Pitkästä aikaa teatterissa. Sopiva aloituspaikka on Pyynikin Kesäteatteri, monien muistojen areena. Sinnepä juhannusvieraamme kanssa juhlien päätteeksi suuntasimme.
Eeva-Liisa Haimelin on Maria Jotuni -seuran puheenjohtaja ja minäkin vanha Pyynikin johtokunnan puheenjohtaja, joten kohtuullista asiantuntemusta löytyi. Meitä kovasti kiinnosti, kuinka Jotunin aikanaan ristiriitoja herättänyt klassikko Tohvelisankarin rouva (1924) tänään toimii avaralla ulkoilmanäyttämöllä. Sehän on kirjoitettu vain yhteen tiiviiseen näyttämökuvaan. Sen kantaesitys sata vuotta sitten nostatti jopa eduskuntakyselyn.
Kierros tutussa maisemassa osoitti kohta, että sinne on rakennettu kaikenlaista ylimääräistä, jotta pyöritystä voidaan motivoida. Aadolfin ja Juulian huushollejakin on kaksi kappaletta. Lisäksi laitamilla törröttää merkillisiä puueläimiä ja ilmeisesti Justuksen surkuteltavan pieni mökki. Eikö kysymys ole sentään suurtilallisesta, jonka perintöä kärkytään? Mutta täytyykö lavastuksen välttämättä seurailla tekstin osviittoja.
Ennen esitystä tapasimme tuttuja, Ami Räsäsen ja Arttu Ratisen, jotka ovat näytelmässä mukana. Kuulimme iloksemme, että kirjailijan tekstiä on kunnioitettu ja vain yksi lisäkohtaus kehitetty Justuksen esittelemiseksi näytelmän alkupuolella. Jotuni säästi hänet viimeisen näytöksen yllättäjäksi. Tämä momentti menetetään, mutta saadaan tilalle Amin rehevää renttuilua, jonka tulisi pohjustaa Justuksen myöhempää kohtaloa. Lisäkohtaus putoaa Jotunin tyylistä, mutta naurattaa yleisöä.
Iloitsimme monista reippaista roolisuorituksista. Ulkonäyttämö vaatii vauhtia, ja sitä todella saatiin. Tuskin Jotunikaan aavisti, että Aadolfin leikkipeijaiset voidaan virittää näin karnevalistiseen tunnelmaan. Kun kuolema on keskeisenä aiheena ja siihen suhtaudutaan makaaberin revittelyn hengessä, jotakin kohtausten intensiteetistä laimistuu. Justuksen yllättävä ylösnousemus ei enää muutenkaan kohisuta kansaa siten kuin kantaesityksen aikoihin, on totuttu paljon hirtehisempiin kohtauksiin.
Juulian suuri monologi pantiin villiksi showtanssiksi, jolloin osa tekstistä hukkui yleiseen liihotteluun. Piia Soikkeli on todella notkea ja elastinen Juulia, mutta joutuiko hän suuntaamaan kylmääviä repliikkejään liiaksi suoraan yleisölle? Sitä pohdimme näytelmän jälkeen Mikko Viherjuuren kanssa. Eikö sittenkin ole tarkoitus, että yleisön myötätunto lopussa kääntyisi Juulian puolella, kun hän laukaiseen tunnetun aforminsa ”Elämä onkin vallan naurettavaa, jos sen vakavasti ottaa.”
Kontaktien kautta tulevaa ihmiskuvausta voisi olla enemmän. Näyttelijät pysyivät ihailtavan hyvin Jotunin tekstissä (mitä nyt Ami otti vapauden muutamaan vastapotkuun), mutta samalla saattoi huomata, että Jotunin tiivis aforistinen ja kyyninen teksti ei kovin hyvin uppoa ainakaan kesäterässä olevaan yleisöön. Naurahduksia kuului vähänlaisesti. Sikäli näyttävät liikuntatempaukset ovat tietysti tarpeellisia, että pyörivässä pysytään hereillä. Hyvin Antti Mikkolan ohjaus kokonaisuutena kulkee.
Esityksen kiistaton keskipiste on Tom Lindholmin loistava Aadolf. Näyttelijä on tajunnut olennaisen piirteen: Aadolf ei ole vain juoppo tossukka ja naurettava tohvelisankari, vaan hän on koko ajan perillä pelin luonteesta, naisten ahneudesta, lemmensuhteiden risteilyistä ja elämän surkuhupaisesta teatterinomaisuudesta. Näin Lindholmin Aadolfista rakentuu rikas ja monitasoinen ihmiskuva.
Onhan se aika synkkä ja raadollinen näytelmä. Jotuni ei toisiaan arvostanut erityisesti avioliittoa tai rakkauden mahdollisuuksia. Kuolema ja raha kurkkivat ihmisten olkien yli. Eeva-Liisa oli vähän huolissaan, kuinka kestän tämän kuoleman karmivan karnevaalin, mutta ei hätää, kyllä sanoma puhuttelee. Ahneus ja saalistus kuoleman varjossa eivät ole tänäkään päivänä mihinkään kadonneet. Julma näkijä oli Maria Jotuni.
Pyynikille on kunniaksi, että se rohkeni ottaa ohjelmistoon ihan oikean näytelmän, jota ryyditettiin onneksi vain niukoilla iskelmäefekteillä. Ajankuva on irrotettu 1920-luvulta epämääräiseen entisnykyisyyteen. Puvustus on siten mitä sattuu. Näytelmän ainoasta maanläheisestä totuudenpuhujasta Karoliinasta (Pia Piltz) oli tehty aikamoinen kaupunkilaisdonna, kun taas Riikka (Karoliina Kudjoi) pysyi hyvin luokkien välisen palvelijan roolissaan.
Ei huono juttu, olimme pääpiirteissä tyytyväiset. Väkeäkin oli kohtalaisen paljon, vaikka välejä pidettiin. Järjestys on hyvä ja turvallinen. Menkää vain katsomaan ihmisen ikuista raadollisuutta.
1.7. 2021