Panu Rajala

Kova tietämys Sillanpäästä Myllykolussa, vas. Sakari Sillanpää, Sebastian Guggolz ja PR.

Iloinen kaveri, rento hoikka tummatukkainen, laskeutuu autosta Kehäkukan pihassa. Sebastian, hertzlich willkommen, freut mich Dich hier zu sehen! 

Olemme tavanneet viimeksi Wienissä kuusi vuotta sitten, kun esitelmöin sikäläisessä yliopistossa F. E. Sillanpäästä. Kuulijoiden joukossa oli nuori kirjankustantaja Sebastian Guggolz Berliinistä. Hän oli alkanut julkaista suomalaisen Nobel-kirjailijan romaaneja uusina käännöksinä. Kaksi oli juuri ilmestynyt, Frommes Elend (Hurskas kurjuus) ja kohta perään Hiltu und Ragnar (2015). Jälkimmäiseen kirjoitin jälkilauseen.  Nyttemmin on tullut jo kolmas, Jung entschlafen (Nuorena nukkunut).

Mikä panee julkaisemaan uudelleen Sillanpäätä näinä aikoina Saksassa? Kyselen asiaa, kun lähdemme kiertoajelulle sillanpääläisiin maisemiin täällä Hämeenkyrössä. Olihan asiasta puhetta jo silloin Wienissä. Sebastian pitää asiaa itsestään selvänä. Hän julkaisee pohjoismaista ja itäeurooppalaista kirjallisuutta, moderneja klassikoita: Tarjei Vesaas, Sandemose, Tammsaare, Martin A. Hansen, Harry Martinson… Sillanpää kuuluu luonnostaan joukkoon.

No kuinka kirjat menevät Berliinissä? Oikein hyvin, Sebastian vastaa, useita tuhansia myydään, niitä menee jatkuvasti pikkuhiljaa. Hiltusta ja Ragnarista tuli juuri toinen painos. Saksassa on vanha kirjallinen sivistys. Käääntäjä on maassa ikänsä asunut Reetta Karjalainen, joka kyseli matkan varrella minultakin neuvoja ja taustatietoja joihinkin kohtiin. Kirjoissa on hyvät selitykset lopussa ja valaisevat jälkikirjoitukset.

Kun ajelemme Myllykoluun, autoa kuljettaa Sakari Sillanpää, kirjailijan pojanpoika. Keskustelu käy vilkkaana. Pohdimme koska Suomessa on viimeksi julkaistu Sillanpäätä. Sakari ne tietää suvun päämiehenä. Eipä ole aikoihin kuulunut. Luetaanko Saksassa siis ahkerammin Sillanpäätä kuin Suomessa? Näin epäilemme. Sebastianille on suuri yllätys, että Suomessa ei ainoaa Nobel-kirjailijaa enää tunnettaisi. Hän lupaa mennä johonkin Tampereen isoon kirjakauppaa kysymään Sillanpään painoksia. Ellei niitä ole saatavilla, hän nostaa metelin. Donnerwetter, ihrer einzige Nobel-Schriftsteller…! 

Eemelin päivään sattuikin ihanteellisen tyyni helteinen loppukesän sää. Tulemme Myllykoluun, missä puretaan kesän näytäntökauden katosta teatterin yltä. Valtava nosturi törröttää museon takana, mutta se ei tunnelmaa suuremmin haittaa. Sebastian huomaa aivan oikein, että asumus on ollut kolmihenkiselle perheelle suuri. Siinä on kaksi huonetta, lisäksi eteinen ja peräkamari, jossa nyt on ensipainosten ja valokuvien näyttely vielä pystyssä.

Töllin hirsiseinää ovat säät ulkopuolelta kalvaneet, mutta Sakarin kanssa vastustamme yhteistuumin suunniteltua pystylaudoitusta hirsien peitoksi. Ei nyt sentään turmella yli sata vuotta seissyttä mäkitupaa, on muitakin keinoja kohentaa seiniä.

Sitten Töllinmäkeen, missä Sebastian istahtaa ylioppilaan kamarin pöydän ääreen. Siinä ”joutilaan tohtorin” ensimmäiset kertomukset syntyivät. Olemme pyhillä paikoilla. Katsastamme myös seinällä riippuvan ryhmäkuvan isovanhempieni hääjuhlasta Tuokkolan pihalla, osoitan mustekynän kärjellä Eemelin vanhemmat ja hänet itsensä.

Kun vielä poikkeamme Sakarin johdolla Saavutukseen, vieraamme ällistelee, kuinka lähekkäin kaikki Sillanpään elämään ja tuotantoon liittyvät rakennukset täällä ovat. Vielä enemmän häntä hämmästyttää paikallisen todellisuuden suora vaikutus kirjailijan teoksiin, kun sitä hänelle selostamnme. Tuossahan on Ala-Vakeri, jonka piharakennuksessa syntyi se Frommes Elend. Tuolla ranta-ashteessa sillan kupeessa surmattiin punaisten pakoyönä Laitilan isäntä Koskimies, romaanissa Paitulan herra. Ja niin edelleen. Kustantaja pyörittää päätään. Ei auta, hänen on kokeiltava Taatan aitoa kalottia.

Kierros päättyi Soinilaan, jossa Marja Lepola oli keittänyt iltapäiväkahvit. Kerromme lisää sisllissodan ajoista. Tämän mahtihuvilan isäntä, Der Ortspolizei oder Amtmann Väinö Nyström surmattiin poikineen punakapinan verisessä kahinassa. Heidän hautamuistomerkkiään katselimme jo aiemmin, samoin Kalervo Kallion veistämää reliefiä Sillanpään haudalla sekä Miina ja Pransun muistoksi tuotua luonnonkiveä.

Kirjankustantaja Sebastian Guggolzin käsitys julkaisemastaan kirjailijasta syveni tuntuvasti. Hän on kovin kiitollinen lenkistämme, häntä huvitti erityisesti fiktiivisen romaanihenkilön Siljan herkkä näköispatsas, Hannele Kylänpään tekoa. Hän lahjoittaa Siljan tarinan saksaksi F. E. Sillanpään Seuralle sekä muita hienoja opuksiaan. Olihan hieno päivä! Varmasti tapaamme vielä uudelleen, Sebastian hihkaisee ennen kuin Sakari lähtee kuljettamaan häntä kohti Tamperetta. Muistaisi nyt käydä siellä kirjakaupassa vähän metelöimässä. Gute Reise!

Hän asuu tietysti Tammerissa ja tutkailee samalla Eeva-Liisa Mannerin asuinaukiota, jospa senkin vaiheilta syntyisi uusia käännöksiä… Aikeita on. Tällaiset tyypit ovat kirjallisen elämän sankareita. On kaikki syy toivottaa parhainta jatkoa. Tschüss und beste Zukunft! 

30.8. 2021

Kirjan viikkoa kuulemma vietetään, mutta minulla ja monella muulla sellainen on joka viikko, ei auta. Lukurästejä yritän nytkin selvitellä.

Viimeksi pääsin loppuun Anssi Arohongan, tosi  antikvaarin, muistelmista Longe rariss, jonka nimi selviää vain latinisteille jos heillekään. Kyse on kirjaharvinaisuuksista, joiden metsästäminen on ollut Anssin elämäntyö – toki myös kirjojen ostaminen ja myyminen. Perusteellisissa muistelmissa vilisee henkilöitä ja opuksia, ja näkyy kuinka vilkkaita tapaamispisteitä antikvariaatit parhaimmillaan ovat. Helsingin kulttuurikeitaita, kiuten eräs Anssin asiakkaista luonnehti.

Kumma juttu, että vaikka kirjat siirtyvät yhä enemmän sähköiselle puolelle ja äänimaailmaan, vanhojen kunnon teosten antikvariaatit eivät kuole. Päinvastoin ne tuntuvat elävän aina aallottain uutta renessanssia, mistä osoituksena vaikka Petteri Leinon perustama Pufendorf Lönnrotinkadulla. Vähän lähempi Välkesalmi Pursarilla on minua eniten ilahduttanut. Näissä on vain se, että aina tarttuu joku kirja hihaan, kun niitä on piru vieköön ennestäänkin toistakymmentätuhatta, useimmat vieläkin lukematta. Aina kuvittelee, että joskus tulee aikaa. Ja nythän sitä pitäisi olla.

Anssin kirjaa lukemalla huomaa, ettei lukeminen aina olekaan välttämätöntä. Kirja on jo esineenä arvokas, kaunis ja kunnioitusta herättävä. Sen asema ei mihinkään horju niin kauan kuin sivistystä vähänkin ihmisten kesken esiintyy. Anssi harrastaa vapaamuotoista kaskuilua, ja kirjoista ja niiden harrastajista kyllä juttua riittää. Jotkut tunnetut tarinat hän vääntää uuteen uskoon, kuten Sillanpään ja Waltarin kohtaamisen Kammiossa, mutta hällä väliä. Monet muistot Waltari-seurasta ja Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä heräävät kirjassa eloon, kun näissä yhdessä aikanamme toimimme. Kustantajakin on sieltä päin, virkeä Warelia.

Ei nyt enempää tällä  kertaa, kun olen luvannut kirjasta laajemman arvion laatia syksyn mittaan. Se ainakin on varmaa, että jokainen kirjan ystävä löytää siitä jotakin, jo teos- ja henkilöhakemisto hakevat laajuudessa vertaistaan. Tuttuja jos uppo-outojakin kirjapersoonia tulvii vastaan.

Toinen paksuhko teos, jonka tekijä Jukka Soisalon-Soininen lähetti ystävällisesti tutkailtavaksi, kertoo Mannerheimin Puolan vuosista. Jukan kanssa olemme matkailleet Varsovassa ja Krakovassa huolettomaassa nuoruudessamme 50 vuotta sitten ylioppilaiden delegaation mukana. Jukka saikin elämänikäisen kiinnityksen Puolaan, mistä todistuksena tämä seikkaperäinen ja rikkaasti kuvitettu opus, jonka hän on toimittanut  yhdessä vaimonsa Annan kanssa. Muitakin kirjoittajia siinä esiintyy.

Ilmeisesti kiinostus Mannerheimin elämään ja toimintaan on meillä päättymätön. Onkohan hänestä kirjoitettu enemmän kirjoja kuin kenestäkän muusta suomalaisesta – varsinkin jos otetaan ulkomailla ilmestyneet lukuun. Tässäkin tulee ainakin minulle uusia detaljeja vastaan, vaikkapa päähenkilön ihailevasta suhtautumisesta puolalaisiin naisiin. He olivat ehdottomasti maailman kauneimpia, jos on uskominen tätä chevalier-hurmuria, ja miksipä ei olisi.

Ja nyt Puolasta on tullut EU:n sylkykuppi ja Itämeren suursaastuttaja, mikä tuntuu aivan kohtuuttomalta. Pitäisi käydä uudelleen katsomassa, kuinka hieno maa nyt makaa. Se oli myös Pentti Linkolan ihannemaa lähinnä suuren vielä hevosvetoisen maataloutensa ansiosta, kun Pentti siellä pyöräili.

Nythän pääsin vasta alkuun kirjojen meressä. Hitaasti niitä yöpöydällä hupenee. Olen kokeillut myös kuuntelemista, ja siinä hujahtivat Märta Tikkasen ja Kaari Utrion elämäkerrat kiintoisine vaiheineen ja täyteläisine tietoineen. Viimeksi olen kuunnellut Raija Orasen kerrontaa Anita Välkin suulla (Kaikki tämä valo) hänen valloituksistaan maailman estradilla ja myös kirvelevistä näyryytyksistään lähinnä kotimaisen oopperan intrigipesässä. Tällaisessa alkaa aina aprikoida, mikä on totta ja mikä sepitettyä, missä ovat kirjailijan lähteet? Silti erinomaisen elävää ja liikuttavaakin kerrontaa, jota aivan alkaa uskoa Välkin omiksi sanoiksi.

Mihin pohjalle jää oma kirjani näyttelijä Hannele Laurista, joka pulpahti julki viikon lopulla ja sai heti iltapäivälehtien erehtymättömästi poimitut katkelmat teemasta ”Hannele ja miehet”. Niistä kertoo kirjassani yksi luku ja vähän roiskeita muissakin. Pääasia yrittää kuitenkin olla erään näkyvän näyttelijän ura teatterissa, elokuvissa ja televisiossa. Niissäkin riittää kertomista, enemmänkin kuin miehissä. Mutta odotellaan nyt ensin Johanna Vuoksenmaan elokuvaa 70 on vain numero, jossa Hannele Laurilla on yli 40-vuotisen uransa ensimmäinen iso päärooli! Arvelen että elokuvasta riittää vielä pulinaa, kunhan koronan rajoitukset hiukan hellittävät.

Niiden purkamisten odotuksessa elää koko kulttuurikenttä, päivä päivältä kiukkuisempana. Kirjojen lukemisessa on sekin etu, ettei sitä mitkään rajoitukset häiritse. Joten rikastuttavaa kirjan viikkoa ja sitä seuraaviakin viikkoja kaikille.

28.8. 2021

Eihän olisi uskonut, että meidän pippurinen Alma, perheen ilopilleri ja kiukkupussi, saa aikaan jotakin näin laajamittaisen tavatonta.

Turun vanhan kivipainon talo on sullottu täyteen taiteellista häkkyrää ja runoutta, pienteollista rekvisiittaa, sisustuselementtejä eri aikakausilta, mystiikkaa ja  nostalgiaa, laulantaa ja leivontaa ja kirkaisuja tehtaan katolta, arvoituksia ja banaaleja löytöjä kuten kenkäkaappi ja asehuone ja luurankoja, kaikkien seassa kerroksissa säntäileviä tanssijoita ja temppuilijoita ja ties mitä menninkäisiä. Isoa valaskalaakin pihalla riepotellaan ja tehdään voltteja ja kärrynpyöriä ja muuta jekkua.

Siellä saa elämyshakuinen kokija vaeltaa rauhassa kaikissa 64 huoneessa ja ihmetellä kekseliäitä installaatioita, joita löyhästi sitovat yhteen Saila Susikosken runot kokoelmasta Huoneiden kirja, joka on samalla koko poikkitaiteellisen tapahtuman otsikko. Mukana on kaikkiaan satakunta tekijää, kullakin omat koosteensa ja huoneensa, ja tämän hyvin eri suuntiin rönsyilevän kokonaisuuden on siis ihmeen kaupalla pidellyt koossa sen taiteellinen johtaja Alma Rajala.

Kyllähän siinä isä huoneissa kulkiessaan pakosta hämmentyi ja vähän ylpistyikin. Monien nukketeatterien ja muiden näytelmien jälkeen Alma on tähän koonnut koko voimansa ja tähänastisen osaamisensa ja selvästi halunnutkin ällistyttää yleisöä. Keväällä striimattu, vapaaehtoista lapsettomuutta kuvannut näytelmä sai jo huomiota Hesarissa. Tässä Alman assosiatiivista dramaturgia levittäytyy ja kurottautuu monta astetta pitemmälle.

Voiko tällaisesta löytääå jotakin kokoavaa ajatusta? Uskon että se jää vastaanottajien oman rekisteröintiherkkyyden varaan. Kuka sieltä mitäkin sieppaa. Itse pidin yleisön yksilöllisen rituaalisesta sisäänviennistä ja hajaantuvan anarkian jollakin tavoin kuitenkin järjestyksenomaisesta johdattelusta näkymästä toiseen. Nimikkokohteekseni määräyttyi lantinheittojen perusteella huone 27, syntymäpäiväni numero. Aloin uskoa esityksen salattuun sisäiseen logiikkaan. Asiantuntijan mukaan kyseessä on immersiivisen teatterisuuntauksen merkkiteos maassamme. Esitys on voimassa elokuun viimeiseen sunnuntaihin saakka.

Teatteri etsii alati uusia muotoja, ehkä nyt koronan puristuksessa entisiäkin mielikuvituksellisempia. Helsingin Yrjönkadulla minun vakituisessa uimahallissani meni esitys, jossa Viirus-teatteri väki polski altaassa. Se olisi ollut kiintoisa nähtävyys, mutta esityksiiä on vain muutama ja nekin pienelle yleisölle, joten sekaan ei näin äkkiseltään mahtunut. Kaikkea pitää näemmä kokeilla, ehkä seuraavaksi näytellään skeittipuistossa tai sähköpotkulaudoilla liikenteen keskellä.

Taiteesta oli kysymys myös eilen lauantaina, kun kuvanveistäjä Sofia Saari vieraili ensimmäisen kerran elämässään Hämeenkyrössä – jo oli aikakin. Tutkimme vanhaa hautausmaata, lounastimme Kehäkukassa ja katsastimme myös tätä Villa Viehätyksen interiööriä. ”Jokainen huone on oma maailmansa”, Sofia ihasteli vilpittömän tuntuisesti. Jo tulomatkalla hän oli ihaillut vanhaa vankkaa viljelysmaisemaa. On aina silmiä avaavaa, kun uusi visuaalisesti orientoituva tulija tulkitsee itselleni perin tutut näkymät.

Heinäkuun alussa olin Paltaniemellä paljastamassa Sofian veistosta nuoresta Eino Leinosta. Aiemmin hän on ikuistanut näkemyksellisesti mm. Juhana-herttuan, von Döbelnin, Risto Rytin ja Pentti Nikulan, ensimmäinen viiden metrin seiväshyppääjän. Jotakin uutta mekin tässä juonimme, perästä kuuluu.

Aiemmin olen tilannut tänne Hannele Kylänpäältä Silja-veistoksen, joka paljastettiin Sillanpään juhlavuonna 1988. Silloin se herätti kyröläisissä lievää suurempaa tyrmistystä epäsovinnaiasuudellaan. Nyt kun kokenut ja Venetsiassa koulittu veistäjä sen minulle tulkitsi, lämpenin ja huomasin itsekin uudelleen sen arvon. Sehän on hieno, monikerrosinen, syvästi sillanpääläistä vaistolämää kuvaava taideteos! Hei siellä kunnassa ja Sillanpään Seurassa: Silja täytyy esitellä paremmin kulkijoille! Nyt se nököttää vähän unohdettuna siellä puistossa joen partaalla, eikä satunnainen kulkija edes  tajua, mitä se kuvaa. (Kone ei suostu edes tallentamaan tähän kuvaa siitä.) Pankaahan edes asiallinen laatta jalustaan!

Aamulla kahdeksanhenkinen joutsenperhe lipui ylevästi rantaan Marjan päivän tervehdykselle. Vaan eivät kohtaa enää hartainta ihailijaansa, minä saan tuurata. Ahventa nousee järvestä ja illan suussa kertyi korinpohjallisen kantarelleja ja herkkusieniä tutuilta paikoilta. Marjapensaat notkuvat ja omenat kypsyvät. Sateen lomasta voi hiljalleen satoa korjata, näin syys levollisesti lähenee.

15.8. 2021

Siinä kaksi monumenttia: Kyllikki Saaren suohauta ja Teemu Keskisarja, joka tietää aiheesta miltei kaiken

On todella merkillistä, että Kyllikki Saaren murha jaksaa yhä herättää meissä tunteita ja tuottaa uusia tutkimuksia. Tapahtumasta on kulunut 68 vuotta! Aake Jermon kirjan otsikko pätee: Murha ei vanhene koskaan.

Mehän matkasimme Teemun ja hänen apurinsa Eeva Tammen kyydissä Isojoelle alkuperäisille tapahtumapaikoille. Pohjaksi olin lukenut sekä Teemun kirjan Kyllikki Saari, joka ilmestyi kesän alussa, että Juho Saaren mikrososiologisen tutkimuksen samasta aiheesta: Kuuluisan kuoleman varjo, viime vuodelta.

Molemmat ovat eri tavoin kiintoisia. Saaren ote on jossain määrin teoretisoiva ja yleistävä, Keskisarja käy härkää sarvista, kertoo tapahtumat juurta jaksain, mutta tiukkaa lähdekritiikkiä noudatten.  Kumpikin on saanut uutta kuulustelutietoa käytettäväkseen. Tuloksena on mielestäni hiuksia nostattavia juttuja.

Kävimme Kortteenkylän kansakoulun pihalla, minne Kyllikki pyöräili hartaustilaisuuteen kohtalokkaana sunnuntai-iltana 17.5.1953. Jatkoimme mekin meijerin risteykseen, missä hän erosi ystävästään Maiju Yli-Hietalasta ja lähti yksin metsätaipaleelle kohti kotiaan.  Hän pelkäsi matkaa, mutta ei huolinut Maijun ja kahden muun ystävän tarjoamaa yösijaa lähempänä kirkonkylää. Mitä sitten tapahtui? Se ei ole selvinnyt vieläkään.

Kyllikin suohauta on synkänpuhuva ja koruton muistomerkki. Sen äärellä jos missä historia kouraisee. Tähän päättyi 17-vuotiaan hiljaisen uskovaisen talontyttären elämäntie. Kyllikki oli ennakoinut sitä yhdessä runossaan. Koko kansakunta seurasi sitten hänen etsintöjään, ja hautajaisiin tulvi 25 000 ihmistä.

Joten siinä mekin sitten seisoimme ikuisen arvoituksen äärellä. Emme kuitenkaan tyhjin aivoin, sillä Teemu äyskäröi päihiimme roppakaupalla uusilla aineksilla päivitettyä tutkimustietoa. Salaisuus alkoi mielestäni rakoilla.

Kävimme myös kirkossa ja pappilassa, molemmat Kyllikin keskeisiä paikkoja. Kirkossa hän kävi joka sunnuntai ja pappilan kansliassa hän oli töissä. Sinne mielestäni johtavat kaikkein todennäköisimmät johtolangat. En oikein usko vahvimpaan tutkintalinjaan, ojankaivajien syyllisyyteen. He olivat sittenkin melko harmittomia kaljoittelijoita ja naisten hätyyttelijöitä ja perin tuttuja kyläläisiä, toinen hiukan hesselikin. Ei heillä ollut surmatyöhön tarvittavaa tarmoa paitsi ehkä yhdessä.

Polttavammat kivet kasaantuvat vt. kirkkoherran Kauko Kanervon pään päälle. En nyt ryhdy selostamaan omaa teoriaani, joka matkalla tarkentui yhä tiiviimmäksi, vaikka siinä on myös heikkoja kohtia. Tuntui siltä, että Teemukin kallistuu nyt papin konnuuden puoleen oltuaan ensin ojankaivuulinjan kannattaja. Mikä parasta, hän tuntui uskovan siihenkin, että tapaus vihdoin viimein ratkeaa… Vaikka kaikki asianosaiset ovat tietysti jo aikaa sitten kuolleet.

Rikoshistoria ja murhamysteerit ovat aina minuakin kiinnostaneet, enhän muuten olisi matkaan lähtenyt. Television parhaita ohjelmia ovat Armanin suomalaiset rikostarinat. Kiitos Teemun ja Eevan sain uutta sytykettä tähän harrastukseen. Teemun kirja on kiehtova, jos niin voi sanoa näin synkästä tarinasta. Se ei kerro vain tästä erityistapauksesta, vaan valottaa hyvin 1950-luvun eteläpohjalaista maaseutuelämää monine merkillisine ja sykähdyttävine piirteineen. Kirja taustoittaa pääsyytetyt ja antaa heistä pienoiselämäkerrat. Omituista ja silti kovin tutunomaista, vaisua ja vilkasta, pilsneriä ja puukotuksia, uskonnollista ja jumalatonta oli vitaalinen elämänmeno Isojoella liki 70 vuotta sitten. Oma ikäluokkani on laahautunut saman matkan tähän saakka ja tässä sitä ollaan, tähyämässä taaksepäin, kummastelemassa kohtalon kuljetusta. Useimpien kohdalla se on sentään ollut armollisempi kuin Kyllikki-paran osalla.

10.8. 2021

Liikutuin aivan, kun katselin Tokion olympialaisten päättäjäisiä. Miten kaunista, iloista ja haikeaa. Päällimmäisenä täyttymys siitä, että kisat saatiin sittenkin kaikista vaikeuksista ja vastuksista huolimatta viedyksi tyylikkäästi läpi. On aina helpompi vastustaa kuin tehdä jotakin. Tässä toteuttajat perivät kauniin voiton. Voi vain kuvitella, kuinka massiivista työtä ja sitkeyttä se vaati, miljardeista puhumattakaan.

Urheilulla on merkillinen voima. Kun kiihkeä taisto on käynnissä, kaikki lieveilmiöt ja pelottelut unohtuvat, on vain tämä kilpailun kihelmöivä tiimellys. Loistavia suorituksia on nähty kasapäin. Suomalaiset ovat tyynesti pysytelleet omalla tasollaan, mitään säväyttäviä itsensä ylittämisiä ei ole nähty. Aika moni valitti, että oli vähän alavireistä eikä oikein sytyttänyt. Miten niin ei!

Verrataan nyt vaikka norjalaisen ihmemiehen Karsten Warholmin vastaukseen, kun haastattelija ihmetteli kuinka hän juuri olympialaisissa pystyi näin häikäisevään maailmanennätykseen aitajuoksussa. Totta kai juuri täällä täytyy syttyä, nämähän ovat olympialaiset, Karsten totesi. Niinpä.

Ainoa ongelma oli, että kisoissa on nykyään niin mielettömästi lajeja ja niitä lähetetään suorana yötä päivää. Tarjonta on ruhtinaallista, mutta samalla tulee tunne kuin nautiskelijalla, joka on hukkumassa samppanjamereen. Ei millään jaksa kaikkea.

Toimitukset ja kommentointi Ylellä olivat huippuluokkaa. Muistanpa Melbournen olympialaiset 1956. Me urheiluhullut tokaluokkalaiset juostiin koulun väliajalla puhelinkioskiin, josta sai kolikolla soittaa tiettyyn numeroon. Sieltä kuuntelimme henkeä pidättäen tuloksia. Se oli sen ajan palvelua, telkkaria ei vielä ollutkaan. Kai illalla oli sitten radiossa joku kooste tai selostus.

Kisat ovat kumminkin nyt taputeltu ja paketissa, kuten nykyisin kuuluu sanoa. Muistelemista riittää. Kun en nyt osallistunut mihinkään veikkaukseen, saatoin katsella rennosti vailla jännityksiä. Meillähän oli poikani kanssa matkakin varattuna Tokioon, mutta onneksi saimme varausmaksun Elämysmatkoilta asiallisesti takaisin. Entäs vuonna 2024, yritettäisiinkö silloin Pariisiin? Marja urheiluhenkisenä frankofiilina lähtisi varmasti, jos olisi hengissä. Kuinka hän olisi nauttinut nyt päättäjäisissä Marseljeesin orkesterisovituksesta ja erilaisesta Piaf-tulkinnasta.

Muutakin on tapahtunut. Kävin katsomassa lystikkään runonäytelmän Sara Hildénin ja Eeva-Liisa Mannerin suhteesta Hildénin taidemuseossa. Sina Kujansuu oli taiten ohjannut ikään kuin hyvästijätön tyhjentyvälle, vaikuttavalle museolle. Jorma Uotinen näytteli topakasti itseään Saraa, mesenaattia ja liikenaista. Miksi muuten hieno rakennus on hylättävä, eikö sitä muka voisi korjata?

Tulee mieleen Koskilinnan surullinen kohtalo Hämeenkyrössä. Sitä huutokaupataan maailman tutuille, kun ei paikkakunnalla enää keksitä käyttöä sen ainoalle kulttuuritalolle. Siitä pauhasimme Huusarin ja Perkiömäen kanssa paikallislehdessä, vaikka tuskin siitä mitään hyötyä oli. Kunnanjohtaja jo vastasi ääribyrokraattisella tyylillä. Me kolme ulkopaikkakuntalaista (!)  kannattaisimme kunnanviraston siirtoa Koskilinnaan ja samalla isossa talossa olisi tilaa kulttuuritoimistolle ja monenlaisille tapahtumille.

Kävin myös onnittelemassa kulttuurikonkari Jussi Niinenmaata hänen synttäreillään. Kuulin siellä, että Myllykolun kesäteatterissa oli viimeksi 17 katsojaa. Jussi oli ollut hommissa parkkipaikalla ja onnistunut hyvin luotsaamaan paikoilleen kaikki kuusi autoa. Miten perinteisten ja kunnianarvoisten näyttämöiden, Koskilinnan ja Myllykolun, annetaan luisua tämmöistä alamäkeä?

Kontrasti tulvi vastaan, kun ajoin Helsinkiin palauttamaan tytärtä lomalta taas työelämään. Kävin mainiolla lounaalla Elitessä ja kuulin Waltari-seuran syyssuunnitelmista. Hyvältä näyttää, kunhan korona hellittää. Uusi Palmu-tulkinta Komediateatterissa kiinnostaa. Sitten jatkoimme Kaivarin rantaan, minne vaelsi koko kaupunki katsomaan lentonäytöstä. Valtavasti väkeä ja jyrinää taivaalla, koneita eri muodostelmissa ja värikkäitä savukiehkuroita. Liikennekin pysähtyi. Mikään kulttuuritapaus ei pysty koskaan kilpailemaan hävittäjien huimapäisten syöksyjen kanssa. Mitähän sekin meistä ihmisistä kertoo?

8.8. 2021

Keväällä hautajaisten jälkeen lykkäsimme Marjan muistotilaisuutta kesään, jolloin korona olisi kukistettu. Toisin kävi, virus sen kuin yltyi. Mutta otimme riskin ja järjestimme tilaisuuden, ja se totisesti kannatti.

Päiväksi määräytyi monesta syystä muistoisa Helenan päivä heinäkuun lopussa. Päivälleen 20 vuotta sitten Marja souti rohkeasti luokseni, kun häntä houkuttelin. Marja Helenan päivää vietimme sittemmin joka kesä milloin Törmällä tai täällä Viehätyksen rannoilla.

Pidimme nyt muistotilaisuuden juhlatalo Nuuttilassa, vanhassa pikkupappilassa. Paikkakaan ei valikoitunut sattumalta, vaan sen on piirtänyt Marjan isosetä, Usko Nyström. Se on kaunis ja viihtyisä vanha talo, ja siellä toimivat seutukunnan parhaat pitopassurit Tellervo Saarisen johdolla. Sinne saatiin solahtamaan vaivattomasti runsaat seitsemäkymmentä henkeä, suurin osa Marjan laajaa sukukuntaa ja ystäviä. Vain muutama koronapelkoinen peruutti tulonsa.,

Erityisesti iloitsin kahden kunnianarvoisen herran saapumisesta. Nyström-Norhan suvun vanhin Martti Norha (pian 90) oli ensin epäröivällä kannallla, mutta päätti viime hetkellä Riitta-puolison ohjaamana rynnistää paikalle. Kun hän kyynelsilmin kuunteli ensimmäisiä lauluja ja puheita, hän kohta tokaisi, että ihan tämän takia kannatti vielä sinnitella hengissä. Toinen arvokas veteraani oli kotiseutuneuvos Kalervo Mäkinen Tarvasjoelta, joka kertoi Marjan opettajavuosien toimista ja ansioista pitäjässä. Niitähän riittikin hämmästyttävä määrä.

Taiteilijat avasivat tilaisuuden hienoilla esityksillä. Oopperalaulaja Sauli Tiilikainen (Sillanpää-oopperan unohtumaton Taata)  oli parhaassa vireessään ja tulkitsi Marjan lempilauluja, ensimmäisenä tuon ”Katsohan lintua oksalla puun”. Maila Böhm säesti ja Sina Kujansuu lausui lomaan mm. Aaro Hellaakosken ”Poutapäivää”. Kokonaisuudesta syntyi suorastaan pienimuotoinen kamariooppera. Eeva-Liisa Haimelin jatkoi Södergranilla ja Helvi Juvosella, meidän Alma puolestaan Eeva-Liisa Mannerin ja Saila Suosiluodon runoilla.

Runoesitykset lomittivat puheita, joita pitivät Marjan serkku Sirkka Norha, veli Arto Norha ja tytär Salla Pulkkinen. Kaikki hersyviä ja muistorikkaita, kaikista heijastui Marjan lämpö ja valoisa luonne niin sukunsa edustajana, sisarena, äitinä kuin mummina. Kun Sallan kymmenvuotias Asla-poika vielä vetäisi soolon Sound of Musicista äitinsä säestämänä, ei salissa enää ollut kuivaa silmää. Onneksi päästiin vilvoittelemaan ja kokoamaan voimia kahvin, mansikkakakun ja piirakoiden avulla.

Jälkipuoliskon avasi Marjan vanhimman veljen Karin poika Tomi kaksine poikineen: ulkoisesti kuin rokkiyhtye, joka yllätti tulkitsemalla Tomin säveltämää Leinoa ja J. Karjalaista. Marjan oppilaan ja myöhemmän kollegan Veera Heinosen puheen aikana muistin elävästi, kuinka he kaksistaan aivan alkuaikoina lauloivat minulle Törmällä kitaran säestyksellä Halosen-Salmen laulu  ”Maailma on kaunis”. Olin heti aivan myyty. Nyt saman laulun tulkitsi muhkeasti Sauli Tiilikainen. Herkkiä muistoja vilisi lisää Veeran puheessa.

Längelmäen Tunkelon mahtiemäntä Kirsti Kontio-Ollila muistutti Marjan osuudesta hänen vetämässään ranskan ryhmässä, joka silloin tällöin kokoontui sessioihinsa lähinnä Helsingissä. Ranskan kieli oli lintujen ohella Marjan rakkaimpia harrastuksia. Kirsti ja Aino esittivät dialogina Jacques Prévertin hauskan runon ”Pour faire le Portrait d’un Oiseau” ranskaksi ja suomeksi. Linnusta siinäkin taulua maalattiin.

Vapaa sana tuotti lisää liikuttavia tarinoita ja lähikuvia Marjan elämästä. Ihmeesti hän on tehnyt moneen todella vaikutuksen. Minäkin opin näkemään hänessä uusia puolia. On ilmeisen täydesti yhdyttävä Matti ja Minni Huusarin lähettämään määritelmään: ”Muistamme ja muistelemme Marjaa iloisena, kauniina, reippaana ja suorapuheisena Naisena.”

Tilaisuuden päätti siunaukseen pappimme Ari Suutarla, joka oli unohtanut kuulolaitteen päälle puhuessaan ja varoitti muita tällaisesta virheestä. Oma ääni kumisee kuulemma kummasti päässä! Toinen perhepappimme Hannu Lehtipuu unohtaa yleensä kuulolaitteen kotiin, mutta vetreällä huumorilla selviävät molemmat hengenmiehet ongelmistaan  Viisaita sanoja heiltä taas kuulimme. Arin mukaan Marja ei ole mihinkään kadonnut, hän on vain mennyt edeltä.

Useimmiten tilaisuuksista, joita olen ollut järjestämässä, muistan parhaiten harmilliset kömmähdykset. Nyt en muista yhtäkään. Ilmeisesti niitä ei siis ollut. Marjan muisto siivitti ehjää ja herkkää tilaisuutta. Viittaan vain paljon nähneen  suurlähettiläs Risto Rännälin (puolisonsa Arja oli Marjan koulutoveri)  hienoon viestiin:

”Kiitos Sinulle, Panu, eilisestä tunteikkaasta ja maulla järjestetystä tilaisuudesta Marjan muistoksi! Loit sympaattisen, koko tilaisuuden läpi jatkuneen hengen, joka suorastaan huokui Marjan läsnäoloa! Lisäksi jaksoit hoitaa tämän Sinulle varmasti raskaan ja meitä kaikkia syvästi koskettaneen ohjelman erittäin lämminhenkisesti. Kiitos siitä, että saimme eilisen tilaisuuden muodossa kokea juhlavasti sen lämpimän tunteen, minkä Marjan tapaaminen ja läheisyys aina toi tullessaan.”

Mitäpä siihen voisi olla lisättävää. Marjan henki meitä kannatteli. Levätköön hän nyt rauhassa haudassa suuren lehtevän tammen alla. Hänen muistonsa on meille alati rakas.

2.8. 2021