Helsinki on nyt kauneimmillaan. Vanhan kirkon puistossa voi kahlata keltaisissa vaahteranlehdissä. Kaivarissa puut juhlivat kirjavissa värihunnuissaan. Meren selkä siintelee ultramarinin sinisenä. Eihän tässä kummempaa ”rajoitusten purkamista” tarvita, ulkona voi vaeltaa yhtä vapaasti nauttien kuin aina.
Juhana Vartiainen (alla) avasi eilen silakkamarkkinat hyväntuulisena. Tuli mieleen mies, joka on päässyt elämänsä työpaikkaan. Hän ylisti merellistä kaupunkiaan ja saariston antimia, joita torilla nyt kaupitaan. Muutama purkki ja viikon ruokalista on täynnä yhden miehen osalta. Stadissa on kivaa.
Juhlin minäkin vapauttani perjantaina käymällä pitkästä aikaa illallisella läheisessä nepalilaisessa. Siellä siksi, että Sikken paikka ja turkkilainen Ani olivat tupaten täynnä, tietenkin. Näitä nurkkakuppiloita voisi järjestään käydä läpi ja vertailla, siinäkin yksinäisen kulkijan ajankulua. Kotikiinalainen samalla kadulla on aina varma valinta, mutta uusia putkahtelee tosiaan kuin sieniä sateella.
Kangertaen kutsuvat vielä muut huvit luokseen. Paria leffaa pidän silmällä, mutta aina kun pitäisi lähteä iskee mukavuudenhalu. Miksi poistuisin hyvästä kodistani, missä on sata kanavaa ja kirjojen pinot. Sitä paitsi syksyn kauneimpia päiviä ei voi tuhlata sulloutumalla pimeään teatteriin. On vielä tehtävä parannus, eikö velvollisuutemme ole kuivan kauden jälkeen tukea taidetapahtumia parhaamme mukaan.
Joten pari yritystä sentään. Viehättävät ja aktiiviset naisystävät saavat kuin saavatkin ravistelluksi minut teatteriin. Kuinka erilaisia esityksiä on, teatteria laidasta toiseen. Avoimien Ovien Open Road Show näyttää maailman perikadon paikkana. Avointa showssa oli kuoleman jatkuva läheisyys, uhkaavat teloitukset ja hirttotuomiot, jonkun sorttinen sisällissota ja lopulta absurdi idea Jeesuksen tappamisesta toiseen kertaan. Ankein aikoihin nähty moraliteetti.
Kirjoittaja on Amerikkaan muuttanut jugoslaavi Steve Tesich, aiemmin juttu on nähty jollakin nyt jo unohtamallani nimellä Kaupunginteatterissa. Kylmän kova Tiina Weckström ja vilkas tättähäärä Minna Kivelä tekivät parhaansa, mutta kylmäksi jättivät. Mieliala parani vasta kun pääsimme sateen alta viinille läheiseen bistroon Tiian ja Tinzen kanssa. Jokaisella kokemuksella on lopulta palkintonsa.
Miten toista maailmaa elettiinkään Nokian Työväenteatterissa. Siellä oli kaivettu arkistosta Mika Waltarin keveimpiin kuuluva komedia Huhtikuu tulee (1948). Kohtalainen elokuva siitä on aikanaan tehty, Mitä siltä voisi enää odottaa? Yllätys: ohjaaja Heli Pitkänen oli tajunnut farssin puhdasmielisyyden ja oikean ajankuvan, tuloksena miltei hauska ja omalla tavallaan ehjätyylinen esitys. Kiitos Sinalle, joka kiskaisi minut viimeisenä maalaisviikonloppuna tätäkin katsomaan. Hyviä kotimaisia farsseja on vähän, Waltari yksi harvoista lajin osaajista.
Mutta lukeminen on pimenevien iltojen päähuvi. Kun selvitin Leena Majander-Reenpään Kirjatytön kaikkine kustannuspoliittisine kiemuroineen ja nyt käyn läpi Martti Anhavan pelottavan paksua Paavo Haavikon elämäkertaa, mietin onko yhtään kirja-alan firmaa, joka olisi nyt niin läpivalaistu kuin seitsentähtinen Otava. Muistissa vielä Hannu Mäkelän ja Heikki A. Reenpään ja Haavikon omat muistelmat ym. Mutta hauska on vaellella tutun ja perinteikkään kustannustalon käytävillä kuin Haavikko unissaan. Elämäkerta on vasta näihin vaiheisiin tulossa, urakkaa riittää.
Äänikirjat sujuvat sutjakasti, varsinkin tietopuoliset. Gordon F. Sanderin Kansalainen Kekkonen osoitti, ettei tämäkään kaivo ole vielä tyhjiin ammennettu. Muutamat tiheästi tutkitut jaksot kirjassa antavat jopa uutta tietoa. Esimerkkinä Kekkosen selviäminen John F. Kennedyn kovasta kuulustelusta Washingtonissa marraskuussa 1961, vähän ennen noottikriisiä. Kyse oli Suomen kiperästä suhteesta Neuvostoliittoon. Sehän oli kaikkineen hurja syksy, ydinsota lähellä, muistan ajat koulupoikana kuinka jännitettiin. Sander valaisee käytyjä maailmanpoliittisia keskusteluja hyvin tyhjentävästi pääasiassa amerikkalaisiin lähteisiin nojaten. Kyllä UKK siinä osoitti poliittisen nuorallakävelyn taitonsa useaan kertaa, suorastaan jännittää vieläkin mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, sekä Suomelle että koko maailmalle.
Lasse Lehtisen kirja ministeri Heikki Ritavuoren murhasta on todella seikkaperäinen selvitys päätapahtuman taustoista. Siinä käydään läpi pitkä ajanjakso historiaa niin puoluepolitiikan kuin sukuhistorian siivilän läpi. Paljon tuttua kertauskurssia, jo Väinö Tannerin vaiheissa läpikäytyä, mutta jäntevästi ja joutuisasti kerrottuna tätä kuuntelee kuulokkeista mielikseen muita hommia tehdessään. Ritavuoresta piirtyy kunnioitusta herättävä kuva, toimekas ja särmikäs, mutta isänmaan mies ilman muuta. Kumma että juuri hän saa kantaa ainoan murhatun poliitikon manttelia itsenäisessä Suomessa. Monia muita on vain uhkailtu, onneksi jätetty tekemättä.
Pääasiassa sukellan tätä nykyä omiin muistoihini, olen kohta minäkin ”unessa useasti, sinun kaduillas koulutie”. Mitä vanhat koulut kertovat? Skattan ja Kaisaniemen kansakoulut sekä jyhkeä Norssi, jonka ohi kuljen melkein päivittäin. Onko mistään koulusta niin paljon kirjoitettu kuin siitä, muistelijoiden rivi on maineikas: Jalmari Finne, Mika Waltari, Eino Kaila, Matti Kuusi, Matti Klinge, vieläpä luokkakaverit Harry Halén ja Jorma Kaimio. Mitä uutta voin tuon pinon päältä vetäistä? Onneksi tekeillä oleviin muistelmiin liittyy kyllin paljon muutakin, mutta tärkeältä tuntuu viivähtää noissa opinsaannin alkuajoissa. Miten moniin taiteilijoihin koulu onkaan jättänyt tuskaisan painauman kuten Ingmar Bergmaniin. Kuinka moni on Norssiakin painostavana kurimuksena muistanut, moni muu taas roomalaisen hengen ja hyveiden linnoituksena. Se ainakin on varmaa, että vanhoihin norsseihin törmää aina, joka elämän alueella. Saa nähdä mitä tulee kun muistikuvat lähtevät kunnolla virtaamaan.
4.10. 2021