kuvausta näistä juhlista uutuuselokuvassa Spencer. Kolea ja kammottava tilaisuus saa prinsessa Dianan aivan suunniltaan.

Elokuva ei tuo varsinaisesti uutta väriä Dianan kuvaan tai muihin hovin jäseniin, mutta syventää prinsessan psykosomaattista tuskaa pakollisten perinnetapojen vankina. Oikeastaan hän vaikuttaa tässä lapselliselta kiukuttelijalta, jolle mikään järjestely hovissa ei näy kelpaavan. Hän on eksyksissä sekä konkreettisesti että psyykkisesti. Tulee mieleen prinssi Philipin tokaisu perheen nuorille kapinallisille mainiossa Crown-sarjassa: ”Teille on annettu kaikki mahdolliset edut, mistä nuoret vain voivat unelmoida, ja silti ette osaa elää niiden kanssa.”

Muistinvarainen repliikki kuvaa hyvin tämänkin elokuvan henkistä murtomaata. Näyttää siltä, että Diana oli päättänyt olla vastaan kaikkea, mitä asema häneltä edellytti. Katsoja jo toivoisi, että likka tekisi edes yhden pienen kompromissin. En nyt rupea ”spoilaamaan” (pilaamaan sanoisi hölmö suomalainen) vasta tulossa olevaa elokuvaa, jonka näin ennakkoon. Hyvin näytelty se on ja jokseenkin toisenlainen kuin odottaisi, keskittyy vain joulunpyhiin. Loppu on klassisen vapauttava, riuhtaisee irti ankeasta todellisuudesta.

Välillä piti käydä teatterissakin, Lillanissa menee kehuttu näytelmä, jolla on pitkä nimi ja autismista se kertoo, mutta kun tulimme Eeva-Liisan lipuilla ovelle, näytäntö olikin peruutettu. Ei hätä ollut sen näköinen, vieressä Karl Johan tarjosi mainion lipeäkalaillallisen, jota voi suositella kaikille, vielä muutaman valmistavat ennen joulua. Näin vaihtui hengen anti aineelliseen.

Eilen tulin sattumalta katsoneeksi televisiosta mestariteoksen, vaikka sitä ei suuremmin mainostettu – kaikenlaisista sarjoista kyllä pyörii sitä ärsyttävämmin trailereita ja ennakkoiskuja – usein juuri ennen uutisia, jotta niitä on vaikea vältellä.,

Mestariteos oli Andrzej Wajdan viimeinen elokuva Jälkikuvia (2016), joka näytti hyytävän rauhallisesti kuinka modernistinen taidemaalari Wladyslaw Strzeminski murskattiin stalinistisen kauden Puolassa toisen maailmansodan jälkeen.  Elokuvan voima on sen koruttoman kouraisevassa kerronnassa. Jossain kritiikissä vilahti käsitys, että sitä vaivaa ”suurmiestauti”, mikä ei pidä paikkaansa. Jos yksilö on eläessään osoittanut poikkeukseallista voimaa ja vastarintaa, eikö häntä sitten pitäisi kuvata sellaisena? Kipeän kauniisti kuvattiin pienen reippaan tyttären suhde isäänsä, tähän työhönsä viime voimillaan paneutuvaan taiteilijaprofessoriin.

Puolalaiset ovat kautta historiansa olleet oman tiensä kulkijoita, toivottoman itsepäistä kansaa, kuten jo Hrushtshov aikoinaan tuskaili. Kansannousu Neuvostoliiton komentoa vastaan alkoi joitain vuoisia elokuvan tapahtumia myöhemmin, ja sekin tietysti murskattiin.  Ei polakkeja vieläkään ihan helpolla saada uuden ylivallan eli EU:n komentoon, vetoavat pirulaiset omaan perustuslakiinsa. Wajdan kerronnassa on pitkän uran jälkeen testamentin tuntua.

Vähän on ollut häiriöitä postin jakelussa, mutta Hesari tuli sentään aamulla. Suvi Ahola osoittaa esseessään, kuinka kirjailijat meillä yhä selvemmin kuvaavat ihmistä osana luontoa. Kas vain, muuan Sillanpää oli tällä kannalla sata vuotta sitten, peräti tieteellisin ja monistis-filosofisin perustein. Pitkään häntä on pidetty ikään kuin vanhentuneena kirjailijana…

Televisiopalstalla toimittaja pitää mielenkiintoisena ohjelmaa, jossa toimittaja haaastattelee toimittajaa toimittajan työstä. Heistä itsestään se varmasti onkin huippumielenkiintoinen.

18.12. 2021

Säästyin puheenpidolta, F. E. Sillanpään Seuran joulukahvit oli viime hetkillä peruttu. ”Ettei vaan kukaan sairastuisi”, perusteli sihteeri. Vanhojen perinteiden pitäjässä ei koronapasseihin luoteta.

Pitämättä jääneen tilaisuuden sijasta pääsimme toisille kahveille. Myllykolun Kesäteatterin Grand Old Lady Helmi Tarkki kutsuttiin seuran kunniajäseneksi – häpeä että näin myöhään, mutta parempi sentään. Vasta 96 vuotta täyttänyt taituri esitti kotonaan meille seuran veteraaneille monologinsa ”Äite rakas” ja päälle vielä Sillanpään ainoan murrepakinan ”Ku’ sokeria saatiin”. Sanasta sanaan, tauot ja sävyt tarkoin muistissa, murteen rytmi tallessa – ihmeellinen esitys!

Helmi tulkitsi Sillanpään Miinaa Myllykolussa ylivoimaisesti. Hesarin Sole Uexküllin mielestä hän oli näyttämöllä ”painonsa arvosta kultaa”. Näitä ohjaamiani monologeja kierrätimme aikoinaan ympäri maata 26 paikkakunnalla. Menestys vaihteleva täysistä saleista kolmeen katsojaan. Mieliin painuneita retkiä vähäisin tarvikkein, henki korkealla.

Sinänsä juhlahetki Helmin luona oli surunvoittoinen. Muistelimme kultaisia kultturiponnistuksia, joista kukaan ei täällä enää välitä. Myllykolun teatteritoiminta täyttää ensi kesänä 50 vuotta, jonka kunniaksi kunnalta herui teatterinsa historiikkiin tukea 0 euroa.  Päivän lehdessä oli lisäksi tieto, että mikään taho ei enää ole kiinnostunut perinteisen teatterin jatkosuunnitelmista. Taitaa sammua koko taidelaitos.

Toinen kunniajäseneksi kutsuttu on opetusneuvos Kauno Perkiömäki.  Muistan kuinka hän Kansalaisopiston rehtorina soitti jokseenkin päivälleen 50 vuotta sitten minulle Helsinkiin ja esitti hyvin kainon toiveen, että voisiko Myllykoluun saada kesäksi jonkunlaisen kuvaelman Sillanpään teksteistä… Oli onkinut nimeni paikalliselta sukulaiselta. Johtava Sillanpään tutkija Aarne Laurila oli sitä mieltä, että se on mahdotonta, liian verkkaisaa kerrontaa. Sanoin että voisihan sitä yrittää – ja loppu on kuten sanotaan historiaa. Mutta turha sitä nyt on kirjaan viedä, tuumivat Kyrössä

Kun vielä 80 vuotta toiminut kulttuuritalo Koskilinnakin myytiin happigeneraattoreiden esittelyhalliksi, henkinen elämä  paikkakunnalla potee pakahduttavaa hapenvajausta. Ilon pilkkuna sentään: Kyrön Joulun uusi numero on korkeatasoinen ja mielenkiintoinen, pääjuttuna Asko Mielosen artikkeli kovan onnen näytelmäkirjailija Eero Alpista. Asko tekee ihmetempun: paljastaa Sillanpään kirjoittamia teatteriarvosteluja, joista en ole tiennyt mitään!  Ne on kaivettava pikimmiten esiin.

Laitoin Villa Viehätystä joululepoon ja kävin hutausmaalla. Siellä rakas Marja viettää huomista 75-vuotispäiväänsä ohuen lumipeitteen alla syvässä rauhassaan. Sytytin lyhtyyn kynttilän ja toivotin onnellista, maisista huolista vapaata vaellusta jossakin tähtitaivaan laella.

Lucian ja valon päivänä 2021

Totuuden jälkeinen aika jyllää myös kulttuuriohjelmissa. Korvaan tarttui menneellä viikolla tv:n KulttuuriCoctailissa Sofi Oksasen havaintoesitys siitä, kuinka masentunut Susan Sontag oli saatuaan Nobel-palkinnon. Pieni virhe vain siinä, että Sontag ei koskaan ole saanut Nobelia. Masentunut hän on voinut olla ja syystä kyllä. Ehkä Sofi muisteli Susanin saamaa National Book Awardia, varmaan sekin otti häntä päähän.

Mihin Finlandia-palkinnon rahoja on käytetty? Samoihin aikoihin joku muisteli radiossa, että Laila Hietamies oli sanonut palkinnon saatuaan hankkivansa pölynimurin. Hietamies eikä edes Hirvisaari saanut koskaan Finlandiaa, ehdolla kyllä oli kerran. Ja pölynimuria tuskin enää itse käytteli, mutta siivoojalle se olisi kaiketi ollut tarpeen.

Hyviä juttuja ei tietysti pitäisi pilata tosiasioilla, senhän kirjailijat itse tietävät. Tänä aamuna kulttuurikriitikot keskustelivat tv:ssä tärkeistä aiheista, kuten teknomusan berliiniläisistä juurista ja mistä kontekstistä kritiikkiä kulloinkin kirjoitetaan. Myös Valko-Venäjän sorrettu taiteilija sai huomiota ennen kuin hänen teoksensa on täällä Helsingissä nähtävillä.

Ei varmaan kenenkään mielessä käynytkään semmoinen sata vuotta vanha runoilija kuin Eeva-Liisa Manner, josta äskeisen merkkipäivän vaiheilla ilmestyi tuore elämäkerta. Suomalainen klassikko ei ole mikään erityinen kulttuurikeskustelujen aihe. Pieni hommage olisi kuitenkin ollut paikallaan, vaikka vanhan Viipurin kohtalo ei nyt vedä vertoja Minskin ajankohtaisille tapahtumille.

Marja-Leena Tuurnan elämäkerta Mannerista on hyvä ja luotettava käsikirja, elämän ja teosten pääasiallinen läpikäynti. Mutta Mannerin rikas tuotanto ja suorastaan seikkailullinen elämä ansaitsevat vielä seikkaperäisemmän ja syventävän käsittelyn, näin varsinkin näytelmien ja esseiden osalta. Mutta Tuurna on avannut hyvän uran jälkeen tuleville tutkijoille, joista varsinkin Tuula Hökkä on jo paljon runoilijasta julkaissutkin. Lisää odotellaan.

Matti Kuusela, mainio kirjoittaja muuten, huitaisee giganttisen harhaiskun Aamulehdessä lakaisemalla toistakymmentä klassikkoa Eino Leinosta Paavo Haavikkoon kärpäslätkällä kumoon tehdäkseen kunniaa ikisuosikilleen Eeva-Liisa Mannerille. Ihan näin tolkuttomiin ei tarvitse mennä, jotta vähän unohduksiin painuneen runoilijan kruunu kirkastuisi, mutta yritys on herooinen ja ainakin toista kuin helsinkiläisten kulttuurikeskustelijoiden yliolkaiset ohitukset. Mutta tällaisetkin liikkeet jotenkin sopivat Mannerin monisärmäiseen persoonaan. Ei koskaan mitään ihan tavallista…

Jospa hän olisi jaksanut vielä pari myöhäistä kokoelmaa tehdä eikä mennyt pilaamaan varhaisempia Runojensa valikoimaan, ties vaikka Jarl Helleman olisi manageroinut hänestä ansiokkaan Nobel-ehdokkaan. Mikä taas olisi hänelle tuottanut juuri sellaista tuskaa kuin Sofi Oksanen kuvitteli Susan Sontagin kohdalle. Suuret taiteilijat eivät käyttäydy odotusten mukaisesti, eivät edes palkintoja saadessaan.

Mannerin Espanjan seikkailuista saisi hyytävän hauskan tv-elokuvan ja vaikka mitä, jos joku ymmärtäisi aiheeseen tarttua. Siihen pitäisi laittaa runollisia ylä-ääniä, maailmantuskan jyrinää ja absurdia elämänleikkiä, joten taitaa olla ylivoimainen koetus kenelle hyvänsä. Jonkun sopisi silti yrittää.

Ajelen viikonlopuksi maalle ja tuon sieltä hyllystä Mannerin kirjat, sen verran tässä on tullut kosketusta. Sieltähän ne varsinaiset täysosumat löytyvät, vaikka Manner ei ikääntyessään hyväksynyt edes kuuluisaa Tämä matka –kokoelmaansa. Se kertoi hänestä vain tekijänsä sitkeydestä, sen arvo oli terapeuttinen ja se täytti hänet jälkeenpäin mielipahalla ja häpeällä. Kielellisestikin se oli kömpelö! Tässä siis Mannerin oma arvio kokoelmasta, joka ilmestyessään 1956 Tuomas Anhavan johdolla julistettiin uuden runon suurimmaksi merkkiteokseksi.

Hiipii mieleen, että tässä Mannerissa on tosiaan vielä paljon tutkittavaa ja ihmeteltävää.

9.12.2021

Olen minäkin muistanut Eeva-Liisa Manneria, jopa fyysisesti. Painelin Finlandia-taloon runoilijaa juhlimaan. Tärkein syy oli Sina Kujansuun ja Maila Böhmin yhteisesitys, jossa vaikeana pidetty runous selkiytyi erittäin jäntevästi. Sina on todellinen lavaleijona, ja Maila säesti kauniisti. Olin oikein ylpeä siitä, että sama taiteilijakaksikko esiintyi kesällä Marjan muistotilaisuudessa.

Muukin juhlaohjelma oli rennon täyteläistä, varsinkin Jussi Tuurnan johtaman bändin soittelu, hänen ja Anna-Mari Kähärän lauluiksi säveltämät runot ja Kaija Viitasalon johdolla kauniisti esiintynyt naiskuoro. Kuultiin myös Mannerin kirjeitä ja Noora Dadun esittämä runo ”Meren Mobile”.

Toiseksi osallistuin juhlintaan ostamalla aulasta tekijän kädestä Marja-Leena Tuurnan uunituoreen elämäkerran Mannerista. Kirja on ilahduttavan kohtuukokoinen ja tiivis, sen parissa ei mene koko viikkoa kuten Haavikon punnerruksessa. Alusta jo huomaan, että Tuurnan ote on selkeä ja varma, ei turhaa kirjallisuustieteellistä rypistystä. Tekijä tunsi hyvin kohteen, samoin Sina, joten heidän tulkintansa lepäävät tukevalla perustalla.

Kolmanneksi kulkeuduin kutsusta juhlien jatkoille Lallukkaan, ja siellä vasta riemu repesi. Tarjoilu oli runsas ja tunnelma välitön. Istuin pöydässä kahden järjestävän E-L Manner -seuran kunniajäseniksi kutsutun välissä, juuri mainittujen Marja-Leenan ja Sinan. Ei paremmin voisi sattua. Seuran puheenjohtajaa Malla Kuurannetta on kiitettävä onnistuneesta juhlakokonaisuudesta, jossa oli rönsyä ja improsivoidun tuntuista rosoa vähän kuin Mannerin elämässä ja runoissa.

Edeltävä viikko täyttyi sekin tapahtumista, ei voi mitään. Torstaina esitelmöin omassa Mika Waltari -seurassa nimihenkilön ja Väinö Linnan suhteista. Aihe avaisi hyvinkin laajoja kirjallisia, poliittisia, filosofisia ja henkilökohtaisia näkymiä – hyvä jos vähän kutakin pystyin raapaisemaan. Jos joku innostuu aiheesta ja tilaa puhumaan, lupaan edelleen syventää sanomaani. Yleisöä riitti Töölön sali täyteen, vaikka korona edelleen kummittelee. Paras luontaispalkinto: ihana Tiia tarjosi Elitessä sen illallisen, joka Taipaleenjoen yhteydessä jäi taannoin väliin.

Sain kolmannen rokotuksen keskiviikkona, oli kulunut tasan kuusi kuukautta edellisestä. Kivuttomasti se kävi enkä nytkään tuntenut mitään jälkioireita. Vähän aikaa jonotimme viimassa Jätkäsaaren kadulla, mutta se ei haitannut. Tällaisesta tulee miellyttävän solidaarinen yhteiskuntaan kuulumisen tunne, joka on toista kuin kiukkuinen individualismi, joka kieltää omaan pyhään ruumiiseen mitään pistämästä.

Finladiatkin ehdittiin tässä välissä jakaa, ja joku kysyi puoliaiheellisesti, ovatko hyvät kirjailijat loppumassa, kun samat palkitaan useampaan kertaan. On havaittavissa pientä väsähdystä suhtautumisessa palkintoihin. Luen Jukka Viikilän voittajaromaania ja ihailen ilmavaa sanontaa, fragmentaarista assiosiaatiotekniikkaa, yllätyksellisiä mietteitä, mutta en oikein saa hahmottumaan romaanin muotoa tai rakentumista – lieneekö se tarkoituskaan.  En myöskään tutustu kirjassa viliseviin, ajatuksiaan laukoviin henkilöihin. Pääasia että viisaita puhuvat.

Ja vielä maanantaina piipahdin naapurissa Agricolan kirkossa kuulemassa Rajattoman ja solistien joulukonserttia. Siellä Katrikin veti Hoosiannaa varmalla tyylillä ja tunteella. Kiva nähdä monen vuoden jälkeen, että elossa ollaan. Pääsin tällä kertaa vaivattomasti livahtamaan sisälle kirkkon, kun yritys viimeksi tylysti torpattiin. Edistystä siis.

Näinkin vilkas voi ensimmäinen adventtiviikko olla, kun lämpimikseen käy siellä ja täällä. Nyt tuleekin seisahdus ja voin keskittyä taas kunnolla kirjalliseen työhön. Piti olla vielä perinteinen finaali F. E. Sillanpään Seuran jouluakahveilla, mutta peruuttivat tilaisuuden viime hetkillä. Onkohan siellä Hämeenkyrössä joku erityinen koronapiikki havaittu? Vai eikö ole kuultu passista? Poikani mukaan Tampereen Nokia-areenalla oli täysi rähinä päällä ja seinät pullistelivat ylen onnellista lätkäkansaa.

Vihje: Manneria voi juhlia vaikka kuuntelemalla Ylen ykköseltä Poltetun oranssin kuunnelmaversiota, ensimmäinen osa tuli tänään ja toinen ensi sunnuntaina. Varmaankin tallessa Areenalla. Herkkä tulkinta, vaikka näyttelijäin puhe painuu välillä liian taiteelliseksi mutinaksi. Näytelmän kantaesitys yllätti aikanaan Tampereella kaikki, ja se meni vaikka kuinka kauan, toistakymmentä vuotta muistaakseni. E-L Manner, 100, oli kova mimmi kirjailijana ja ansaitsee huomionsa.

5.12.2021