Skoolasimme Abdulrazac Gurmahin kunniaksi eilen Eeva-Liisan kanssa. Uusi kirjallisuuden nobelisti on syntynyt Sansibarissa kuten myös Eeviksen muistoissa autuas Ahmed, hänen lastensa isä, joka vastikään haudattiin Etiopiassa. Muistan kun opetimme Ahmedia hiihtämään Hämeenkyrössä Töllinmäkeen ja takaisin. Siinä oli siihen aikaan vastaantulijoille ihmettä kerrakseen. Lapsemme opettivat hänelle rannassa sotahuudon Päin plörinää! Hyvin oppikin roiskuttamaan vettä kilpaa lasten kanssa.
Olimme siis katsomassa Kaupunginteatterin kehuttua Bollaa, ja se olikin myönteinen yllätys. Tai saattoihan Milja Sarkolaan ohjaajana luottaa, en ole nähnyt häneltä heikkoja esityksiä. Vaikeahkon teoksen hän hallitsi karun realistisella tyylillä, eleettömästi ja samalla ainakin paikoin riipaisevasti. Joskus yksinkertaisuus on voimaa. Pajtim Statovcin romaani on synkkääkin synkempi eikä se paljon sovituksesta valostunut. Jotakin puhdistavaa sen traagisessa kouraisussa kuitenkin on. Kaikki näyttelivät hyvin, erityisesti Jouko Klemettilä lukuisia pikkuroolejaan.
Nyt kun olen istunut kaksi pahuutta tihkuvaa maailmantulkintaa, ensin Avoimissa Ovissa sen Open Road Shown ja nyt tämän Bollan, olisi jo aika jollekin optimistiselle näytelmälle. Mutta ihan siloinen musikaalikaan ei oikein innostaisi. Juha Jokelan Dosentit Kansallisteatterissa kiinnostaa kovasti, mutta tuskin siinäkään yliopistoa kovin myönteisessä valossa esitetään.
Paavo Haavikon kaksi näytelmää, Münchausen ja Nuket esitettiin Kansallisen Pienellä 1950-luvulla. Niiden verbaalinen modernismi äimistytti silloin yleisön. Tyylillisissä kokeiluissa oltiin jopa rohkeampi kuin nykyään. Jack Witikka oli ohjaajana näissä edelläkävijä. Tauno Palolla oli rooli Münchausenissa ja hän tunnusti, että se oli ensimmäinen kerta hänen urallaan, jolloin hän ei ymmärtänyt mitään yhdestäkään vuorosanasta. Näytelmä meni pari viikkoa, ja Pimpula Talaskivi pilkkasi sitä Ilta-Sanomissa niin, että Haavikko haastoi lehden oikeuteen väärästä sitaatista. Ennen oli kovat piipussa, teatterikin haudantärkeää.
Olen päässyt Martti Anhavan massiivisessa elämäkerrassa vasta yli 300 sivun, enää 500 jäljellä. Tarkkaan tutkittua ja kriittistä työtä se on. Palaahan siellä muistoihin myös vanhat ajat ylipiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen tilaisuuksissa, joissa Paavo oli usein mukana vaimonsa Ritvan siivellä. Ei näyttänyt suuresti nauttivat akateemisesta seurustelusta, mutta halusi vahtia vaimoaan. Viimeisen kerran tapasin hänet Ritvan päivillä vuosituhannen alussa. Silloin akatemikko piti kahvipöydässä monologia siitä, että Eugen Schauman oli oikeastaan kaksoisagentti. Myös keisarihuone halusi eroon Bobrikoffista. En uskonut enkä usko vieläkään, mutta tällaisia hän mielellään paukutteli.
Nyt kun olen kuunnellut äänikirjana edelleen Lasse Lehtisen kirjaa Ritavuoren koko urasta pikemmin kuin vain murhasta, on yksi seikka kiusannut. Onkohan jossain päätetty, että ulkomaiset nimet saa tai täytyy nykyisin lausua päin seiniä? Schauman on juuri sananmukaisesti Shauman pro Shooman tässä äänikirjassa ja paljon muita outouksia. Zola ja Hugo karahtavat samoin kankein sananmukaisin painotuksin. Latinankieliset sitaatit ääntyvät miten sattuu. Ei ole mielestäni hyvä käytäntö.
Ennen kuin pääsin eilen teatteriin poikkesin Mika Waltari-seuran tilaisuudessa Töölön kirjastossa. Ville Eerola esitteli romaaniaan nuoresta Waltarista hyvin sutjakasti ja kertoi innokkaasta Waltarin harrastuksestaan, joka alkoi kuulemma elämäkerrastani Unio Mystica. Kun muistaa kuinka viistosti Waltariin suhtauduttiin alkaen 1960-luvulta, ei voinut kuvitellakaan nykyistä intoa, joka näkyy parhaiten Palmujen suosiossa. Yliopistossa Waltari oli aivan tuomittu viihdekirjailija, samoin modernistit pitivät häntä kaupallisena jaarittelijana. Minulle oli Martin kirjassa yllätys, että Waltari olikin nuoren Haavikon tärkeitä kirjailijoita. Waltari jopa luki ja kommentoi hänen varhaisia runoharjoitelmiaan. Myöhemmin Haavikko tarkoin salasi tämän kiintymyksensä.
Nyt vain lukemaan Abdulrazak Gurmahia, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta tyypiltä, ilmeinen intellektuelli ja kirjallisuuden professori. Yksi kirja on jo ruotsinnettu (Paradiset), sen Tua Forsström käskee heti juosta hankkimaan. Odotellaan nyt suomennoksia, joko Tammi on ehtinyt varata oikeudet? Kolonialismin ja maahanmuuton kuvaajana Gurmah vaikuttaa kovin ajankohtaiselta. Ruotsin Akatemia kohotti osakkeitaan, ei se vajonnutkaan siihen alennukseen, jota sille manattiin. Skandaaleista johtaa aina tie ylöspäin.
Aleksis Kiven päiväkin koittaa. Kuvittelin aina, että Kiven kieli on viimeinen, johon kukaan tohtisi puuttua, mutta näkyy Juha Hurmeella riittäneen rohkeutta siihenkin. Ehkä kuitenkin luen Kiveä mieluiten alkukielellä, taas pätkän ensi sunnuntaina. Ylittämätöntä kerrontaa eikä hitustakaan vanhentunutta, jos vain on malttia maistella.
8.10. 2021