Pelottomia toimittajia on palkittu, hieno juttu. Rauhan palkintoon liittyy tosin paradoksi. Edistääkö toimittaja, joka paljastaa vallankäytöstä ikäviä asioita, todella rauhantilaa? Eikö kiusallinen totuus herätä pikemmin rauhattomuutta. Vakiintuneet toiminnot järkkyvät, valtaa pitävät kiristävät otettaan. Vastakohtaisuudet kärjistyvät. Kansalaiset rynnistävät kaduille. Sekasorto on valmis.
Tätähän on nähty arabikeväästä alkaen. Uusi järjestys antaa aina odottaa itseään. Ideaali tasapaino väikkyy jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Utopiat toteutuvat tuskallisen verkkaisasti jos silloinkaan. Putin ja Lukašenka eivät ole paljastuksista hievahtaneetkaan, päinvastoin läimineet kapinallisia vankiloihin. Torit tyhjenevät, rauha maassa vallitsee. Tutkivat toimittajat keikuttavat jähmettynyttä, ylhäältä säädeltyä rauhaa. Silti juuri heitä tarvitaan, he ovat palkintonsa ansainneet, niin Venäjällä kuin Thaimaassa.
Meillä juhlitaan pienimuotoisemmin Tamminiemen pesänlikaajia. Sananvapauden ritarit eivät jälkikäteen peittele kynttiläänsä vakan alle. Muistan kirjan ilmestymisen. Eihän siinä ollut paljon uuutta sille, joka luki uutisista myös rivien välit ja kuunteli puheita kaupungilla. Faija valisti minua pontevasti samoista asioista. Silti kirjan muotoinen julkistaminen jysäytti. Sanoma itsesensuurin vartijoista murtautui yleiseen tietoisuuteen.
Jos Kekkonen olisi ollut voimissaan, olisiko hän pannut julkaisijan järjestykseen. Nyt likaisen työn teki Hesarin oma johto. Kuvaukset kuulusteluista ovat jälkikäteen aika kovia. Mutta pääsyy erottamisiin ja varoituksiin oli kai luvaton sivutyö, ei niinkään mielipiteet tai kerrotut asiat, jotka olivat kaikkien päätoimittajien tiedossa, vaikka niitä ei isänmaan edun nimissä julkaistu. Hesarin johto katsoi että heidät oli petetty. Lauantaiseura potki salaa yli aisan ja paistattelee nyt maineen auringossa.
Saska Saarikoski kirjoitti äskettäin terävästi samoista sananvapauden asioista. Paljossa voi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta hän ei ilmaise kyllin selvästi sitä, että tänään meillä sananvapautta ehkäisee eniten itse lukeva yleisö, nämä kärkkäät some-kantelijat. Janne Virkkunen totesi Pesänlikaajien dokumentissa selvän totuuden, että julkisuus on aikamme tuomioistuin. Medialla on eniten valtaa, perässä tulee oikeuslaitos. Näiden arvot, ennakkoluulot ja tahalliset väärin ymmärrykset säätelevät nykyään tehokkaimmin sanomisen ja kirjoittamisen rajoja, eivät niinkään poliittisen vallan käyttäjät.
Toimittajat luvalla sanoen nostivat Kekkosenkin aikanaan ylimaalliseen asemaansa. Christer Kihlman sen aloitti 1960-luvulla julistamalla Kekkosen johtavaksi radikaaliksi, ja koko vasemmisto seurasi perässä. Kekkosta ihailtiin taantumuksellisen porvariston vastavoimana ja edistyksen ystävänä, äärivasemmalla ja keskustassa tietysti myös neuvostosuhteiden tarpeellisena takaajana. Vasta kun ukko alkoi höpertyä ja kaatuilla ja eliitti nosti suojakilvet hänen ympärilleen, median kärki käänsi varovasti takkia, salanimien suojassa ja aika lailla myöhässä. Ei se sen uljaampaa sananvapauden sankaruutta ollut.
Yritetään selviytyä tässä uudelleen kiristyneessä ahdasrajaisuudessa., Itse huomaan vaistomaisesti vältteleväni arkaluontoisia asioita. Esimerkiksi kuinka Statovcin Bolla kuvaa sekä kirjana että nyt näytelmänä homoseksuaalisuuden vaikutuksia ihmissuhteisiin, perhe-elämään, sekä asianosaisiin että sivullisiin. Se on vähintään monitulkintainen kysymys. Se olisi kiintoisa tutkimuksen aihe, mutta nurkan takana väijyät heti ne, jotka hanakasti bongaavat ihmisryhmiin kohdistuvia loukkauksia. Suvaitsematon aikamme vaatii selkeitä, mustavalkoisia kannanottoja. Jopa Hesarin pilapiirrokset ajavat valtavirrran asenteita, kaukana ovat Karin ärhäkät toisinajattelun ajat.
Joten jätän hankalat aiheen nytkin tähän. En kaipaa ketään hyveellä ratsastajaa niskaani karkaamaan. Epäilen että monet muut arkajalat toimivat samoin. Parempi rauha kotinurkilla kuin somen syyttävä sormi vasten silmiä
.
9.10. 2021