Panu Rajala

Jännitysnäytelmä ratkesi. Happigeneraattoriyrittäjä voitti kunnianarvoisan Koskilinnan huutokauppakilpailun. Hän sanoo pitkään etsineensä sopivaa näyttelytilaa generaattoreilleen. Tähän johti talon 80-vuotinen monivaiheinen historia. Tuskinpa suunnittelijat osasivat konsanaan uumoilla, mihin käyttöön vankka taloo elämänsä loppuvaiheessa päätyy.  Jätämme ikuiset hyvästit kuultturitalolle.  Aikamme kuva jos mikä.

Jospa huonoksi väitetty sisäilma talossa viimein paranee kertaheitolla, kun uusi yrittäjä alkaa puskea sinne nyt happea generaattoreillaan. Aina pitää keksiä tappioista lohduttavia puolia. Mutta riittääkö näytteille pantavaa kaikkiin tilaviin kerroksiin? Pidetäänkö juhlasalissa vastedes villejä happihyppelyjä? Jospa olemmekin uuden ihmeellisen terveysteknologian kynnyksellä?

Päällimmäisenä on tuntu symbolisesta käännekohdasta Hämeenkyrön henkisessä elämässä. Nyt kai voidaan lopullisesti poistaa se taannoisessa mielenhäiriössä hyväksytty määritelmä ”kulttuurikunnasta”. Kuulisittepa kunnanhallituksen vähemmistöön jääneen Katariina Pylsyn sydäntä särkevät valitukset tapahtuneesta. Ratkaisu tehtiin hallituksessa äänin 6-3. Kaikki vastarinnan sankarittaret olivat naisia yli puoluerajojen..

Vaan mitäpä tämä enää minua huolettaa, saahan sitä toki surra kaukaisiakin hölmöilyjä. Olin vasta saanut yhden miehen muuttokuormani tänne Helsinkiin Sepänpuiston laitamille, kun jo Sauli Tiilikainen tempaisi minut mukaansa Musiikkitaloon kuuntelemaan tulevien oopperatähtien leiskahtelevia tulkintoja aarioistaan ja liedeistään. Voimme kohtuullisen varmasti luottaa ainakin siihen, että Musiikkitaloa ei ihan kohta  huutokaupata erilaisten vempeleiden näyttelytiloiksi.

Oopperakummit-niminen järjestö tukee ja kannustaa nuoria nousevia laulajia parhaansa mukaan ja näyttää keräävän aika mukavasti taloudellistakin tukea suojateilleen. Niinpä oli peräti innostavaa kuulla Sonore-salissa tämän hetken nuorta kärkeä, upeita kaunottaria ja salskeita kavereita ja mitä ääniä! Ketään erottelematta voi ennustaa, että monia heistä kuullaan ja nähdään vielä Suomen ja Euroopan johtavilla lavoilla. Kapellimestari ja rehtori Markus Lehtinen johdatteli suojattien suorituksia niin että tämmöinen maallikkokin oppi lisää alan vivahteita.

Esitysten jälkeen oli tilaisuus seurustella vapaasti kuohuviinin ja pikkupurtavan merkeissä ylälämpiössä. Tapasin jopa pari tulevaa soturia, jotka laulavat ensi vuonna Raatteen tiellä. Uutuusoopperan säveltäjää Uljas Pulkkista kuultiin pätkä näissä näytteissäkin, häneltä tulee siis peräti kaksi uutta oopperaa julki ensi vuonna. Sen lisäksi Ilkka Kuusiston Taipaleenjoki aloittaa syyskiertueensa runsaan viikon päästä 2.10. Turussa. Sorry, lokakuun esitykset onkin kuulemma siirretty keväälle rajoituksia pakoon.  Suomalainen ooppera elää jatkuvaa nousukautta, kunhan koronasta päästään.

Istahdimme Saulin kanssa vielä Storyvillen baariin päivittämään kuulumisia. Kerroin että juuri näillä minuuteilla Hämeenkyrön kunnanhallitus ratkaisee Koskilinnan kohtalon. Muistelimme Sillanpää-oopperan onnellisia aikoja, kuoron valintoja ja harjoituksia Koskilinnassa, ensi-iltaa valmistavaa esittelyä ja häikäisevää esitystä Myllykolussa sekä monia muita sen aikaisia tapauksia – eikä niistä ole kuin kolme vuotta! Niin on kadonnut kulttuuritahto kunnasta. Eikä yhtään oopperan kantaesitystä varmasti enää siellä nähdä. Kohotimme maljat menneille elämyksille ja katselimme tulevaan..

Sauli ainakin on täystyöllistetty niin Oopperan kummituksen kuin Vaasan Cosi fan tutten merkeissä, ja minäkin yritän taas kompuroida kirjoitustöiden alkuun. Totesimme että ystävämme Waltteri hankkii uusia kannuksia television tanssikilpailussa ja on alkuun pärjännyt aika lupaavasti. Voittoa emme kuitenkaan rohjenneet tällä kertaa hänelle povata, tärkein onkin osanotto ja sen suoma näkyvyys. Kaikkea muutakin puhelimme kuin ainakin kaksi Hemingwayn henkilöä tyhjässä himmeästi valaistussa baarissa.

Äsken hain muhkean kirjan Otavan kaupasta: Martti Anhavan odotettu Haavikko-elämäkerta on ilmestynyt. Samalla poikkesin tervehtimään Välkesalmea kesän jäljiltä ja kassiin tarttui pari Hemingwaytä (enimmät on maalla). Sitä se istunto eilen Storyvillessä tiesi. Tänään tuleekin tv-dokumentin kolmas osa Ernestin värikkäistä vaiheista. Kyllä mä nyt näillä pärjään, luettavaa on taas toista tuhatta sivua ja tuomisia maalta, sieniä ja marjoja pakasteessa, omenoita parvekkeella. Kyllä pojan näillä elellä kelpaa.

21.9. 2021

Syksyn hiljainen merkkitapaus, joka ei ehkä nouse ansaitsemaansa huomioon, on ilman muuta Aulis Aarnion romaani Viiltävät muistot (Warelia 2021).

Niin paljon kuin vuoden 1918 tapahtumista onkin kirjoitettu, väitelty ja näytelty, Aarnio kykenee vieläkin lähestymään aihetta tuoreesta kulmasta. Hän lähtee etsimään kansalaissovintoa rintamien välistä. Hänen päähenkilönsä räätälimestari Wilenius on rauhan mies ja väkivallan vastustaja, mutta joutuu silti kärsimään kuritushuonetuomion Tammisaaressa osallisuudestaan punakapinaan. Ilmeinen väärys ei kuitenkaan katkeroita häntä, vaan hän lähtee kahinoiden jälkeen etsimään uutta tietä hämäläisessä maalaiskylässä, missä asuu Emmansa kanssa.

Totta, ilmeistä sukulaisuutta on aateveljeensä räätäli Halmeeseen. Näin Halmekin olisi menetellyt, jos henki olisi säästynyt. Aarnion romaani onkin eräänlainen rinnakkaisteos ja jatko-osa Linnan Pohjantähdelle, mutta silti itsenäinen näkemykseltään. Se esittää toisen tulkinnan, vaatii ehdotonta oikeudenmukaisuutta osapuolilta ja käsittelee kapinan jälkihoidon juridista puolta niin asiantuntevasti kuin vain siviilioikeuden professori emeritukselta sopii odottaa.

Kun kyseessä on syvästi pohdiskeleva aateromaani, sen henkilöasetelma on pantu palvelemaan juuri aatteiden vastakohtaisuuksia sekä käytännön sovellutuksia äärimmäisissä tilanteissa. Se mikä henkilöiden elävyydessä menetetään, analyyysin älyllisessä tiukkuudessa ja rehellisyydessä voitetaan. Sitä paitsi Aarnion kerrontatekniikka on peräti omalaatuinen: hän ei merkitse repliikkejä erikseen, vaan upottaa ne kaikkitietävään kerrontaan, jolloin vain murteellinen asu erottaa puhutun ajatuksen kerrotusta. Tällaista en muista ennen tavanneeni missään kirjassa.

Jos kritiikkiä etsii, niin Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan osuus nousee loppuosassa mielestäni todellista merkitystään suuremmaksi, kun Tampereen lähistöllä hämäläiskylässä liikutaan. Mutta sekin palvelee Aarnion yhteiskuntaa jäsentävää rakentelua. Joku keikarimainen kirjailija tai Suur-Suomesta intoileva hurjapää jäävät paperisiksi ja tyypitteleviksi hahmoiksi, mutta päähenkilöiden, erehdyksensä tunnustavan tuomarin ja vääryyttä kärsineen räätälin, dialogi säilyttää teränsä ja mielenkiintonsa.

Naisillakin on romaanissa merkittävä osuus. Sen järkyttävimpiä kohtauksia on kolmen naisen vaellus Hatanpään mielisairaalaan, minne yksi jätetään vaikeasti traumatisoituneena. Loppusivuilla aiheeseen palataan. Näissä jaksoissa Aarnio polkee ihan omaa uraansa kohtalon vuosien sankassa kuvastossa. Tämä maltin, järjen ja viisauden puolustus on monipuolisen Aarnion ehdoton pääteos, elämänkatsomuksellinen testamentti, sanoisin.

Yllätyksen tuottaa myös aiemmin mainitsemani Ari Järvelän kirja Idman, joka on niin ikään lähtöisin Wareliuksen kovasti kasvavasta kustantamosta Sastamalasta. Järvelä murskaa erään vakiintuneen kliseen: kaikkien aikojen kavalluksen tehneen pankinjohtaja Idmanin teko Tampereella 1913 ei ollutkaan itsekäs filunki, vaan harhautuneen ihmisystävän käsittämätön itsepetosten sarja. Miten tapaus sai niin jättimäiset mittasuhteet, on edelleen mysteeri. Koko maan talouselämä horjahti muutamaksi vuodeksi sijoiltaan. Kupru säteili laajalle ja vahingoitti monia sivullisia.

Tuloksettomia lääketieteen opintoja Helsingissä lopetteleva F. E. Sillanpääkin joutui kirjoittamaan vanhemmilleen: ”Liljeroosin setä ei enää ole rikas mies.” Tehtailija Henrik Liljeroos oli Sillanpään tärkein tukija ja takaaja. Voi olla, että opintolainan ehtyminen vaikutti osaltaan Sillanpään päätökseen palata kotiseudulleen ja ryhtyä kirjoittamaan. Näin Idmanin kavalluksesta oli ainakin yksi välillisesti suotuisa seuraus.

Nils Idman ei siis suinkaan käyttänyt kavaltamiaan miljoonia vain omaan ylelliseen elämäänsä ja keinotteluun, vaan etupäässä toisten auttamiseen ja holtittoman anteliaaseen lainoittamiseen. Hän harrasti oman aikansa elvytyspakettia vailla minkäänlaista pitävää pohjaa. Nykyinen meininki lainamarkkinoilla alkaa hirvittävällä tavalla muistuttaa Idmanin pankkipolitiikkaa!

Järvelän kirja on tutkivan journalismin hyvä esimerkki siinä, että se seuraa Idmanin vaiheita 15-vuotisen vankilatuomion jälkeenkin. Tällöin tullaan aivan ennen tutkimattomille alueille. Tärkeimpänä lähteenä kirjoittajalla on ollut kavaltajan puolison Anna Idmanin tarkka päiväkirja, jota on säilytetty suvun piilossa Hollannissa. Tapausten taloudellista puolta ovat aiemmin tutkineet Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma, mutta sen syvempi inhimillinen puoli saa vasta tässä Järvelän kirjassa ymmärtävää valaisua. Rikas ennen julkaisematon kuvitus lisää kirjan löydönomaisuutta. Kiehtova retki menneeeen.

Äänikirjoina olen lisäksi sulattanut pari kiintoisaa teosta. Kuuntelin kuinka ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist lukee itse alkukielellä kirjaansa Mannerheimista. Aivan fasinoiva kokemus ja osoittaa äänikirjan mahdollisuudet. Tekijä on vahvasti läsnä kerronnassaan, ihailu ja ironian alaäänet erottuvat. Lindqvist on ehdottomasti Mannerheimin miehiä, mutta näkee myös idolinsa diivailut ja ennen muuta hänen kokemansa nöyryytykset Suomessa sotien välisenä aikana. Vaikka kirja kiitää päähenkilön syntymästä kuolemaan yhdeksällä vuosikymmenellä, se ehtii kuvata taustan, ajan käänteet ja luoda marsalkasta elävän hahmon monine vivahteineen.

Varmaankin Lindqvistiä pidetään liian populistisena kirjoittajana vakavien tutkijoiden keskuudessa, mutta ehdottoman charmikas tyyliniekka hän on. Tosin sietämättömän itserakas ja kaiken tietävä tyyppi, kuten sain kerran kabinetissa vieressä istuen kokea joidenkin kirjamessujan jatkoilla. Kyllä huomasi, että siinä puhuu Ruotsin kuningashovin äänitorvi ja luottomies. Etevä ja riittävän puolueeton kirjoittaja i alla fall.

Toinen äänikirja yllätti kerrassaan. Tiesin kyllä kahden johtavan ruotsalaisen kulttuurihenkilön Sven Stolpen ja Olof Lagercrantzin syvästä ja pitkäkestoisesta vihamielisyydestä toisiaan kohtaan, mutta en olisi arvannut, että kaiken takana oli nainen ja yksi kohtalokas kesä 1932. Kumpikin johti suuren lehden kulttuuritoimitusta peitset tanassa. Huiman tarinan kertoo Sven Stolpen pojanpoika Alex Schulman kirjassaan Polta nämä kirjeet. Järkyttävää luettavaa! Eipä turhaan kysellä Ou est la femme. Kahden miehen sota toisen vaimosta Karin Stolpesta ravisteli vuosikymmeniä ruotsalaista kulttuurielämää. Huhhuh, en tunne Suomesta toista samojen mittasuhteiden kolmiodraamaa, vaan kukapa tietää. Missä takoo tietokonettaan seuraava paljastuskirjoittaja?

Mika Waltarin syntymäpäivänä 19.9. 2021

Otsake on Mika Waltarin alkuperäisestä käsikirjoituksesta. Se oli se, joka jäi aikanaan filmaamatta. Kun teksti nyt viimein on kaivettu käyttöön, se on saanut Tampereen Komediateatterissa käskevämmän muodon: Levätkää rauhassa, komisario Palmu. Alkuperäinen on parempi, mutta muutoksella on perusteensa. Se liittyy teatterisovituksen loppuratkaisuun.

On aika ihmeellistä, että Waltarin viimeinen, itsensä kirjoittama Palmu keksitään vasta nyt. Ja että se tapahtuu Tampereella. Sen olemassaolo on tiedetty kauan. Minäkin esittelin sitä Waltarin elämäkerrassa Unio Mystica vuonna 2008. Ei se silloin ottanut tulta, perikuntakin eli Satu Waltari hangoitteli vastaan. Alun perin Matti Kassila jätti Mikan melko valmiin käsikirjoituksen sikseen ja laati oman onnettoman version Vodkaa, komisario Palmu, joka poikkesi kauas edeltävien teosten hengestä.

Miltä tämä viimeinen Palmu nyt sitten näyttää? Voi heti sanoa, että vaikka se on elokuvaksi kirjoitettu, se toimii ihmeen hyvin näyttämöllä. Joel Elstelän ei ole tarvinnut tekstiä muutella juuri lainkaan, vain kohtausten järjestystä on vaihdeltu ja vähän terästetty loppuratkaisua, josta ei kannata hiiskua mitään, jotta tuleville katsojille säästyisi yllätyksen mahdollisuus.

Panu Raipia on kieltämättä ohjannut jutun nokkelasti ja joustavasti. Alussa on johdannon kaltainen lyhyt kertaus aiemmista Palmu-tulkinnoista, ja jatkossa esitys lainailee aika hauskasti niiden keinoja ja kohtauksia ja jopa Kassilan elokuvallista tyyliä videopätkissä. Olen iloisesti yllättänyt, en uskonut, että tämä ”rääppiäis-Palmu” saisi näinkin onnistuneen ensikasteen.

Keskushahmo on tietysti eläkkeelle jäävä komisario itse. On sanottava, että muutamista näkemistäni teatteri-Palmuista tämä Aimo Räsäsen luoma hahmo on selvästi paras. Hänessä on sopivasti auktoriteettia, on myös karskia huumoria ja hyvällä tyylitajulla tavoitettua tilanneoivallusta. Liika temppuilu tuhoaisi tyypin. Palmu ei myöskään voi jäädä karjuvaksi tai passiiviseksi kuvapatsaaksi. Räsäsessä on ihmistä enemmän kuin ripaus, sehän yltää jopa nuorukaisen kaltaiseen ihastumiseen. Vahva ja herkkä suoritus, vaikka eihän nyt Jopi Rinnettä voi kukaan… no ei nyt kiusata Amia tällä.

Kokki on saanut uudenlaisen aktiivisen tyypin Risto Korhosen ketterissä otteissa. Mahdotonta olisikin tavoittaa Leo Jokelan pienimuotoista komiikkaa, joka toimi nimenomaan elokuvissa. Kireäksi tosikoksi kuvattu päällikkö Virta (Mikko Vaismaa) on vielä kauempana Matti Raninin moni-ilmeisyydestä. Mutta nämähän ovat kohtuuttomia vertauksia, myönnettäköön. Naiset eivät ole näissä jutuissa keskiössä, vaikka… no jaa, ei paljasteta liikaa. Jopi Elstelän kanssa puhuttiinkin siitä, että Mikan naiskuvasta pitäisi tehdä kunnollinen puhdistava tutkimus.

Taiteilija Lautanterän näyttelijällä ei ole esikuvia rasitteenaan, niinpä Jere Riihinen vetäisee repäisevän suuruudenhullun hahmon. Rooli osoittaa samalla, kuinka teatteritietoinen kirjailija Waltari oli. Voi käydä niin, että tämä teos elääkin jatkossa parhaiten näyttämöllä. Veteraani Kake Aunesneva yrittää maisteri Lautranderina säilyttää vanhaa katoavaa Helsinkiä, mikä on näytelmän tärkeä sivuteema. Kyllä nyt helsinkiläiset teatterit saisivat vähän hävetä, kun antoivat omaa kaupunkia puolustavan teoksen luiskahtaa kantaesitykseen Tampereelle…

Myönteisestä kokemuksesta huolimatta on kai myönnettävä, että elokuvinahan Palmut parhaiten edelleenkin elävät. Matti Kassilan osumatarkkaa otetta on mahdoton tavoittaa tai ylittää, vaikka tämä Raipian tyylittely pääseekin jo aika lähelle omaa maaliaan. Miten sitten löytänee Renny Harlin kosketuksen Waltarin maailmaan, jää nähtäväksi. Teatteriesityksen lopussa Räsänen tekee aivan oikein kunniaa Palmun isälle. Joissain haastatteluissa on toivottu Palmun hahmon jatkokäyttöä samaan tapaan kuin Wallanderia tai Hercule Poirota on verestetty moneen otteeseen.  Kunpa tämä ei Palmun kohdalla toteutuisi, eihän ole enää oikeaa kirjailijaa niitä lisää loihtimassa.  Hyvästä syystä voisi siis huokaista: ”Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu…”

Komediateatteri juhli ensi-illassa samalla 30-vuotista taivaltaan. Joku lausahti väliajalla: kumma juttu, alkuun pilkattu ja naureskeltu Komediateatteri alkaa olla jo Tampereen kiinnostavin teatteri. Johan on aikoihin eletty. On syytä yhtyä onnitteluihin.

16.9. 2021

Haparoin pimeässä pöytälamppua. Mihin hittoon se on kadonnut! Radio putoaa lattialle. Huomaan että heräänkin maalla, täällä on katkaisija seinässä. Henkeni on jäänyt Helsinkiin. Sinne on vähitellen siirryttävä.

Otin muutaman päivän ennakkoa. Kaikenlaisia kohtaamisia vilkastuneessa pääkaupungissa. Ensinnä sukelsin Akateemisessa kirjamaailmaan. Toista viikkoa sitten siellä julkistettiin Kirjatyttö, Leena Majander-Reenpään muistelmateos. Kepeän älykkäästi kirjoitettu vaellus kirjankustatamisen ihmeellisessä maailmassa. Leena oli minunkin monien kirjojeni kustantaja, aina tultiin iloisesti toimeen.

Siitä palasi mieleen, että hänkin oli mukana siinä Koskilinnan ensimmäisessä ja viimeisessä ”Elämän sivut” -seminaarissa ja yöpyikin Antin kanssa meillä Viehätyksessä. Näinkään vahvat vieraat eivät saaneet kyröläisiä jatkamaan oivallista seminaarikonseptia. Kirjallinen elämä on  lakannut Hämeenkyrössä.

Cafe Strindbergin yläkerrassa pääsin pitkästä aikaa verestämään henkevää keskustelua ensin Antti Alasen ja sitten Tuula Uusi-Hallilan kanssa. Hyvät ystävät ovat kyllä kalliita olemassa, sen huomaa pitkäksi venyneen yksinäisyyden jälkeen. Syyskesän keitaana muistan myös innostavaa illanviettoa Hanna ja Pekka Tarkan luona vanhojen kavereiden kanssa.

Maalla ovat sentään kirjat seuralaisina. Muutamakin paksu opus on vielä kesken ennen kuin pääsen niistä raportoimaan. Aulis Aarnion uusi romaani Viiltävät muistot on yllättänyt minut täysin, siitä vielä lisää myöhemmin. Aihe ei ole uusi, mutta kerrontatapa ja tapahtumien puntarointi painavat paljon. Liikutaan viime vuosisadan raskaina alkuaikoina.

Toinen samaa aikaa ja täkäläistä kulttuurihistoriaa valaiseva kirja on Ari Järvelän Idman. Alaotsikkonsa mukaisesti se tuo ”valoa vaiettuun häpeään” eli niin sanottuun Idmanin kavallusjuttuun. Myytiksi muuttunut tapahtuma saa inhimilliset ulottuvuudet. Rikas ennen julkaisematon kuvitus saattelee Idmanin suvun vaiheisiin ja sisäisiin suhteisiin. Tapasin Järvelän ystävieni Armi Viidan ja Risto Järvisen järjestämässä tilaisuudessa Hatanpäässä, missä näin vanhan miljöön uutena. Aamulehdessä huomasimme, kuinka Ari esitteli Idmanien komeaa huvilaa pankinjohtajan hollantilaiselle tyttärentyttärentyttärelle. Sielläkin on vielä käytävä uudemman kerran.

Kuka muistaa Martti Joenpolven? Hieno novellisti on kai nykypolvelta unohtumaan päin. Siksi oli paikallaan, että Kari Paukkunen sovitti hänen novellinsa ”Kauan kukkineet omenapuut” näyttämölle Seela Sellan tulkittavaksi. Kirjoitin pienen jutun käsiohjelmaan ja kävin katsastamassa ensi-illan kulttuurikeskus Stoassa. Kovin niukasti Kari oli ottanut mukaan Joenpolven tiivistä tekstiä, etusija oli Seelan rehevästi röhisevässä ja hilpeästi temppuilevassa vanhainkodin asukissa. Ehkä ydin tuli kuitenkin esiin tässä pienimuotoisessa haikailussa kohti entisajan Karjalaa.

Syksyn tähänastinen huippu on kuitenkin Florian Zellerin ohjaama elokuva The Father – Isä. Miten hienosti Anthony Hopkins taas eläytyy muistisairaan miehen sekoiluihin. Äsken oli Kuningas Lear telkkarissa – mikä jänneväli ja pohjalla silti ydistävä lanka eriaikaisten teosten ja saman näyttelijän tulkinnoissa! Hattu päästä suuren näyttelijän edessä. Leffa kosketti sikälikin, että eiköhän tässä olla kohta matkalla samaan tilanteeseen vai mitä. Olivia Colman kärsivällisenä tyttärenä oli myös suurenmoinen.

Molemmissa perin eritasoisissa esityksissä on kysymys muistin katoamisesta, kokemusten kuihtumisesta, elämän vähittäisestä loppumisesta.  Molemmat näyttelijät tuntevat sen luissaan ja nahoisssan, he ovat jokseenkin saman ikäisiä, silti edelleen täydessä vedossa.

Helsingistä palatessa poikkesin vielä Ylöjärven Leija-kirjastoon, missä keskustelimme vanhan draama-aikaisen työtoverini Harri István Mäen kanssa Väinö Linnan muistelmista Päivä on tehnyt kierroksensa. Harri oli tehnyt kotiläksynsä niin hyvin, että pääsin vähällä: hän johdatteli juttua joutuisasti. Runsaat parikymmentä kuulijaa vaikenivat hartaina maskien takana. Hieno kirjasto on ylöjärveläisillä. Oli ikään kuin uutta ja silti tuttua vetää pitkästä aikaa tällainen kirjasessio.

Siinä alkusyksyn ohjelmaa kylliksi. Eikä ihme että uneksin jo nukkuvani Helsingissä. Vielä tämä myrskyviikko ja sitten onkin muutto edessä. Täällä maakylässä on pääasiassa asuttu joulusta pitäen, Marja on välillä saatettu hautaan ja alati pysyvään muistoon, uusi kirjakin Hannele Laurista ilmestynyt. Tästä taitekohdasta nyt eteenpäin niin voimallisesti kuin pään ja ruumiin värkit vielä  varaa antavat,

13.9. 2021

Koskilinnalla on itseään mahtavampi kohtalontoveri Tallinnassa: Linnahalli. Tämä neuvostoajan monumentti on vain pahemmin rappeutunut, mutta ongelma on yhteinen: mitä käyttöä komeille rakennuksille keksisi? Linnahallia on kaavailtu kulttuurikeskukseksi ja kongressihotelliksi, rahaa arvioitiin kuluvan 30 miljoonaa. Joten pieniä ne ovat pelut sentään Kyröskoskella.

Laura Päiviö-Häkämies muisteli, kuinka Koskilinnassa järjestettiin 2009 mainio kirjallisuustapahtuma ”Elämän sivut”. Se oli hänen puolisonsa Kari Häkämiehen  ideoima ja toimeenpanema hänen ollessaan silloin Hämeenkyrössä kunnanjohtajana. Tapahtuma keskittyi elämäkerralliseen kirjallisuuteen, vierailijana mm. Hannu Mäkelä ja kunnan entinen vt. kulttuurisihteeri Merja Rehn, jonka mies on nyt matkalla presidentiksi.

Väkeä tuli kovasti ja tila toimi hyvin. Tarkoituksena oli jatkaa samalla teemalla kirjallisuustapahtumia, mutta siihen yhteen kertaan se tyssäsi. Kun Kari Häkämies lähti, kukaan ei kunnassa tarttunut hyvin pohjustettuun perintöön. Järjestämisestä on tietysti vaivaa asianomaisille. Sen tiedän kovin hyvin, kun olin F. E. Sillanpään Seuran puolesta järjestämässä isoja seminaareja alkaen vuodesta 1978. Viimeinen väännettiin Tampereen yliopiston juhlasaliin 2013.

Kyselin kerran täkäläisiltä kulttuurivastaavilta, mihin se ”Elämän sivut” sammui. Sanoivat kulttuurisihteeri ja kirjastotoimen johtaja, että se järjestetään joka viides vuosi! Siitä on nyt kahdeksan vuotta eikä mitään ole enää kuulunut. Joten eipä saa Koskilinna ainakaan kirjallisuudesta lisää käyttöä, ellei joku uusi voima tartu tilaisuuteen. Muuten, siellä oli aikanaan hyvä sivukirjastokin, josta serkkuni muistutti. Lehtien lukusalissa oli hyvä selailla maailman tapahtumia.

Sillanpään 100-vuotisjuhlissa 1988 Koskilinna oli kovassa käytössä. Siellä pidettiin mm. elokuvaviikko, jolloin nähtiin kaikki Sillanpään romaaneista tehdyt elokuvat esittelyineen. Oman Elokuunsa esitteli Matti Kassila, ja hänen uusimman elokuvansa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus kantaesitys oli Koskilinnassa.

Oi niitä aikoja, mihin kaikkeen riitti tahtoa ja energiaa ja ihmisiäkin. Ja mihin ne kaikki ovat kuluneina vuosina kadonneet?

Tallinnan Linnahallia on käytetty sentään jonkun elokuvan kulissina. Silloin se virtuaalisesti räjäytettiin. Monet ovat kuulemma Tallinnassa sitä mieltä, että se olisi pitänyt räjäyttää oikeasti. Hei olisiko tässä ratkaisu Koskilinnan ongelmaan? No tuskin sentään.

Yhdistystä ryhdyttäneen joka tapauksessa pusertamaan kokoon Kyröskoskella, mutta onko sillä todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa Koskilinnan kohtaloon? Tämä jää nähtäväksi, kuten viisailla kommentaattoreilla on tapana syvämietteisesti lausua.

8.9. 2021

Hämeenkyrön komein rakennus on polkumyynnissä. Sitä huutokaupataan netissä, ja siitä tehdään pilkkahintaisia tarjouksia (5000 e!). Pahempaa alennustilaa perinteikkäällä juhlatalolle on vaikea kuvitella. Purkaminenkin olisi selvempää, tuho kuin tuho. Se huipentaisi surkean näytelmän.

Eihän minulla mitään erityistä suhdetta Koskilinnaan ole. Koulupoikana Kyröskoskella sukuloidessani käytiin siellä joskus serkun kanssa tansseissa ja elokuvissa. Talo vaikutti aina jotenkin juhlavalta, jyhkeästä aulasta ja rappusista alkaen. Sehän on tosi vankka rakennus, tehty 1939 kestämään tuulet ja tuiskut, sodat ja monet sattumukset. Vain siirtoa tehtaalta kunnan omistukseen se ei näytä kestäneen.

Tai onhan sentään myöhempikin suhde. Olen jopa näytellyt Koskilinnan teatterilavalla laukkuryssää Topeliuksen Totuuden helmessä. Lapsemmekin olivat siinä mukana. Sitten olen johtanut monia Sillanpään Seuran kokouksia, kun olimme yhtenä Koskilinnan vuokralaisena. Joulukahvitkin siellä kerran juotiin. Lopulta Sillanpää-oopperan aikaan talossa pidettin kuoron laulukokeet ja harjoitukset, ensi-iltajuhlat ja monet tilaisuudet.

Nyt kaikki tällainen on enää muistoja. Talviteatteria Koskilinnassa yriteltiin, mutta kunnon menestystä ei tullut. Nyt sekin into on hiipunut. Viimeksi kävin siellä Sillanpään Seuran vuosikokouksessa. Vuokrasopimus on aikaa sitten purkautunut, samoin muiden seurojen. Meidän seuran arkistoa on vielä jossain kaapin kätkössä. Onkohan yläkerrassa vielä urheiluseurojen palkintokaappi?

Jykevä funkkistalo kumottaa nyt tyhjillään ja odottaa kohtaloaan. Kunta ei jaksa sitä enää ylläpitää. Kukaan ei keksi sille enää kunnollista käyttöä. Vai onko tosiaan näin lohduton tilanne?

Kun vanhat kulttuurikrenatöörit Matti Huusari ja Kauno Perkiömäki pyysivät, lähdin mukaan pohtimaan tilannetta. Lehden toimittajankin pyysimme puheillemme. Hätkähtäen huomasimme, että olemme kaikki ulkopaikkakuntalaisia. Ilmankos oli rohkeutta tarttua asiaan. Mukaan liittyi Jussi Niinenmaa, edes yksi kunnon peruskyröskoskelainen.

Saimme aikaan kansalaiskokouksen viime lauantaina. Veikkasin että sinne tulee seitsemän ihmistä, mutta väkeä kertyi yli 30. Syntyi vilkas keskustelu, josta ilmeni, että 80-vuotias Koskilinna on monelle rakas harrastusten, elämysten ja muistojen talo. Sen mahdollista menettämistä surtiin joiukolla. Joitakin konkreettisia ehdotuksiakin tehtiin. Mutta vähissä olivat eväät.

Matti Huusari alusti arkkitehtina ja todisti, että Koskilinna on edelleen vahva rakennus ja sen kosteusvaurioit ovat vähäisiä. Kun kunnalla kuitenkin on tilan tarvetta ja uudisrakentamisen suunnitelmia, tuntusi järjettömältä luopua isosta valmiista talosta, jota voi muunnella monenlaiseen käyttöön. Kunnanvirtastokin sinne hyvin mahtuisi ja tiloja jäisi opistolle ja kulttuuritoiminnalle, jopa nuorisolle. Matin mukaan kunta säästäisi selvää rahaa kunnostamalla Koskilinnan ja sijoittamalla siihen nykyiset tilatarpeensa.

Tilaisuudessa kunnanhallituksen uusi puheenjohtaja Rauno Mäki (PS) käytti tasapuolisia puheenvuoroja, joista kuitenkin ilmeni, että kunnalla ei ole mitään todellisia aikeita Koskilinnan kehittämiseksi. Mäki oli viimeksi estämässä sen myyntiä, mutta nyt hänenkin työkalupakkinsa vaikutti tyhjältä.

Tiivistäen talolla on kolme vaihtoehtoa. A Kunta jatkaa myyntiyrityksiä. B Perustetaan yhdistys, joka ryhtyy raapimaan rahoitusta säätiöiltä ja rahastoilta ja keksii ohjelmaa ja muita tempauksia. C löytyy yksityinen rahapussi, joka pelastaa perinteikkään talon johonkin järkevään käyttöön. B-vaihtoehtoa on käytetty menestyksekkäästi Hämeenkyrössä Heiskan kohdalla ja Ikaalisissa Oman Tuvan pelastamiseksi. Kummankin kunta oli valmis purkamaan. Molemmat kiinteistöt sinnittelevät edelleen elossa ja täydessä käytössä. Entäs nyt tämä paikkakunnan identiteettiä vuosikymmenet vahvistanut Koskilinna?

Kiinnostavaa on nähdä, mihin asia kääntyy. Mikä on komean Koskilinnan tulevaisuus? Onko kunnassa enää hitusenkaan vertaa kulttuuritahtoa vai mennäänkö aivan kylmästi laihtuvien eurojen komennossa kohti rappiota ja loppua?

6.9. 2021