Haparoin pimeässä pöytälamppua. Mihin hittoon se on kadonnut! Radio putoaa lattialle. Huomaan että heräänkin maalla, täällä on katkaisija seinässä. Henkeni on jäänyt Helsinkiin. Sinne on vähitellen siirryttävä.

Otin muutaman päivän ennakkoa. Kaikenlaisia kohtaamisia vilkastuneessa pääkaupungissa. Ensinnä sukelsin Akateemisessa kirjamaailmaan. Toista viikkoa sitten siellä julkistettiin Kirjatyttö, Leena Majander-Reenpään muistelmateos. Kepeän älykkäästi kirjoitettu vaellus kirjankustatamisen ihmeellisessä maailmassa. Leena oli minunkin monien kirjojeni kustantaja, aina tultiin iloisesti toimeen.

Siitä palasi mieleen, että hänkin oli mukana siinä Koskilinnan ensimmäisessä ja viimeisessä ”Elämän sivut” -seminaarissa ja yöpyikin Antin kanssa meillä Viehätyksessä. Näinkään vahvat vieraat eivät saaneet kyröläisiä jatkamaan oivallista seminaarikonseptia. Kirjallinen elämä on  lakannut Hämeenkyrössä.

Cafe Strindbergin yläkerrassa pääsin pitkästä aikaa verestämään henkevää keskustelua ensin Antti Alasen ja sitten Tuula Uusi-Hallilan kanssa. Hyvät ystävät ovat kyllä kalliita olemassa, sen huomaa pitkäksi venyneen yksinäisyyden jälkeen. Syyskesän keitaana muistan myös innostavaa illanviettoa Hanna ja Pekka Tarkan luona vanhojen kavereiden kanssa.

Maalla ovat sentään kirjat seuralaisina. Muutamakin paksu opus on vielä kesken ennen kuin pääsen niistä raportoimaan. Aulis Aarnion uusi romaani Viiltävät muistot on yllättänyt minut täysin, siitä vielä lisää myöhemmin. Aihe ei ole uusi, mutta kerrontatapa ja tapahtumien puntarointi painavat paljon. Liikutaan viime vuosisadan raskaina alkuaikoina.

Toinen samaa aikaa ja täkäläistä kulttuurihistoriaa valaiseva kirja on Ari Järvelän Idman. Alaotsikkonsa mukaisesti se tuo ”valoa vaiettuun häpeään” eli niin sanottuun Idmanin kavallusjuttuun. Myytiksi muuttunut tapahtuma saa inhimilliset ulottuvuudet. Rikas ennen julkaisematon kuvitus saattelee Idmanin suvun vaiheisiin ja sisäisiin suhteisiin. Tapasin Järvelän ystävieni Armi Viidan ja Risto Järvisen järjestämässä tilaisuudessa Hatanpäässä, missä näin vanhan miljöön uutena. Aamulehdessä huomasimme, kuinka Ari esitteli Idmanien komeaa huvilaa pankinjohtajan hollantilaiselle tyttärentyttärentyttärelle. Sielläkin on vielä käytävä uudemman kerran.

Kuka muistaa Martti Joenpolven? Hieno novellisti on kai nykypolvelta unohtumaan päin. Siksi oli paikallaan, että Kari Paukkunen sovitti hänen novellinsa ”Kauan kukkineet omenapuut” näyttämölle Seela Sellan tulkittavaksi. Kirjoitin pienen jutun käsiohjelmaan ja kävin katsastamassa ensi-illan kulttuurikeskus Stoassa. Kovin niukasti Kari oli ottanut mukaan Joenpolven tiivistä tekstiä, etusija oli Seelan rehevästi röhisevässä ja hilpeästi temppuilevassa vanhainkodin asukissa. Ehkä ydin tuli kuitenkin esiin tässä pienimuotoisessa haikailussa kohti entisajan Karjalaa.

Syksyn tähänastinen huippu on kuitenkin Florian Zellerin ohjaama elokuva The Father – Isä. Miten hienosti Anthony Hopkins taas eläytyy muistisairaan miehen sekoiluihin. Äsken oli Kuningas Lear telkkarissa – mikä jänneväli ja pohjalla silti ydistävä lanka eriaikaisten teosten ja saman näyttelijän tulkinnoissa! Hattu päästä suuren näyttelijän edessä. Leffa kosketti sikälikin, että eiköhän tässä olla kohta matkalla samaan tilanteeseen vai mitä. Olivia Colman kärsivällisenä tyttärenä oli myös suurenmoinen.

Molemmissa perin eritasoisissa esityksissä on kysymys muistin katoamisesta, kokemusten kuihtumisesta, elämän vähittäisestä loppumisesta.  Molemmat näyttelijät tuntevat sen luissaan ja nahoisssan, he ovat jokseenkin saman ikäisiä, silti edelleen täydessä vedossa.

Helsingistä palatessa poikkesin vielä Ylöjärven Leija-kirjastoon, missä keskustelimme vanhan draama-aikaisen työtoverini Harri István Mäen kanssa Väinö Linnan muistelmista Päivä on tehnyt kierroksensa. Harri oli tehnyt kotiläksynsä niin hyvin, että pääsin vähällä: hän johdatteli juttua joutuisasti. Runsaat parikymmentä kuulijaa vaikenivat hartaina maskien takana. Hieno kirjasto on ylöjärveläisillä. Oli ikään kuin uutta ja silti tuttua vetää pitkästä aikaa tällainen kirjasessio.

Siinä alkusyksyn ohjelmaa kylliksi. Eikä ihme että uneksin jo nukkuvani Helsingissä. Vielä tämä myrskyviikko ja sitten onkin muutto edessä. Täällä maakylässä on pääasiassa asuttu joulusta pitäen, Marja on välillä saatettu hautaan ja alati pysyvään muistoon, uusi kirjakin Hannele Laurista ilmestynyt. Tästä taitekohdasta nyt eteenpäin niin voimallisesti kuin pään ja ruumiin värkit vielä  varaa antavat,

13.9. 2021