Ihminen on avuton ja nollapisteessä, kun uskollinen tietokone hajoaa. Maapallo pysähtyy, olevainen katoaa. Siltä ainakin tuntuu.
Kaiken lisäksi seikkailin vaihteeksi täällä maalla eikä autokaan ollut sattuneesta syystä käytettävissä. Ihmeesti sitä vaan selviää kun on puolipakko.
Sillä kun hätä on suuri, on apukin lähellä, nimittäin naapurissa. It-virtuoosi Salminen hankki käden käänteessä uuden koneen, asensi toimimaan ja toi tänne käyttövalmiina. Ja tässä sitä ollaan, taas maailma avautuu ja pyörähtää käyntiin.
Oli pari puhekeikkaa Tampereella ja samalla katsastin kahta TT:n ensi-iltaa, kun sopivasti paikalle satuin. Päällimmäisiä huomioita:
Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on oiva klassikko ja siitä väännetty näytelmä käy kertauskurssista. Jussi Nikkilän johdolla romaani saa karun pelkistetyn tulkinnan, jota hyväntahtoisesti voi nimittää älylliseksi. Tunteet on karsittu ja näyttämökuva rankamainen. Tragedian luusto läpivalaistaan, mutta lihaa ei riitä ympärille. Hallittua ja viileää.
Pia Pilz nyt vähän tuo liikunnallista sähköä tulipunaisen mielipuoliseen hahmoonsa, mutta muualla on aika jähmeää. Esa Latva-Äijö on kelpo näyttelijä, mutta ei romanttinen sankari. Marketta Tikkanen Janena on lupaava uusi tuttavuus, Ritva Jalonen rankka leidi niin kuin pitääkin. Ei huono avaus teatterilta jääkauden jälkeen jos ei ihan säväyttäväkään.
Sen sijaan ihmettelin mitä oli mietitty, kun Väinö Linnaa ruvettiin haeskelemaan lattian tasalta Frenckellin pelleilykollaasissa Kansalliskirjailija. Karo Hämäläisen romaanista on mukaan saatu keskeinen idea, muut tykötarpeet keksittiin ikään kuin paikan päällä. Olikohan ajatus se, että kun nykypolvi ei tiedä enää Linnasta mitään, ei sille kannata lisää kertoakaan. Otetaankin siitä esityksen lähtölava ja loppu on irtonaista teatterileikkiä. Uusi teatterinjohtaja Mikko Kanninen esitteli joukkoineen lähinnä teatterilaitoksen ongelmia ja sisäpiirin vitsejä.
Ehkä raikasta, ehkä tuoretta, mutta auttamattoman pinnallista ja tyhjänpäiväistä. Luovutettiin kättelyssä: eikö Linnasta ole tosiaan enää tämän enempää sanottavaa? Hänen painokas työnsä kutistettiin köykäisiksi koululaissketseiksi. Ei myöskään yritetty mitään uudelleen arviota, johon olisi nyt suorastaan tilaus. Uutta aineistoakin olisi ollut tarjolla, Terveisiä Väpille Kalevankankaalle, lepää vaan rauhassa…
Kirjoista puhuin Akateemisessa ja Mummon kammarissa, ratikkaakin kokeilin, hyvältä vaikutti. Huristelin Hervantaan kuin ulkomaille. Hyvät ystävät tarjoilivat kyytejä ja näin pärjäsin autottomana ja koneettomana viikonlopun yli ihmeen hyvin. Oikeastaan rentouttavaa, pää latautui. Käänsin veneen ja haravoin lehtiä. Talvikin käväisi ja hävisi. Huomenna Tauno heittää Ahrolan pysäkille ja palaan Helsinkiin monia kokemuksia rikkaampana.
25.10. 2021
PS Kiitos kyselijöille, jotka ovat olleet huolissaan katoamisestani. Kannattaa siis jatkaa näitä juttuja.
Lisätarkennus: luotettavan lähteen mukaan Sinuhen sovitusoikeudet ovat edelleen emerikkalaisen yhtiön Century Foxin hallussa, joka lisäksi on fuusioitunut Disneyn tuotantoihin. Joten kiven alla ovat. Mutta eivät kai ikuisesti? Hellittämiseksi tarvittaisiin vain vino pino dollareita. Monet havittelevat jatkuvasti Sinuhea näyttämölle tai uudeksi elokuvaksi, mutta ovatko yrittäneet tosissaan?
Tosin en minä ainakaan kaipaa uutta sovitusta, koska romaani itsessään on aina palkitsevampi. Sen voi koska vaan lukea uudelleen. Jättimenestys uusi iso esitys epäilemättä olisi. Annetaan olla toistaiseksi. Sen amerikkalaisen spektaakkeln esittelen Orionissa sunnuntaina 31.10. klo 16. Keskustellaan silloin lisää.
Hyvin erilaiset kulttuuripolitiikan päättäjät esiintyivät eilen illalla televisiossa. Hauska oli nähdä, kuinka täsmällisesti ja kirkkain muistoin Jaakko Numminen (92) edelleen pystyy esittelemään mittavaa uraansa. Hänen vahvuutensa oli tunnetusti huolellinen ennalta perehtyminen kuhunkin eteen tulevaan asiaan. Niinpä hän oli ylivertainen keskustelija ja ministerien tuki ja turva.
Nyt eletään kovin eri aikaa, tuli mieleen kun katselin Sanna Marinin ja Maria Veitolan tyttöjen iltaa Kesärannassa. Hilpeätä ja välitöntä kuin teinityttöjen bileissä. Mutta taas ajoitus teki tempun. Samaan aikaan kun tämä tuli ulos kuohui hallituksen merkillinen tempoilu leikkausten tiedotuksessa ja perumisessa. Edellisenä sunnuntaina musiikkiväki oli puolestaan bilettänyt Kesärannassa. Ei tosiaan anna kovin vakuuttavaa kuvaa hallituksen kulttuuripolitiikasta. Olisiko niin, että pääministerin profiilin kohotukseksi tarkoitettu uusi iloinen välittömyys iskeekin takaisin. Alkaa vaikuttaa kovin köykäiseltä koko hallituksen johtaminen ja työskentely.
Hauska kuvitella mitä murhaavaa Haavikko tästä kirjoittaisi. Ei hän säästäisi myöskään kulttuuriväkeä, jota piti korruptiossa elävinä syöttiläinä. Luovuus oli hänestä paha ja vaarallinen asia, vain odottamaton tuottaa todellisia tuloksia. Vaikka Haavikko sekoili itsekin, häntä on toisinaan ikävä. Oli ainakin yksi joka ei mennyt valtavirran suuntaan. Tietysti oli myös Pentti Linkola, jonka ihmisvihaa hänen naisystävänsä Anneli Jussila selittää kirjassaan parhain päin. Pentti vihasi lajia, mutta ei yksittäisiä ihmisiä. Onko siinä perimmältään eroa, jos johdonmukaisia ollaan? Haavikko vihasi rehellisesti sekä lajia että ykilöitä. Viha oli hänestä parempaa kuin rakkaus, sillä vihaan voi luottaa. Niin aina.
Tämä riittääkin sateisen perjantaiaamun saatteeksi.
Olen monena iltana lukenut keskittyneesti paksua kirjaa. Se on innoittanut ja välillä kammottanut. Miten voi olla näin syvien ristiriitojen repimä ihminen tämä kirjan päähenkilö, tämä hartaasti ihailemamme suurrunoilija Paavo Haavikko.
Martti Anhava on elämäkerran Niin katosi voitto maailmasta (Otava) kirjoittajana tehnyt komean ja kaamean työn. Hän ei ole todellakaan kohotellut kunnian korokkeelle tätä sodan jälkeisten vuosikymmenten johtavaa runoilijaa. Toki hän myöntää Haavikon ainutlaatuisen tuotannon ansiot, mutta näyttää armotta myös mestarin loppua kohden laskevan tason. Rinnalla ilmenevät hänen luonteenlaatunsa alhaiset piirteet. Harvoin on suurta kirjailijaa näin vähä vähältä paljaaksi riisuttu.
Kun Martti kertoi urakkaan ryhtyneensä, ihmettelin kuinka hän aikoo selvitä Haavikon elämän ja tuotannon keskeisestä taloudellisesta juonteesta. Näyttääpä selvinneen, tietysti käyttäen apuna hyviä asiantuntijoita kuten Markku Kuismaa ja Antti Blåfieldia. Näin menettelee viisas kirjoittaja. Kummasti alkaa näyttää siltä, että raha ja talous ovat runoilijan elämän varsinaiset johtotähdet, ja runojen ja muun kirjoittelu on hoitunut siinä sivussa. Aika tehokkaasti, se on sanottava.
Ei olekaan monia näin monitahoisia ja reaalimaailmassa riehakkaasti piehtaroivia taiteilijoita. Haavikko kosketti taikasauvallaan kaikkea mahdollista ja kärsi myös raskaita tappioita, ennen muuta inhimillisellä tasanteella. Työ ja tienaaminen voittivat kaiken muun. Mahtui mukaan myös rakkaussuhteita, joita niitäkin hän kiirehti kerskaillen käyttämään tuotantonsa aineksina. Tämähän on kauttaaltaan tätä puhki puhuttua autofiktiota koko Haavikon tuotanto, jos vain kykenee sitä siltä kannalta lukemaan. Paljolti Anhava on kyennyt ja asioita avannut.
Kaksi seikkaa ihmetyttävät eniten. Ensinnä Haavikon mozartmaisen nopeasti ja näennäisen kepeästi kertynyt jättituotanto. Toiseksi runoilijan estoton ilkeys ja omanvoitonpyynti kanssaihmisiään kohtaan. Kolmanneksi pitäisi totta kai liittää kielen ehdoton omaperäisyys. Muutamankin rivin tunnistat heti Haavikoksi. Monia on houkuttanut sen jäljittely, mutta ei se onnistu.
Anhavalla on ollut aitiopaikka kirjalliseen elämään ja Haavikkoonkin erityisesti, koska tämä oli vanhempiensa perheystävä ja isän atlejeekritiikin kohde. Elämän kuvaajalla on vahva taustatuki ja lähituntuma, mutta hän ottaa myös reippaasti etäisyyttä runoilijaan. Haavikon kirjoittamia yrityshistorioita hän pudottelee kylmästi jalustalta. Haavikko myi nimellään, nosti muhkeat ennakot ja kirjoitti kieli poskella juurikaan lähteistä piittaamatta. Varokaa käyttämästä hänen historioitaan lähdeteoksina!
Näinkin voi tehdä ja hyvin menestyä. Haavikon itseluottamus oli hievahtamaton. Hän oli ainoa, joka ymmärsi asiat oikein, muut olivat tyhmiä ja osaamattomia. Moinet hän lumosi ja hämäsi. Häntä alettiin pitää kansallisena oraakkelina, jonka hämäriin lauseisiin sisältyi jokin salattu viisaus. Poliittisena kommentaattorina Anhava ei anna Haavikolle suurta arvoa. Hänen maailmanlopun visionsa olivat lievästi sanoen kärjistettyjä. Ehkä hänen pörssijuttunsa olivatkin päteviä, kun hän kerran pörssiä niin pakkomielteisesti seurasi. Se tuntuu joutavalta ajankululta, mutta ei se kirjoittamiselta näytä aikaa riistäneen. Teoksia ryöppysi kuin turkin hihasta.
Kauko Kare, demonisoitu kriitikko, kysyi kauan sitten, onko Haavikko diabolisen nerokas huijari? Kun on lukenut tämän massiivisen elämäkerran, on pakko vastata ainakin osittain myöntävästi.
Entinen työtoverini Ritva Haavikko lausui aikanaan, että kaksi neroa hän on elämässään tavannut: Lauri Viidan ja Paavo Haavikon. Ei kumpikaan ollut kovinkaan huomaavainen tai sympaattinen ihminen läheisiään kohtaan. Paitsi ajoittain! Ei lempeys kuulu neron arsenaaliin. Kuuluuko sitä vastoin pian ääniä, jotka haluavat riistää miehisen neromyytin Haavikoltakin? Anhavan 856 sivua tarjoavat riittävän kuorman tuleville analyytikoille. Moni tekijän haastattelema aikalainen esittääkin kirjassa ansiokkaita analyysejä. Siitä sopii purkajien jatkaa.
Kirjan loppu on niin masentava, että ymmärrän niitäkin, jotka tahtovat mieluummin lukea kirkkaita runonsäkeitä semmoisinaan ajattelematta niiden raskauttavia taustakuvia. Mutta silloinhan sanoista jäänee käteen vain rankkaa tosimaailmaa aavisteleva heijastus. Kajastaako silloin enää rahan ja rakkauden raadollisuus puiden, heidän vihreytensä, lomasta?
14.10. 2021
PS Pieni haksahdus on korjattava: sivulla 716 Anhava ounastelee, että Mika Waltari kielsi Sinuhen kaikki sovitukset pettyneenä romaanin Hollywood-versioon. Tosiasiassa perikunta nojasi pitkään käsitykseen, että Sinuhen oikeudet olivat edelleen amerikkalaisella filmiyhtiöllä. Waltari ei itse tällaisiin puuttunut, päinvastoin hän antoi kohteliaan myönteisiä lausuntoja suuresta amerikkalaisesta cinemascope-elokuvasta.
Kun Jenni Haukio puhui tyylikkäästi lotille Tuomiokirkossa, tuli mieleen kuinka kauas on etäännytty Linnan Lotta Kotilaisen ja Rintalan Sissiluutnantin ajoista. Eipä enää kuulu tölveksintää lottien sukupuolimoraalista. Sotilaathan lottia noissa romaaneissa ahdistelivat ja harrastivat seksuaalista häirintää, mutta siitä ei vielä puoli vuosiataa sitten osattu puhua, vain lottia syyllistettiin ja myös pontevasti puolustettiin. Nyt heidän kunniansa on lopullisesti palautettu.
Jyrki Nummi tarkasteli valaisevasti Hurmeen uutta Kiven muokkauilua Hesarissa. Selvästi tuli näkyviin, että ”nykysuomennos” todella latistaa alkutekstiä, kadottaa rytmin ja tekee siitä yksinkertaistettua selkosuomea. Tällaistahan voidaan tehdä lapsille ja lukuvaikeuksia poteville, mutta Nummi kertoi lasten innostuvan nimenomaan mehukkaasta alkukielestä. Miksi muuten Hurme nyt vainoaa Kiven ruotsinvoittoisuuksia, kun hän taannoin muussa yhteydessä puolusti väkevästi ruotsin kieltä? Seuraavaksi hän iskenee Volter Kilven kimppuun, paljon olisi oikomisen ja lyhentämisen varaa Alaston salissa. Tuloksia kuultaneen Kustavissa tulevina kesinä.
Jos joku haluaa perehtyä näihin asioihin syvemmän kielentutkimuksen valossa, suosittelen Johanna Laakson selkeästä rautalangasta vääntyvää blogia (https://kieliblog.wordpress.com/2021/10/03/kuurtaen-kaartaen/). Hesari ja varsinkin Suomen Kuvalehti joutuvat tyytymään pintaraapaisuihin, jälkimmäinen vieläpä vääriin perusteihin nojaamalla. Uskon että kunnollisia tutkimuksia tulee lisää jatkossakin.
Joku sanoo, että kirjailijan sanaa ei pitäisi niin pyhänä pitää etteikö siihen saisi modernisoiden koskea. Onhan se kuitenkin luovan yksilön ainutkertaisen tajunnan lävitse saanut juuri sen muodon, jonka tunnemme. Kirjallisuus on kieltä, toissijaisesti juonta ja kerrontaa ja henkilökuvia. Muistettakoon taas, kuinka Paavo Haavikko pillastui, kun hänen tekstiään hiukan väärin siteerattiin lehdessä. Juttu meni oikeuteen ja kirjailija voitti. Aleksis-parka ei voi enää oikeusjuttuja nostaa, eikä Kirjailijaliittokaan näytä piittaavan peruskivensä kohtelusta.
Lukijan vajavaista ymmärrystä täydentää sitä paitsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema tekstikriittinen sarja Kiven teoksia. Niissä ei yhtään kiveä jätetä kääntämättä, selitetään jopa mikä on Turku jollei joku satu tietämään. Suositellaan teosten rinnakkaislukemistoksi.
Maanantaina tulee sopivasti telkkarista Erkki Karun Nummisuutarit vuodelta 1923. Axel Slangus on lyömätön Eskona, varsinkin suuressa humalakohtauksessa. Mainiosti elokuva kuvastelee suomalaista kansanluonetta sata vuotta sitten eikä se paljon ole muuttunut. Elokuva jää kai killumaan Areenaan, mistä sitä kannattaa myöhemminkin rauhassa nautiskella. Näin Kiven päivä vierähtikin eikä ollut meillä siinä valituksen sijaa, ei ollut!
Pelottomia toimittajia on palkittu, hieno juttu. Rauhan palkintoon liittyy tosin paradoksi. Edistääkö toimittaja, joka paljastaa vallankäytöstä ikäviä asioita, todella rauhantilaa? Eikö kiusallinen totuus herätä pikemmin rauhattomuutta. Vakiintuneet toiminnot järkkyvät, valtaa pitävät kiristävät otettaan. Vastakohtaisuudet kärjistyvät. Kansalaiset rynnistävät kaduille. Sekasorto on valmis.
Tätähän on nähty arabikeväästä alkaen. Uusi järjestys antaa aina odottaa itseään. Ideaali tasapaino väikkyy jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Utopiat toteutuvat tuskallisen verkkaisasti jos silloinkaan. Putin ja Lukašenka eivät ole paljastuksista hievahtaneetkaan, päinvastoin läimineet kapinallisia vankiloihin. Torit tyhjenevät, rauha maassa vallitsee. Tutkivat toimittajat keikuttavat jähmettynyttä, ylhäältä säädeltyä rauhaa. Silti juuri heitä tarvitaan, he ovat palkintonsa ansainneet, niin Venäjällä kuin Thaimaassa.
Meillä juhlitaan pienimuotoisemmin Tamminiemen pesänlikaajia. Sananvapauden ritarit eivät jälkikäteen peittele kynttiläänsä vakan alle. Muistan kirjan ilmestymisen. Eihän siinä ollut paljon uuutta sille, joka luki uutisista myös rivien välit ja kuunteli puheita kaupungilla. Faija valisti minua pontevasti samoista asioista. Silti kirjan muotoinen julkistaminen jysäytti. Sanoma itsesensuurin vartijoista murtautui yleiseen tietoisuuteen.
Jos Kekkonen olisi ollut voimissaan, olisiko hän pannut julkaisijan järjestykseen. Nyt likaisen työn teki Hesarin oma johto. Kuvaukset kuulusteluista ovat jälkikäteen aika kovia. Mutta pääsyy erottamisiin ja varoituksiin oli kai luvaton sivutyö, ei niinkään mielipiteet tai kerrotut asiat, jotka olivat kaikkien päätoimittajien tiedossa, vaikka niitä ei isänmaan edun nimissä julkaistu. Hesarin johto katsoi että heidät oli petetty. Lauantaiseura potki salaa yli aisan ja paistattelee nyt maineen auringossa.
Saska Saarikoski kirjoitti äskettäin terävästi samoista sananvapauden asioista. Paljossa voi olla hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta hän ei ilmaise kyllin selvästi sitä, että tänään meillä sananvapautta ehkäisee eniten itse lukeva yleisö, nämä kärkkäät some-kantelijat. Janne Virkkunen totesi Pesänlikaajien dokumentissa selvän totuuden, että julkisuus on aikamme tuomioistuin. Medialla on eniten valtaa, perässä tulee oikeuslaitos. Näiden arvot, ennakkoluulot ja tahalliset väärin ymmärrykset säätelevät nykyään tehokkaimmin sanomisen ja kirjoittamisen rajoja, eivät niinkään poliittisen vallan käyttäjät.
Toimittajat luvalla sanoen nostivat Kekkosenkin aikanaan ylimaalliseen asemaansa. Christer Kihlman sen aloitti 1960-luvulla julistamalla Kekkosen johtavaksi radikaaliksi, ja koko vasemmisto seurasi perässä. Kekkosta ihailtiin taantumuksellisen porvariston vastavoimana ja edistyksen ystävänä, äärivasemmalla ja keskustassa tietysti myös neuvostosuhteiden tarpeellisena takaajana. Vasta kun ukko alkoi höpertyä ja kaatuilla ja eliitti nosti suojakilvet hänen ympärilleen, median kärki käänsi varovasti takkia, salanimien suojassa ja aika lailla myöhässä. Ei se sen uljaampaa sananvapauden sankaruutta ollut.
Yritetään selviytyä tässä uudelleen kiristyneessä ahdasrajaisuudessa., Itse huomaan vaistomaisesti vältteleväni arkaluontoisia asioita. Esimerkiksi kuinka Statovcin Bolla kuvaa sekä kirjana että nyt näytelmänä homoseksuaalisuuden vaikutuksia ihmissuhteisiin, perhe-elämään, sekä asianosaisiin että sivullisiin. Se on vähintään monitulkintainen kysymys. Se olisi kiintoisa tutkimuksen aihe, mutta nurkan takana väijyät heti ne, jotka hanakasti bongaavat ihmisryhmiin kohdistuvia loukkauksia. Suvaitsematon aikamme vaatii selkeitä, mustavalkoisia kannanottoja. Jopa Hesarin pilapiirrokset ajavat valtavirrran asenteita, kaukana ovat Karin ärhäkät toisinajattelun ajat.
Joten jätän hankalat aiheen nytkin tähän. En kaipaa ketään hyveellä ratsastajaa niskaani karkaamaan. Epäilen että monet muut arkajalat toimivat samoin. Parempi rauha kotinurkilla kuin somen syyttävä sormi vasten silmiä
Skoolasimme Abdulrazac Gurmahin kunniaksi eilen Eeva-Liisan kanssa. Uusi kirjallisuuden nobelisti on syntynyt Sansibarissa kuten myös Eeviksen muistoissa autuas Ahmed, hänen lastensa isä, joka vastikään haudattiin Etiopiassa. Muistan kun opetimme Ahmedia hiihtämään Hämeenkyrössä Töllinmäkeen ja takaisin. Siinä oli siihen aikaan vastaantulijoille ihmettä kerrakseen. Lapsemme opettivat hänelle rannassa sotahuudon Päin plörinää! Hyvin oppikin roiskuttamaan vettä kilpaa lasten kanssa.
Olimme siis katsomassa Kaupunginteatterin kehuttua Bollaa, ja se olikin myönteinen yllätys. Tai saattoihan Milja Sarkolaan ohjaajana luottaa, en ole nähnyt häneltä heikkoja esityksiä. Vaikeahkon teoksen hän hallitsi karun realistisella tyylillä, eleettömästi ja samalla ainakin paikoin riipaisevasti. Joskus yksinkertaisuus on voimaa. Pajtim Statovcin romaani on synkkääkin synkempi eikä se paljon sovituksesta valostunut. Jotakin puhdistavaa sen traagisessa kouraisussa kuitenkin on. Kaikki näyttelivät hyvin, erityisesti Jouko Klemettilä lukuisia pikkuroolejaan.
Nyt kun olen istunut kaksi pahuutta tihkuvaa maailmantulkintaa, ensin Avoimissa Ovissa sen Open Road Shown ja nyt tämän Bollan, olisi jo aika jollekin optimistiselle näytelmälle. Mutta ihan siloinen musikaalikaan ei oikein innostaisi. Juha Jokelan Dosentit Kansallisteatterissa kiinnostaa kovasti, mutta tuskin siinäkään yliopistoa kovin myönteisessä valossa esitetään.
Paavo Haavikon kaksi näytelmää, Münchausen ja Nuket esitettiin Kansallisen Pienellä 1950-luvulla. Niiden verbaalinen modernismi äimistytti silloin yleisön. Tyylillisissä kokeiluissa oltiin jopa rohkeampi kuin nykyään. Jack Witikka oli ohjaajana näissä edelläkävijä. Tauno Palolla oli rooli Münchausenissa ja hän tunnusti, että se oli ensimmäinen kerta hänen urallaan, jolloin hän ei ymmärtänyt mitään yhdestäkään vuorosanasta. Näytelmä meni pari viikkoa, ja Pimpula Talaskivi pilkkasi sitä Ilta-Sanomissa niin, että Haavikko haastoi lehden oikeuteen väärästä sitaatista. Ennen oli kovat piipussa, teatterikin haudantärkeää.
Olen päässyt Martti Anhavan massiivisessa elämäkerrassa vasta yli 300 sivun, enää 500 jäljellä. Tarkkaan tutkittua ja kriittistä työtä se on. Palaahan siellä muistoihin myös vanhat ajat ylipiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen tilaisuuksissa, joissa Paavo oli usein mukana vaimonsa Ritvan siivellä. Ei näyttänyt suuresti nauttivat akateemisesta seurustelusta, mutta halusi vahtia vaimoaan. Viimeisen kerran tapasin hänet Ritvan päivillä vuosituhannen alussa. Silloin akatemikko piti kahvipöydässä monologia siitä, että Eugen Schauman oli oikeastaan kaksoisagentti. Myös keisarihuone halusi eroon Bobrikoffista. En uskonut enkä usko vieläkään, mutta tällaisia hän mielellään paukutteli.
Nyt kun olen kuunnellut äänikirjana edelleen Lasse Lehtisen kirjaa Ritavuoren koko urasta pikemmin kuin vain murhasta, on yksi seikka kiusannut. Onkohan jossain päätetty, että ulkomaiset nimet saa tai täytyy nykyisin lausua päin seiniä? Schauman on juuri sananmukaisesti Shauman pro Shooman tässä äänikirjassa ja paljon muita outouksia. Zola ja Hugo karahtavat samoin kankein sananmukaisin painotuksin. Latinankieliset sitaatit ääntyvät miten sattuu. Ei ole mielestäni hyvä käytäntö.
Ennen kuin pääsin eilen teatteriin poikkesin Mika Waltari-seuran tilaisuudessa Töölön kirjastossa. Ville Eerola esitteli romaaniaan nuoresta Waltarista hyvin sutjakasti ja kertoi innokkaasta Waltarin harrastuksestaan, joka alkoi kuulemma elämäkerrastani Unio Mystica. Kun muistaa kuinka viistosti Waltariin suhtauduttiin alkaen 1960-luvulta, ei voinut kuvitellakaan nykyistä intoa, joka näkyy parhaiten Palmujen suosiossa. Yliopistossa Waltari oli aivan tuomittu viihdekirjailija, samoin modernistit pitivät häntä kaupallisena jaarittelijana. Minulle oli Martin kirjassa yllätys, että Waltari olikin nuoren Haavikon tärkeitä kirjailijoita. Waltari jopa luki ja kommentoi hänen varhaisia runoharjoitelmiaan. Myöhemmin Haavikko tarkoin salasi tämän kiintymyksensä.
Nyt vain lukemaan Abdulrazak Gurmahia, joka vaikuttaa kiinnostavalta ja sympaattiselta tyypiltä, ilmeinen intellektuelli ja kirjallisuuden professori. Yksi kirja on jo ruotsinnettu (Paradiset), sen Tua Forsström käskee heti juosta hankkimaan. Odotellaan nyt suomennoksia, joko Tammi on ehtinyt varata oikeudet? Kolonialismin ja maahanmuuton kuvaajana Gurmah vaikuttaa kovin ajankohtaiselta. Ruotsin Akatemia kohotti osakkeitaan, ei se vajonnutkaan siihen alennukseen, jota sille manattiin. Skandaaleista johtaa aina tie ylöspäin.
Aleksis Kiven päiväkin koittaa. Kuvittelin aina, että Kiven kieli on viimeinen, johon kukaan tohtisi puuttua, mutta näkyy Juha Hurmeella riittäneen rohkeutta siihenkin. Ehkä kuitenkin luen Kiveä mieluiten alkukielellä, taas pätkän ensi sunnuntaina. Ylittämätöntä kerrontaa eikä hitustakaan vanhentunutta, jos vain on malttia maistella.
Helsinki on nyt kauneimmillaan. Vanhan kirkon puistossa voi kahlata keltaisissa vaahteranlehdissä. Kaivarissa puut juhlivat kirjavissa värihunnuissaan. Meren selkä siintelee ultramarinin sinisenä. Eihän tässä kummempaa ”rajoitusten purkamista” tarvita, ulkona voi vaeltaa yhtä vapaasti nauttien kuin aina.
Juhana Vartiainen (alla) avasi eilen silakkamarkkinat hyväntuulisena. Tuli mieleen mies, joka on päässyt elämänsä työpaikkaan. Hän ylisti merellistä kaupunkiaan ja saariston antimia, joita torilla nyt kaupitaan. Muutama purkki ja viikon ruokalista on täynnä yhden miehen osalta. Stadissa on kivaa.
Juhlin minäkin vapauttani perjantaina käymällä pitkästä aikaa illallisella läheisessä nepalilaisessa. Siellä siksi, että Sikken paikka ja turkkilainen Ani olivat tupaten täynnä, tietenkin. Näitä nurkkakuppiloita voisi järjestään käydä läpi ja vertailla, siinäkin yksinäisen kulkijan ajankulua. Kotikiinalainen samalla kadulla on aina varma valinta, mutta uusia putkahtelee tosiaan kuin sieniä sateella.
Kangertaen kutsuvat vielä muut huvit luokseen. Paria leffaa pidän silmällä, mutta aina kun pitäisi lähteä iskee mukavuudenhalu. Miksi poistuisin hyvästä kodistani, missä on sata kanavaa ja kirjojen pinot. Sitä paitsi syksyn kauneimpia päiviä ei voi tuhlata sulloutumalla pimeään teatteriin. On vielä tehtävä parannus, eikö velvollisuutemme ole kuivan kauden jälkeen tukea taidetapahtumia parhaamme mukaan.
Joten pari yritystä sentään. Viehättävät ja aktiiviset naisystävät saavat kuin saavatkin ravistelluksi minut teatteriin. Kuinka erilaisia esityksiä on, teatteria laidasta toiseen. Avoimien Ovien Open Road Show näyttää maailman perikadon paikkana. Avointa showssa oli kuoleman jatkuva läheisyys, uhkaavat teloitukset ja hirttotuomiot, jonkun sorttinen sisällissota ja lopulta absurdi idea Jeesuksen tappamisesta toiseen kertaan. Ankein aikoihin nähty moraliteetti.
Kirjoittaja on Amerikkaan muuttanut jugoslaavi Steve Tesich, aiemmin juttu on nähty jollakin nyt jo unohtamallani nimellä Kaupunginteatterissa. Kylmän kova Tiina Weckström ja vilkas tättähäärä Minna Kivelä tekivät parhaansa, mutta kylmäksi jättivät. Mieliala parani vasta kun pääsimme sateen alta viinille läheiseen bistroon Tiian ja Tinzen kanssa. Jokaisella kokemuksella on lopulta palkintonsa.
Miten toista maailmaa elettiinkään Nokian Työväenteatterissa. Siellä oli kaivettu arkistosta Mika Waltarin keveimpiin kuuluva komedia Huhtikuu tulee (1948). Kohtalainen elokuva siitä on aikanaan tehty, Mitä siltä voisi enää odottaa? Yllätys: ohjaaja Heli Pitkänen oli tajunnut farssin puhdasmielisyyden ja oikean ajankuvan, tuloksena miltei hauska ja omalla tavallaan ehjätyylinen esitys. Kiitos Sinalle, joka kiskaisi minut viimeisenä maalaisviikonloppuna tätäkin katsomaan. Hyviä kotimaisia farsseja on vähän, Waltari yksi harvoista lajin osaajista.
Mutta lukeminen on pimenevien iltojen päähuvi. Kun selvitin Leena Majander-Reenpään Kirjatytön kaikkine kustannuspoliittisine kiemuroineen ja nyt käyn läpi Martti Anhavan pelottavan paksua Paavo Haavikon elämäkertaa, mietin onko yhtään kirja-alan firmaa, joka olisi nyt niin läpivalaistu kuin seitsentähtinen Otava. Muistissa vielä Hannu Mäkelän ja Heikki A. Reenpään ja Haavikon omat muistelmat ym. Mutta hauska on vaellella tutun ja perinteikkään kustannustalon käytävillä kuin Haavikko unissaan. Elämäkerta on vasta näihin vaiheisiin tulossa, urakkaa riittää.
Äänikirjat sujuvat sutjakasti, varsinkin tietopuoliset. Gordon F. Sanderin Kansalainen Kekkonen osoitti, ettei tämäkään kaivo ole vielä tyhjiin ammennettu. Muutamat tiheästi tutkitut jaksot kirjassa antavat jopa uutta tietoa. Esimerkkinä Kekkosen selviäminen John F. Kennedyn kovasta kuulustelusta Washingtonissa marraskuussa 1961, vähän ennen noottikriisiä. Kyse oli Suomen kiperästä suhteesta Neuvostoliittoon. Sehän oli kaikkineen hurja syksy, ydinsota lähellä, muistan ajat koulupoikana kuinka jännitettiin. Sander valaisee käytyjä maailmanpoliittisia keskusteluja hyvin tyhjentävästi pääasiassa amerikkalaisiin lähteisiin nojaten. Kyllä UKK siinä osoitti poliittisen nuorallakävelyn taitonsa useaan kertaa, suorastaan jännittää vieläkin mitä kaikkea olisi voinut tapahtua, sekä Suomelle että koko maailmalle.
Lasse Lehtisen kirja ministeri Heikki Ritavuoren murhasta on todella seikkaperäinen selvitys päätapahtuman taustoista. Siinä käydään läpi pitkä ajanjakso historiaa niin puoluepolitiikan kuin sukuhistorian siivilän läpi. Paljon tuttua kertauskurssia, jo Väinö Tannerin vaiheissa läpikäytyä, mutta jäntevästi ja joutuisasti kerrottuna tätä kuuntelee kuulokkeista mielikseen muita hommia tehdessään. Ritavuoresta piirtyy kunnioitusta herättävä kuva, toimekas ja särmikäs, mutta isänmaan mies ilman muuta. Kumma että juuri hän saa kantaa ainoan murhatun poliitikon manttelia itsenäisessä Suomessa. Monia muita on vain uhkailtu, onneksi jätetty tekemättä.
Pääasiassa sukellan tätä nykyä omiin muistoihini, olen kohta minäkin ”unessa useasti, sinun kaduillas koulutie”. Mitä vanhat koulut kertovat? Skattan ja Kaisaniemen kansakoulut sekä jyhkeä Norssi, jonka ohi kuljen melkein päivittäin. Onko mistään koulusta niin paljon kirjoitettu kuin siitä, muistelijoiden rivi on maineikas: Jalmari Finne, Mika Waltari, Eino Kaila, Matti Kuusi, Matti Klinge, vieläpä luokkakaverit Harry Halén ja Jorma Kaimio. Mitä uutta voin tuon pinon päältä vetäistä? Onneksi tekeillä oleviin muistelmiin liittyy kyllin paljon muutakin, mutta tärkeältä tuntuu viivähtää noissa opinsaannin alkuajoissa. Miten moniin taiteilijoihin koulu onkaan jättänyt tuskaisan painauman kuten Ingmar Bergmaniin. Kuinka moni on Norssiakin painostavana kurimuksena muistanut, moni muu taas roomalaisen hengen ja hyveiden linnoituksena. Se ainakin on varmaa, että vanhoihin norsseihin törmää aina, joka elämän alueella. Saa nähdä mitä tulee kun muistikuvat lähtevät kunnolla virtaamaan.
Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaani on oiva klassikko ja siitä väännetty näytelmä käy kertauskurssista. Jussi Nikkilän johdolla romaani saa karun pelkistetyn tulkinnan, jota hyväntahtoisesti voi nimittää älylliseksi. Tunteet on karsittu ja näyttämökuva rankamainen. Tragedian luusto läpivalaistaan, mutta lihaa ei riitä ympärille. Hallittua ja viileää.
Sen sijaan ihmettelin mitä oli mietitty, kun Väinö Linnaa ruvettiin haeskelemaan lattian tasalta Frenckellin pelleilykollaasissa Kansalliskirjailija. Karo Hämäläisen romaanista on mukaan saatu keskeinen idea, muut tykötarpeet keksittiin ikään kuin paikan päällä. Olikohan ajatus se, että kun nykypolvi ei tiedä enää Linnasta mitään, ei sille kannata lisää kertoakaan. Otetaankin siitä esityksen lähtölava ja loppu on irtonaista teatterileikkiä. Uusi teatterinjohtaja Mikko Kanninen esitteli joukkoineen lähinnä teatterilaitoksen ongelmia ja sisäpiirin vitsejä.
