Kirjan viikkoa kuulemma vietetään, mutta minulla ja monella muulla sellainen on joka viikko, ei auta. Lukurästejä yritän nytkin selvitellä.
Viimeksi pääsin loppuun Anssi Arohongan, tosi antikvaarin, muistelmista Longe rariss, jonka nimi selviää vain latinisteille jos heillekään. Kyse on kirjaharvinaisuuksista, joiden metsästäminen on ollut Anssin elämäntyö – toki myös kirjojen ostaminen ja myyminen. Perusteellisissa muistelmissa vilisee henkilöitä ja opuksia, ja näkyy kuinka vilkkaita tapaamispisteitä antikvariaatit parhaimmillaan ovat. Helsingin kulttuurikeitaita, kiuten eräs Anssin asiakkaista luonnehti.
Kumma juttu, että vaikka kirjat siirtyvät yhä enemmän sähköiselle puolelle ja äänimaailmaan, vanhojen kunnon teosten antikvariaatit eivät kuole. Päinvastoin ne tuntuvat elävän aina aallottain uutta renessanssia, mistä osoituksena vaikka Petteri Leinon perustama Pufendorf Lönnrotinkadulla. Vähän lähempi Välkesalmi Pursarilla on minua eniten ilahduttanut. Näissä on vain se, että aina tarttuu joku kirja hihaan, kun niitä on piru vieköön ennestäänkin toistakymmentätuhatta, useimmat vieläkin lukematta. Aina kuvittelee, että joskus tulee aikaa. Ja nythän sitä pitäisi olla.
Anssin kirjaa lukemalla huomaa, ettei lukeminen aina olekaan välttämätöntä. Kirja on jo esineenä arvokas, kaunis ja kunnioitusta herättävä. Sen asema ei mihinkään horju niin kauan kuin sivistystä vähänkin ihmisten kesken esiintyy. Anssi harrastaa vapaamuotoista kaskuilua, ja kirjoista ja niiden harrastajista kyllä juttua riittää. Jotkut tunnetut tarinat hän vääntää uuteen uskoon, kuten Sillanpään ja Waltarin kohtaamisen Kammiossa, mutta hällä väliä. Monet muistot Waltari-seurasta ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä heräävät kirjassa eloon, kun näissä yhdessä aikanamme toimimme. Kustantajakin on sieltä päin, virkeä Warelia.
Ei nyt enempää tällä kertaa, kun olen luvannut kirjasta laajemman arvion laatia syksyn mittaan. Se ainakin on varmaa, että jokainen kirjan ystävä löytää siitä jotakin, jo teos- ja henkilöhakemisto hakevat laajuudessa vertaistaan. Tuttuja jos uppo-outojakin kirjapersoonia tulvii vastaan.
Toinen paksuhko teos, jonka tekijä Jukka Soisalon-Soininen lähetti ystävällisesti tutkailtavaksi, kertoo Mannerheimin Puolan vuosista. Jukan kanssa olemme matkailleet Varsovassa ja Krakovassa huolettomaassa nuoruudessamme 50 vuotta sitten ylioppilaiden delegaation mukana. Jukka saikin elämänikäisen kiinnityksen Puolaan, mistä todistuksena tämä seikkaperäinen ja rikkaasti kuvitettu opus, jonka hän on toimittanut yhdessä vaimonsa Annan kanssa. Muitakin kirjoittajia siinä esiintyy.
Ilmeisesti kiinostus Mannerheimin elämään ja toimintaan on meillä päättymätön. Onkohan hänestä kirjoitettu enemmän kirjoja kuin kenestäkän muusta suomalaisesta – varsinkin jos otetaan ulkomailla ilmestyneet lukuun. Tässäkin tulee ainakin minulle uusia detaljeja vastaan, vaikkapa päähenkilön ihailevasta suhtautumisesta puolalaisiin naisiin. He olivat ehdottomasti maailman kauneimpia, jos on uskominen tätä chevalier-hurmuria, ja miksipä ei olisi.
Ja nyt Puolasta on tullut EU:n sylkykuppi ja Itämeren suursaastuttaja, mikä tuntuu aivan kohtuuttomalta. Pitäisi käydä uudelleen katsomassa, kuinka hieno maa nyt makaa. Se oli myös Pentti Linkolan ihannemaa lähinnä suuren vielä hevosvetoisen maataloutensa ansiosta, kun Pentti siellä pyöräili.
Nythän pääsin vasta alkuun kirjojen meressä. Hitaasti niitä yöpöydällä hupenee. Olen kokeillut myös kuuntelemista, ja siinä hujahtivat Märta Tikkasen ja Kaari Utrion elämäkerrat kiintoisine vaiheineen ja täyteläisine tietoineen. Viimeksi olen kuunnellut Raija Orasen kerrontaa Anita Välkin suulla (Kaikki tämä valo) hänen valloituksistaan maailman estradilla ja myös kirvelevistä näyryytyksistään lähinnä kotimaisen oopperan intrigipesässä. Tällaisessa alkaa aina aprikoida, mikä on totta ja mikä sepitettyä, missä ovat kirjailijan lähteet? Silti erinomaisen elävää ja liikuttavaakin kerrontaa, jota aivan alkaa uskoa Välkin omiksi sanoiksi.
Mihin pohjalle jää oma kirjani näyttelijä Hannele Laurista, joka pulpahti julki viikon lopulla ja sai heti iltapäivälehtien erehtymättömästi poimitut katkelmat teemasta ”Hannele ja miehet”. Niistä kertoo kirjassani yksi luku ja vähän roiskeita muissakin. Pääasia yrittää kuitenkin olla erään näkyvän näyttelijän ura teatterissa, elokuvissa ja televisiossa. Niissäkin riittää kertomista, enemmänkin kuin miehissä. Mutta odotellaan nyt ensin Johanna Vuoksenmaan elokuvaa 70 on vain numero, jossa Hannele Laurilla on yli 40-vuotisen uransa ensimmäinen iso päärooli! Arvelen että elokuvasta riittää vielä pulinaa, kunhan koronan rajoitukset hiukan hellittävät.
Niiden purkamisten odotuksessa elää koko kulttuurikenttä, päivä päivältä kiukkuisempana. Kirjojen lukemisessa on sekin etu, ettei sitä mitkään rajoitukset häiritse. Joten rikastuttavaa kirjan viikkoa ja sitä seuraaviakin viikkoja kaikille.
28.8. 2021