Panu Rajala

Kuinka kipeästi kirpaisikaan TTK:n finaali. Kuinka Marja olisi nauttinut ja jännittänyt Waltterin puolesta, joka nyt pääsi kunniakkaasti pronssille. Kärjen taso taisi olla kovempi kuin koskaan, jos nyt tanssista mitään ymmärrän. Pistetaulukkokin ylitettiin. Nyt katsoin tätä kuin jotain muisto-ohjelmaa, Marjan eläessä keksin lukemista tai muuta tärkeämpää. Väärin tehty sekin.

Onhan tämä parasta Maikkarin tuottamaa viihdeohjelmaa. Tuomariston replikointi on nautittavaa vaikka odotusten mukaista. Tämä ja Jälkihiki urheilun puolelta tuottavat elävämpää ja täsmällisempää kommentointia (valitettavasti) kuin mikään kulttuuriohjelmaksi nimetty, ehkä radion ykköstä lukuun ottamatta.

Melko reipasta replikointia oli kyllä siinä kohutussa Sannikassa, jonka miljoonan muun mukana katsoin jälkikäteen. Taisi kelpo tähtitieteilijä huomata, että on turha yrittää normaalia järkipuhetta fanaatikon kanssa. Kun henkinen hyökkäysvaunu on ajettu valmiiksi eteen, mikään ei mene läpi. Pelkäsikö turvattomaksi heittäytynyt toimittaja, että leppoisa valkoinen urostieteilijä hyökkää siinä studiossa hänen kimppuunsa? Parhaan kommentin aiheesta kirjoitti viime  Kuvalehteen Matti Simula otsikolla ”Ihmiskunnan viholliset”.

Olisi Waltarinkin pitänyt tajuta, että Egyptissä 3000 vuotta sitten sotineista sontakärsistä ei olisi saanut käyttää tuota vielä pahempaa nimitystä, joka pian sensuroitaneen Sinuhen uusista painoksista. Toisaalta solvaukset ovat etupäässä Horemhebin repliikeissä, mutta saako vanha romaanihenkilökään roiskutella suustaan ihan mitä hyvänsä? Ihmisoikeudet ne olla pitää muinaisessakin sotaväessä.

Taipaleenjoen taistelut käytiin taas läpi Finlandia-talossa ja Tampere-talossa. Täällä Helsingin esityksessä riemukkainta oli, että maestro Ilkka Kuusisto tuli sittenkin paikalle. Hauska oli tavata pitkästä aikaa. Myönsi tunnistaneensa tarttuvat sävelensä oopperan esityksessä, joka meni taas mallikkaasti. Yleisöäkin riitti jopa teoksen ennakkoesittelyyn. Jyrki Anttilan dynaamista järjestelykykyä on ihailtava, joka paikkaan poika ehtii, jopa näyttämölle tuottamistohinan välissä.

Kiertue jatkuu keväällä eri kaupungeissa, ja ensi kesänä keskistytään jo Raatteentien rätinään. Uljas Pulkkis vielä viimeistelee sävellystä, mutta libretto taitaa jo kelvata semmoisenaan. Yleisön joukosta tuli lisää ehdotuksia: Kollaa kestää ja sitä rataa. Se sota ei lopu koskaan eikä onneksi uusiakaan juuri nyt aloiteta. Kunhan saataisiin sota koronaa vastaan valmiiksi. Keskiviikkona menen ja otan kolmannen rokotuksen.

Adventti alettiin, Katrin virallinen Hoosianna kuultiin, maassa rauha ja kaikki hyvin. Joulua kohti hyytävässä marrasviimassa.

29.11.2021

Tätä nyt jonkin aikaa vielä ennen kuin paikat pannaan kiinni. Tai niitä rajoitetaan. Tai koko maa menee säppiin. Tautikäyrät kiipeävät hurjiin korkeuksiin.

Viikolla oli joka ilta menoa, mikä huimaa hiljaiseloon tottunutta. Mika Waltari -seura ehti pitää pikkujoulut Suomalaisella Klubilla, kaikki muut niitä jo peruuttelevat. Paikka sopi mainiosti kirjallisen seuran hillittyyn juhlintaan. Pitkästä aikaa saimme tavata monia tuttuja. Ruokakin maittoi. Oikeastaan oli ihan rattoisaa.

Kun olin valitellut liian raskaita näytelmiä, Eeva-Liisa ohjeisti minut katsomaan musikaalia Once Lilla Teaterniin. Se oli ainakin riittävän kevyt, sinänsä pieni ja ohut tarina aloittelevan muusikon elämästä ja koskaan toteutumattomasta rakkaussuhteesta. Sympaattista ja svengaavaa, olen aina pitänyt irkkumusiikista. Tuukka Leppäsessä on ainesta vaikka minkälaiseksi tähdeksi. Kotoisessa Lillanissa pitäisi käydä useammin, kyllä.

Vanha yhteistyökumppani Seppo Pohjola sai uuden sävellyksensä Juuret kantaesitykseen Helsingin Kaupunginorkesterin kokoonpanolle, ja sitähän oli mentävä Musiikkitaloon kuulemaan. Sepon lämppäreinä olivat Bela Bartok ja Erik Bergman ja lopulta päästiin pääasiaan. Ihan oikeasti innostuin Sepon nostoista ja kiihdytyksistä ja lyyrisistä suvannoista, joita kapellimestari Nils Schweckendiek ymmärtääkseni vispasi varmalla taidolla. Istuimme Tuula Uusi-Hallilan kanssa säveltäjän vieressä, ja hän vaikutti hyvinkin tyytyväiseltä kuten mekin.

Meidän pitää vielä saattaa Sepon kanssa muutama yhteishanke päätökseen, turha jättää roikkumaan. Sepon Sillanpää-ooppera oli Hämeenkyrön Myllykolussa menestys, vähän samalla linjalla voisimme jatkaa. Nyt säveltäjä on paneutunut muihin aiheisiin, ja uusi oopperakin on tekeillä – sanoisin että varsin yllättävästä aiheesta.

Jatkoimme vilkasta juttelua Tuulan kanssa läheisessä Storyvillessä ja selitin varmaan uuvuttavasti muistelmieni rakennetta, jonka olen vastikään oivaltanut. Tuula jättää pitkäaikaisen pestinsä Tietokirjailijoissa, aika aikaa kutakin. Seuraavana päivänä eli tänään hän soitti syksyn parhaan uutisen, joka on vielä salaisuus. Työinto joka tapauksessa nousee kohisten.

Eikä tässä vielä kaikki. Täyteläinean viikko huipentuu huomenna Ilkka Kuusiston Taipaleenjoki-oopperan vierailuun Finlandia-talossa. Hei sinne kaikki, vielä saa varmaan lippujakin. Korona on tätä oopperaa kovasti koetellut, mutta sieltä se tulee Jyrki Anttilan tuottamana kuin panssarivaunu Taipaleelle. Jaakko Kortekangas on Yrjö Jylhä ja Jyrki itse Dolmatovski. Upeaa laulantaa! Pidän klo 13 teoksen esittelyn yläaulassa ja siten pamahtaa, tapaamisiin vaan.

Eihän tässä ehdi ottaa kantaa edes raivoisaan rasismikeskusteluun saati viruksen viilliintyvään hyökkäilyyn, kun taas tulee uusi muunnelma Afrikan kärjestä. Ei rauhaa eikä rajoituksetonta elämää. Mutta kestetään kaikki, kesti ne miehet Taipaleenjoellakin tiemmä vähän kovempaakin tulitusta.

26.11. 2021

Rantasaunassa vielä kerran, mutta mustaan veteen en uskaltautunut. Pätkin myrskyssä kaatuneen koivun. Tyttöjen kanssa ollaan maakartanoa katsastamassa, kaikki niin hyvin kuin kohdallaan. Entiset tilukset jokseenkin myyty. Voi kuvitella elävänsä vanhassa venäläisessä romaanissa.

Poikani nelikymppisiä vietettiin Tampereella. Kaupunki on niin pontevasti muuttunut, ettei sitä kohta enää tunnista. Mutta Vilhon mielestä kaikki on hienoa, liputkin on jo hankkinut Nokia-arenan avausotteluun Ilves-Tappara. Hyvä kun Mansessa menee hyvin ja kovaa.

Naapurissa kävin tervehtimässä Hilkkaa ja Taunoa ja kuulin kaikkia olennaiset uutiset kyliltä ja pitäjältä. Samaa mieltä olimme siitä, että Koskilinnan kohtaloon yritettiin puuttua liian myöhään. Mitä seuraavaksi? Pannaanko koko Hämeenkyröä myyntikuntoon, jotta ohitustietä pitkin päästään nopeasti ohi Ikaalisiin. Eikö mitä, Helsingissäkin myydään Kulttuuritalo.

Finlandia-talo on vielä paikallaan. Siellä kävin Maanpuolustuskurssiyhdistyksen 60-vuotisjuhlassa ja kuulin jäntevästi vedetyn seminaarin puolustuksemme nykytilasta. Tärkeintä kuului olevan tuntea tilannekuva ja parantaa yhteyksiä ei virastojen ja ministeriöiden välillä. Niilläkö nykyisin maata puolustutaan? Ehkä jotain kättä pitempääkin vielä tarvitaan.

Vilustuneen presidentin tervehdyspuheen luki kansliapäällikkö Haukkala. Miesvaltaista väkeä väitettiin olevan paikalla 900. Tapasin juhlatoimia johtaneen Pekka Huhtiniemen ja kyröläisperäisen Kimmo Sasin sekä viimein yhden oman kurssini jäsenen, viehättävän Barita Rosenströmin. Se jo sinetöi viihdyttävän illan. Puolustimme kurssimme kunniaa hyvällä menestyksellä.

Seuraavaksi Finlandia-talossa kajahtavat ensi lauantaina Taipaleenjoki-oopperan mahdikkaat sävelet. 80 vuotta sitten maata puolustettiin hyvin konkreettisesti metri metriltä. Oopperan kiertue huipentuu seuraavana sunnuntaina Tampere-taloon. Maanpuolustuksellista aikaa tuppaa olemaan aina tämä loppuvuosi, ja nyt Valko-Venäjä tarjoilee mukaan omat lisävirityksensä. Miten fiksu idea muuten Niinistöltä järjestää linnan juhlat vain veteraaneille ja terveydenhoitajille! Bravo.

Otavan tietokirjailijaillassa riitti väkeä niin ikään. Kiva oli pitkästä aikaa vaellella muistorikkaassa kolmannessa kerroksessa, jossa juutuin puheisiin muun muassa Martti Turtolan ja Atte Korholan kanssa ja piipahdin Lasse Lehtisen ihailijapiirissä, missä ehdin kehaista sisältörikasta Ritavuori-kirjaansa. Yhden Juntusten perillisen kanssa puhuttiin paljon Kiannosta. Yksinäisen miehen kannattaa käydä näissä tuulettumassa, ettei vallan kämppäänsä rämety.

Mutta nyt on viikonloppu maalla päättymässä, hiljaksiin ripeksii lunta jäätyneille teille. Onneksi vaihdoin perjantaina talvirenkaat. Kotimatka on toivon mukaan turvattu.

21.11. 2021

Tulihan se viimein, Jyrki Nummen arvio Paavo Haavikon elämäkerrasta (HS 14.11.). Kulttuuritoimitus ei hirveästi halunnut nostaa tapausta. Se ei ollut ykkösjuttu ja uutisoitiin vaimeasti, sivumäärä oli tärkein tieto. Vaikutti että sitä oli toimituksessa pantattu, oli kai tärkeämpiä popparijuttuja jonossa.

Yhtä kaikki Nummen juttu on hyvin kirjoitettu ja jäsentää Haavikon uraa mallikkaasti. Yksi piirre näissä toistuu. Yleensä arvioissa keskitytään kuvaamaan kohteen elämää ja työtä, itse kirja eli elämäkerran taso jää ohuelle maininnalle. Anhavan ponnistus olisi ansainnut lähemmän tarkastelun, mutta sisällön referointi palvelee tietty lukijoita. Hyvä näinkin, vihdoin ja viimein.

Kirjojen markkinoinnissa ei ole messujen, palkintoehdokkuuksien ja isänpäivän jälkeen enää lentotilaa. Joulumarkkinat sitten ratkaisevat kalkkiviivoilla menekit, enimmät kirjat myydään parina joulunaluspäivänä. Eroa on entiseen aikatauluun. Sinuhe ilmestyi marraskuun lopulla ja Tuntematon joulukuun alussa. Hyvin ehtivät myyntiin myöhemminkin, markkinoida ei paljon tarvinnut.

Arvuuttelin viimeksi, kenen Granfeltin jälkeläisiä talousnero Miki Kuusi on. Tutkittu tieto kertoo, että ei Matin eikä Pekan, vaan heidän nuorimman veljensä Eino Heikin pojanpooika. Tämä oli hortonomi ja muusikko, edusti sikäli myös suvun humanistista perinnettä. Eino Kuusi, josta käytettiin enemmän toista nimeä Heikki, hoiti Kuusien perintötilaa Mäntyharjulla. Hänen poikansa Timo oli huippukirurgi ja perusti oman yrityksen. Siltä alustalta oli Mikin eli Mikko Akselin hyvä jatkaa, Piilaakson kautta. Perhe voi olla pahin, mutta joskus paras.

Kun en ole ruuan tuomiseen koskaan palkkavoimaa tarvinnut – pari pzzalähetystä maalla olen tilannut – on vaikea käsittää tätä Wolt-tsupparien firman jättimenestystä. Onko näin paljon laiskoja ja mukavuudenhaluisia asiakkaita? Ymmärrän jos jossain Kuopion takana hankalan matkan päässä tekee mieli tilata päivällinen suoraan kotipöytään, mutta miten Helsingin tiheäverkkoisessa myymälämaailmassa? Miten ravintolat suhtautuvat? Eikö laajeneva tsupparijoukko rokota heitä siinä kuin pandemiakin? Mainion markkinaraon on Miki joka tapauksessa kekannut.

Miten ratkeaa uusin rajakahakka Puolassa? Miten vanhan Jugoslavian uusi hajoamissota? Onneksi Bosnian puhurit eivät häirinneet Huuhkajien komeaa voittoa Zenicassa. Serbijohtaja Dodik kaavailee jo omaa erillisarmeijaa. Elisabet Rehn luonnehti miestä vanhan tuntemuksen pohjalta ketuksi. Jospa oveluus haihtuu ja mies paljastuukin Bosnian sudeksi. Edellinen kansanmurha on tuoreessa muistissa.

Paavo Haavikko syytti länttä Afganistanin kansanmurhasta. Se kuului hänen runollis-poliittiseen liioitteluunsa. Afgaanit ovat itsekin aika kovia murhaamaan kun niikseen tulee. Nyt niitetään taas lännen tuhotöiden hedelmiä Valko-Venäjällä, jos Lukashenkaan on uskominen.  Irakin kurdien pakolaisvirta on alkuaajn länsivaltioiden syytä, tietysti. Mitä nyt Turkki on vähän lisäillyt painetta pakoiluun, patoaa sitä länsirajallaan ja lähettää ylijäämää rajan yli pohjoiseen. Valko-Venäjä pistää menemään polakkien kiusaksi, ihmisoikeuksista viis. Putinilla ei ole osaa eikä arpaa asiaan, tietenkään. Hauskoja veikkoja.

Presidentti Niinistö epäilee, ettei EU pysty panemaan ”kovaa kovaa vastaan” ja on varmaan oikeassa. Heti joukko tutkijoita (sukupuolta mainitsematta) rientää kauhistelemaan tällaista kantaa. Ei tässä mitään kovaa tarvita, vain vanhoja sopimuksia ja niistä kiinni pitämistä. Olisi hauska nähdä kuinka tutkijat papereita heiluttamalla pysäyttävät pakolaisvirtoja. Eivät he pysäyttäisikään, vaan ottaisivat vastaan kaikki. Sitten tutkittaisiin tulijoita ja sopimuksia, kun leirit ovat pullollaan. Painajaismainen urakka.

Tulee mielenn Chamberlain, joka 1938 heilutti sopimusta Hitlerin kanssa Münchenissä ja julisti: ”Rauha meidän ajallemme.” Ei kauan kestänyt sekään rauha. Sopimuksiin on myöhäistä vedota, kun rajalla alkaa rytistä. Ilkka Kanerva totesi eduskunnassa, että pakolaiset tuskin odottavat pari vuotta että meillä saadaan lakimuutokset tehdyksi rajanvalvonnan tehostamiseksi.

Maailma on kaamea paikka, ja Haavikon kyyninen näkemys sopii monin paikoin kummallisen hyvin tähän aikaan. Uutisia on taas jännittävää lueskella.

15.11. 2021

Vilkas kirjaviikko takana. Palkintoehdokkaita on putoillut. Samalla runoileva akateemikko poistui joukosta.

Tieto-Finlandiassa jatkuu sitkeä perinne: kirjailijaelämäkertoja ei oteta ehdokkaiksi saati palkituiksi. Tuskin raati ehti paljon vilkaistakaan Paavo Haavikosta tai Maiju Lassilasta kirjoiteattuja massiivisia teoksia. Molemmista puuttuu vielä varsinaiset arvostelut Hesarissa. Sehän on kuin kirjan kuolema. Katri Valastakin on ilmestynyt elämäkerta, eipä näy listalla, vaikka siinä on nainen naisen asialla.

Kaunokirjoista keskusteltiin äsken Kulttuuriykkösen kisastudiossa. Kukaan keskustelijoista ei ollut lukenut yhtäkään ehdokaskirjaa.  Kun ammattikeskustelijatkaan eivät ehdi lukea, kuka ylipäätään ehtii? Raadin piti ruotia parhaat 200 kirjan joukosta! Tehtävä on inhimillisesti mahdoton muutamassa viikossa. Kilpailun aikataulu on vedetty markkinahenkisesti liian kireälle.

Mutta onhan meillä muilla akaa lueskella vaikka pitkät joulunpyhät, joten ei hätää. Romaaneista ilahdutti Jopi Elstelän yllätysehdokkuus. Johan on pojalla mielialat vaihdelleet, kun aamulla tuli kylmä kritiikki Hesarissa ja iltapäivällä tieto Finlandia-ehdokkuudesta. Tuskin silti pärjää kisassa vanhoille tekijöille, jotka on varman päälle taas poimittu mukaan.

Elstelän rinnalle olisi aivan hyvin voitu valita toinen yllätysjärkäle, Aulis Aarnion sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyyn keskittyvä oikeusfilosofinen romaani Viiltävät muistot. Sekin sen verran vaativa, ettei sitä kukaan raatilainen parissa illassa hotkaise.

Suvut jylläävät. Jopi on Mika Waltarin tyttärenpoika ja Wolt-sankari Miki eli Mikko Akseli Kuusi kuuluu Granfeltin vanhaan aatelissukuuun, samaan kuin Matti ja Pekka Kuusi. Kumman jälkipolveen kuuluu Miki? On perittyä älyä ja varmaan varallisuuttakin.

Tampereen seudulta poistui eloisa vaikuttaja Kirsi Kunnas. Runoilun ohessa hän ehti suojella kaupunkikuvaa Pirkanmaan Perinnepoliittisessa yhdistyksessä. Tosin Näsinneula ja hotelli Ilves nousivat vastoin hänen ponnistuksiaan. Viimeksi tapasin hänet pari vuotta sitten, kun Pirkkalaiskirjailijat yritti muuttaa perinteistä nimeään. Kirsi ponni paikalle tomerasti vastustamaan muutosta, eikä siitä mitään tullutkaan. Hän oli Jaakko Syrjän kanssa yhdistyksen kantavia voimia, persoonallisesti kantaa ottavia keskustelijoita molemmat. Jaakko vaakko vesirotta jäi vielä rannalle, kun Kirsi jo purjehtii yläilmoihin.

Maailmassa tapahtuu murheisia asioita kuten Puolan ja Valko-Venäjän rajakahakat. Huomataan että kaksi Euroopan edistyneistön hylkimää maata, Puola ja Turkki, patoavat pakolaisvirtaa aisoissa. Synkän autoritaariset johtajat tekevät suvaitsevaisille kalliita palveluksia. Tosin omankin etunsa vuoksi, mutta samalla lännen rauhaa suojellen. Me odotamme koska niitä irakilaisia ja muita alkaa tänne rynniä. Pääsemmekö samaan etuvartioon Puolan ja Turkin kanssa?

”Raja railona aukeaa, Edessä  Aasia Itä. Takana Länttä ja Eurooppaa, varjelen vartija sitä.” Uuno Kailaan sanoma ei ole menettänyt hitustakaan ajankohtaisuuttaan.

12.11. 2021

Päivän saa täysinäiseksi, vaikka yksin elääkin. Tai juuri siksi. Tiistaina selvitin lehdet aamulla viiden jälkeen, katsoin pääuutiset ja tein pari tuntia kirjoitutyötä. Sitten liikkeelle.

Paavo Haavikko kehui, että luki Hesarin kulttuuriosaston kolmessa sekunnissa. En pysty ihan samaan, mutta aika lyhenee joka aamu. Haavikon elämäkerta ei mahtunut tieto-finlandisteihin: kukaan ei kai ole ehtinyt paksua kirjaa lukea saati sulattaa.

Seurasin Jyrki Vesikansan väitöstä Metsätalolla. Kunnioitettavaa että kaveri väittelee kahdeksankymppisenä. Poikansa Jarkko väitteli jo vuosia sitten. Harvoin menee näin päin.

Vesikansan aihe on hänen hyvin tuntemansa Uuden Suomen häviö Hesarille ja alasajo. Miten kaikki tapahtui? Yksi syy Usarin häviöön oli näköjään se, että lehden johdossa ei ollut median tuntijoita, vaan liike-elämän ja muiden alojen edustajia. Hesarissa oli peräjälkeen kolme hallitsevaa Erkkoa ja vahva perheyrityksen henki. Siellä muutenkin osattiin asiat paremmin.

Tätini oli kiivas Usarin tilaaja ja murehti syvästi, kun lehti loppui. Sillä oli uskollinen joukko aatteellisia kannattajia, mutta se ei riittänyt.  Murheellista ettei ylipainoisella Hesarilla ole kilpailijaa, ei edes Aamulehti enää sen liityttyä samaan komppaniaan. Ihmetyttää lukea samoja juttuja molemmista lehdistä. Ennen sentään kulttuuriosastot kilpailivat verissä päin, nyt ei Aamulehdessä ole enää edes kirja-arvosteluja! Erkka Lehtola pyörii synkkänä haudassaan.

Vesikansa kuvaa kirjassaan, kuinka Usarin entisaikaan johtava kulttuuriosasto kutistui ja kuoli. Koskenniemi yritti viimeisillä voimillaan vahtia, että sen konservatiivinen linja säilyisi. Siihen se sitten kaatuikin. Parhaat toimittajat lähtivät, Sarajas yliopistoon, Tarkka ja Heikinheimo Hesariin, Polkunen radioon. Jopa Saarikoski oli siihen aikaan Usarin pakinoitsijana.

Sali oli täpötäynnä, ja Jyrki selvisi rennosti jutustellen Raimo Salokankaan leppoisasta vastaväitöksestä. Väitöksissä on harvoin enää oikeata dramatiikkaa, ei varsinkaan näin seniorien kesken. Luin kirjaa sata sivua, hyvin kansantajuista ja hauskasti henkilöihin menevää lehtikronikkaa, levikkikierteen osalta vähän tieteellistäkin tarkastelua.

Kävelin Metsätalolta Kansallisteatterin lippukassalle ja siitä torin yli Ateneumiin, missä katselin Outi Heiskasen maahisia ja menninkäisiä monen salin täydeltä. Pientä grafiikkaa ja joitakin isompia, parempaa keskittymistä kai vaatisi Outin maailmankäsityksen syvempi ymmärtäminen tai sitten ei, hauskat ja aina tunnistettavat piirteensä siinä kumminkin on. Nautin paistettua lohta ja suppilovahveroita museon hitaassa kaikuvassa kuppilassa.

Illalla sonustauduin vielä Waltari-seuraan Töölön kirjastoon, missä Kaari Utrio kertoi seikkaperäisesti romaaniensa taustatyöstä. Hänellä kuten myös Laila Hirvisaarella oli tunnolliset muistiinpanot tukena laajaa romaania kirjoittaessaan. Mika Waltari sen sijaan luotti suureen muistiinsa ja alitajuntaansa, johon upotti mahtavan aineiston. Hän sanoi, että jos joku asia kirjoittaessa unohtui, se ei sitten ollut niin tärkeä.

Keskustelussa Waltari sai jo kohtuutonta arvonnnousua. Ei hän sentää perustanut suomalaista historiallista romaania. Hei hei, minne unohtuivat Topelius, Aho, Santeri Ivalo, Maila Talvio, T. Vaaskivi. Lempi jääskeläinen ja monet muut? Mutta kansainvälisessä menestyksessään Waltari oli tietysti meillä yksinäinen uranuurtaja. Utrion romaanit tunnetaan sentään Saksassa ja Itä-Euroopan maissa.

Päivän huipennuksena kohtasin täydessä salissa yllättäen nuoruuden rakastettuni, jonka kanssa karkasimme sateessa Töölöntorin kulmalle ilahduttamaan sydäntämme viinillä. Tunsimme edelleen olevamme nuoria ja elämäntahtoisia! Eihän voisi tätä täyteläisten elämysten päivää sen kauniimmin lopettaa.

10.11. 2021

Hiljaisia päiviä. Mietteitä nousee. Kuinka kauan riittää elon päiviä? Hyvä että on asioita, joihin ei millään mittaustuloksilla saada vastauksia.

Istuimme Agricolan kirkossa kaikin, etupenkissä lämmenneinä. Hyvin kuulimme, kun liturgi Piety Korpelainen lausui Marja Helena Norhan nimen. Se oli lopullinen tiedotus. Yksi kynttilä kuvassa on Marjan. Nyt hän siis liitänee tuolla kohti valkeutta. Ei voi häntä enää tavoittaa muuten kuin muistoissa.

Viivähdimme lähimpien kanssa sitten meillä kirkkoviineillä ja tosiaan muistelimme. Artsi kertoi mystisen tarinan Usko Nyströmin taulun seikkailuista. Taulu on siirtynyt itsestään Viehätyksestä Törmälle. Kukaan ei tunnusta sitä vieneensä. Juttu kelpaisi kummitusjutuksi Kansanradioon.

Hämeenkyrön kirkossakin oli Marja kuolleeksi ilmoitettu ja hauta kauniiksi laitettu.

Tänä aamuna kävimme Ainon kanssa Malmin hautausmaalla vanhempieni haudalla. On siihen haudattu myös isoäitini Suoma os. Mäkelä, Sillanpään Eemelin täysi serkku eli orpana. Hän kuoli 1923 47-vuotiaana ja jätti jälkeensä neljä lasta. Niitä Rajalan Ville hoiteli kotiapulaisen kanssa, jonka myöhemmin nai. Isäni eli 97 vuotta ja täyttäisi näinä päivinä 114.  Äitini oli vain 92-vuotias kuollessaan.

Heitäkin tulee paljon muistelluksi. Hienoja kunnollisia vanhempia, ei mustaa pilkkua. Minä se saatoin olla ylimielinen ja kärsimätön ja tuotin varmasti pettymyksiä. Kaikki on toivon mukaan anteeksi annettu.

Viikolla kävin sekä Kampin että Munkkiniemen palvelukeskuksissa kertomassa kirjoistani. Aina tulee tupa täyteen ja keskusteluakin syntyy. Munkassa tapasin samalla virkut serkkuni Ullan ja Kaijan sekä performanssitaiteilija Heikki Mäntymaan uusine tyttöystävineen. Lämpimiä sosiaalisia tilanteita nämä, jos eivät kovin tuottoisia, ainakaan välittömästi. Marja kehotti aina menemään kun kutsutaan, sitä edelleen noudatan.

Markku Envallin ovella kävin kolistelemassa, teimme lenkin rannoille ja puhelimme – yllättäen kirjallisuudesta. Missä viipyy arvostelu Martti Anhavan Haavikko-elämäkerrasta? Joskus kirjamessuja on pidetty merkittävien kirjojen takarajana. Omaa uusintani ei varmaan arvostellakaan, kun se elokuvakin 70 on vain numero viipymistään viipyy.

Elokuvissa sentään kävin, näin kiitetyn ja palkitun Hytti no 6. Sympaattinen pieni elokuva, ei mielestäni suuri tai merkittävä. Kovasti se poikkeaa tarinaltaan Rosa Liksomin kirjasta, mutta saman tunnelman se hyvin tavoittaa paitsi että tytöllä on uhkaa vähemmän, kun hyttikaveri on niin leppeä nuorukainen. Sen elokuva näyttää, kuinka ankeaa on matkustaa junassa Venäjällä. Tai kuinka sen ottaa, tarjolla on ainakin tapahtumia. Muistan kun itse matkasin samassa hytissä juopon venäläisen everstin kanssa Leningradiin vähän ennen kuin siitä tuli Pietari. Taisin pelätäkin, tunnelma oli raskas, jotenkin painostava. Kyllä elokuvan katselee, paremman puutteessa. Olisiko vielä nähtävä se uusi James Bond, jossa on Artsin mielestä liikaa räiskettä?

Puolan lähetystöönkin löysin tieni. siellä julkistettiin Jukka Soisalon-Soinisen ja muiden Mannerheim-kirja, muhkea teos, rikkaasti kuvitettu ja tiedoilla varustettu. Siitä olen jo maininnutkin, nyt juteltiin aiheesta Jukka Mallisen ja kumppanien kanssa ja Tapani Ruokanen heitti sateessa ystävällisesti metron pysäkille. Puhuttiin Haavikosta. Kukaan ei lähetystössä puhunut ainakaan suureen ääneen Puolan Eu-kapinasta. Mikä hinku tällä edistyksen unionilla on jyrätä kaikki maat oman mallinsa mukaiseksi?

Kirjallisella rintamalla muuten hiljaista. Markku kehui kiinalais-amerikkalaista kirjailijaa Yiyun Litä, jota on ainakin Keltaisessa kirjastossa. Ja kais se uusi nobelistikin on pian tulossa Tammelta suomeksi. Oma hylly pursuilee kyllä riittämiin luettavaa. Orhan Pamukin Punatukkainen nainen on mainio muunnelma vanhasta Oidipus-myytistä. Jotain kotimaistakin pitäisi lukea, mutta mitä. Joulu tulee, hyvä syy retkeillä kirjakauppaan. Jospa tutustuisin Kaisaniemen uuteen Rosebud-kauppaan. Huima kaveri on Hannu Paloviita, kun tällaisen julki polkaisi.

Parhaat päivät ovat mielestäni edessä. Kynttilää polttelen, luen, nautin viiniä, tuotan kirjoitusta. Mikä tämän parempaa. Valoa odotellessa.

7.11. 2021

Tuntui ontolta, kun ei vuosien putken jälkeen ollutkaan mitään tekoa kirjamessuilla. Toisaalta oli hauska vaellella vapaana. Kuuntelin Anna-Lena Laurénin suoraa puhetts Venäjästä, Raija Orasen ja Vesa Sirénin väittelyä Anita Välkistä ja Matti Klingen muistelmien kuudennen (!) osan julki julistusta. Ja tapailin tietty tuttuja.

Miksi ei ollut sen kummempaa tekemistä, vaikka kirjankin julkaisin? Varmaan se johtui siitä, että kirjani Hannele, näyttelijä päätähti ei jaksanut sonnustautua messuamaan. Mitä lavalla sitten yksinäisellä äijälläkään tehtäisiin. Kirja viettää omaa hiljaista elämäänsä.

Päivystin sentään osuuteni Mika Waltari -seuran standilla. Se on elävä hermokeskus messuilla, sinne kertyy väkeä kertomaan ja kyselemään ja muuten vain oleilemaan. Kaikilla on joku kosketus Mikaan. Tyttärenpoika Jopikin poikkesi ja otti kuvia. Posoilin siinä aikani hyvällä menestyksellä.

Mutta lauantaina oli lähdettävä reisuun Tampereelle. Etelämatkojen täysi bussinaisisto (muutamai mieskin) matkasi katsomaan teatteriin Komisario Palmun viimeistä tutkimusta, ja minä heille menomatkalla puhua paukutin aiheesta ja sen vierestä. Oli ihan rattoisaa muistutella mieliin Palmujen alkuhistoriaa ja muitakin Waltarin vaiheita. Kuulijakunta vaikutti aktiiviselta ja tyytyväiseltä.

Perillä kiersimme vähän modernia Tamperetta ja vilkaisimme näköalaa Pispalan harjulta paikallista murretta puhuvan oppaan johdolla. Aina kaupungista jotain uutta huomaa, ratikat hallitsevat katukuvaa. Tampellassa saatiin hyvä lounas, sitten jätin joukon nauttimaan museosta ja teatterista ja matkasin junalla kotiin, vähän eksoottista sekin pitkän tauon jälkeen.

Eikä Waltarin valta tähän loppunut. Sunnuntaina olin komennettuna esittelemään 20th Century Foxin uljasta laajakangas-Sinuhea Orionissa. Edellisen kerran olen sen esitellyt Washingtonissa Suomen suurlähetystön Sinuhe-juhlassa. Muistan aina kulttuurivastaavan  Anneli Hakosen Nefer-peruuksin ja upean asun. Arvokasta yleisölä oli paljon ja melkein kaikki katsoivat elokuvan loppuun.

Niin tietysti nytkin Orionissa. Pari piirrettä spektaakkelista tarkentui. Rakennelmat ja puvut ovat todella vaikuttavia nyt uudessa puhdistuneessa versiossa. Bella Darvi ei ollut enää niin väkinäinen Nefernefernefer kuin muistin, jokusen ilmeenkin huomasin. Mutta Sinuhen viettelyt ja torjumiset ovat edelleen vailla seksin kipinääkään. Kumman puristisesti erotiikka silloin jenkeissä haluttiin toteuttaa.

Myös pitää paikkansa Waltarin itsensä antama lausunto aikanaan, että elokuvan ideologinen linja pitää ja se päättyy romaanille uskolliseen julistukseen. Muutenhan juonta on rankasti kavennettu ja keskeisiä henkilöitä kuljetetaan alusta saakka mukana. Peter Ustinovin muhkeaa Kaptahia käytetään liian vähän – hän itse piti tätä hassuimpana elokuvana, missä on ollut mukana. Mutta Victor Mature on Horemhebina ”kuin nyrkki silmään”, kuten Waltari luonnehti. Joukkokohtauksiin ja verilöylyihin on eniten panostettu, muu on enemmän tai vähemmän jäyrkkää patsastelua. Kahden viikon päästä sunnuntaina on leffan kolmas esitys Orionissa.

Mutta eipä ole mitään muuta suomalaista romaania Hollywoodissa filmattu, eikä saanut R. Harlin sitä Mannerheimiakaan aikaiseksi. Kuinka käynee hänen Palmu-hankkeensa, jota ohimennen Tampereen bussissa spekuloimme. Tämä kaima Raipian ohjaus Tampereella on toistaiseksi paras Palmun ylösnousemus Kassilan elokuvien jälkeen, joita ei tietenkään voi ylittää.

Näin messusin tällä kertaa, ehkä ensi vuonna on taas vilkkaampi meininki. Nyt olikin ilahduttavan väljää käytävillä kuljeskella ja kurkistella kirjaröykkiöitä. Koskahan saadaan pelkistetyt äänikirjamessut, kaikilla luurit korvilla? Nyt olikin siellä jo yksi kuunteluareena. Siinäkö kirjan tulevaisuus?

31.10. 2021