Kaikkihan iloitsemme Juho Kuosmasen elokuvan Hytti nro 6 menestyksestä Cannesissa. Itse elokuvaa pääsemme kommentoimaan vasta syksymmällä. Varmaankin se ansaitsee palkintonsa. Samalla yksi seikka askarruttaa.
Luin aikanaan ja kertasin vähän Rosa Liksomin alkuteosta, (2011) joka on muun ohessa raadollinen kuvaus Neuvostoliiton loppuaikojen rappiosta. Tarkoilla yksityiskohdilla Liksom tallentaa rempalleen jätetyn yhteiskunnan kuvia Siperian radan varresta. Myös elollistetut luonnonkuvat tiheästi toistettuina, piirtyvät tehokkaina lukijan silmiin.
Pääpari on epäsuhta asetelma, nuori tyttö kontra vanhempi mies. Venäjällähän ei sukupuolia junissa erotella hyttejä määrättäessä. Mies on karkea korsto, elämää kokenut ja vodkaa ikänsä juonut iskurityöläinen, ilmeisen hyvin aidosti kuvattu machohenkinen venäläissika. Hänen naiskäsityksensä on perinteisen alistava, väkivaltainen ja toista sukupuolta voimaperäisesti halveksiva. Hänen juttunsa ovat karmeita, ja tuntuu kuin Liksom olisi suorastaan nautiskellut laatiessaan tällaista mustanpuhuvaa äijänkörilästä romaaninsa toiseksi päähenkilökseen. Hänen hyttitoverinsa, nuori suomalainen tyttö, on väistelevää, muistelevaa ja hiljaista sorttia.
No nyt olemme lukeneet, että romaanista tehdyssä elokuvassa esiintyykin aivan toisentyyppinen mieshenkilö, nuorempi ja sympaattisempi matkatoveri, joka ei kaiketi latele kirjassa esiintyviä karkeuksia. Näyttää siltä, että me too –kampanjan vaikutuksesta korrektivoitunut ilmapiiri on vaatinut muuttamaan tyyppiä. Elokuva ei voisi rankaisematta esittää edes sanallisena niin härskiä naisvihaa mitä romaani sisältää. Elokuvantekijöiden mukaan se olisi katsojille liian ahdistavaa.
Mieshän ei kuitenkaan romaanissa ahdistelee tyttöä muuten kuin puheillaan. Joitain uhkauksia esiintyy. Matkakumppanit tulevat lopulta aika hyvin toimeen. Tietty jännite vallitsee heidän välillään kyllä koko pitkällisen matkan ajan. Se pitää romaanin kerrontaa hyvässä vedossa. Onkin hauska aikanaan nähdä, millainen jännite elokuvaan on luotu aivan toisentyyppisen mieshenkilön avulla. Ettei vain sovinnaisen romanttinen? Luultavasti ainakin helpommin sulava kuin alkuteoksessa. Nyky-yleisöä ei pidä säikytellä liian raavailla mieskuvatuksilla. Kun Rosakin on ilmeisesti kirjansa muuttelun hyväksynyt, siihen ei ole nokan koputtamista. Lopputuloksena kaunis palkinto.
Mutta yleisemmin tämä vanhojen teosten siistimisintoilu vähän mietityttää. Mihin se voi johtaa? Klassikkoja pyritään nyt ajankohtaistaman trendikkäillä muutoksilla. Rasismia ja väkivaltaa on karsittava niihin haksahtaneiden kirjailijoiden teoksista. Anu Hälvä ohjaa kesäteatterissa Tatu Pekkarisen Kaunista Veeraa ja kertoo leikanneeksi riuskasti romaneihin kohdistuvia letkauksia. Ville Salmisen vanhassa elokuvassa (1950) ne saivat vapaasti rehottaa.
Kävin täällä Myllykolussa katsomassa nuorten tekemää sovitusta Anna-Leena Härkösen romaanista Häräntappoase (1984). Siihen oli puolestaan lisätty ajankohtaisia huolen aiheita ilmastonmuutoksesta ynnä muusta mitä ei tietenkään ole romaanissa. Kun esityksen ajankuva toisaalta tavoitteli 80-lukua, pieni ristiriita siinä repsotti. Ehkä Härkönen on hyväksynyt hyvää tarkoittavat trendikkäät lisäykset.
Ainahan vanhoja klassikoita on käsitelty vapaasti milloin mistäkin syystä. Viimeksi Aku Louhimiehen kolmas Tuntematon sotilas sai lisäkohtauksia kotirintamalta, joita Väinö Linna ei kirjoittanut. Pyynikin Tohvelisankarin rouvassa on pitkä lisänäytös, joka putoaa Maria Jotunin tyylistä. Tekijät tahtovat näin tehdä oman näköisiään tulkintoja alkuperäisten kirjailijoiden intentioista piittaamatta. Tehkööt vapaasti puolestani, elleivät kirjailijat tai heidän edustajansa nouse puolustamaan tekijänoikeuksiaan. On niitäkin mittelöitä nähty.
Asia muuttuu hiukan kyseenalaisemmaksi, jos tämän päivän kiristyneet moraaliset vaatimukset muuttavat vanhojen teosten sisältöä tai henkilöitä toisenlaisiksi tai suorastaan päinvastaisiksi kuin alkuperäisissä luomuksissa. Kuka lähtisi muuttamaan Shakespearen Jagoa sympaattiseksi veijariksi tai Kuningas Learia rakastavaksi isäpapaksi? Jotunin Huojuvan talon aviopari on jo kertaalleen Tampereella käännetty sukupuoliselta strategialla päinvastaiseksi kuin alkuteoksessa. Tällaista harrastetaan jatkuvasti ja lisääntyvässä määrin. Mihin vielä ehditään?
Voisiko Sinuhe egyptiläisen Neferneferneferiä muunnella kivan lempeäksi kurtisaaniksi? Mika Waltarin naiskuvassa olisi paljonkin muutettavaa, jos ärhäkkä feministinen ohjaaja hänen teoksiinsa tarttuu. Voisiko koleerinen komisario Palmu olla tämän ajan tulkinnoissa ihan toisenlainen leppoisa poliisimies? Ehkä siitä saamme viitteitä viimeisen ja toistaiseksi toteuttamatta jääneen Palmun tulkinnoista Tampereen Komediateaterissa ja sitten Renny Harlinin elokuvassa. Hei Mika, pysy vaan tyynenä, älä suotta pyöri siellä haudassasi. Parhaat henkilöhahmot ovat sellaisia, että ne hyvin kestävät kovakouraistakin käsittelyä. Voivat parhaassa tapauksessa sellaisesta suorastan virkistyä.
24.7. 2021