Tällainenkin vappu joskus oli, vain pari vuotta sitten. Sitten tuli hiljaisempi ja nyt aivan yksinäinen.

Yksinolossa on se kiitollinen puoli, että kuvat kulkevat ja muistot syttyvät elämään. Viimeksi oltiin lounaalla Uunisaaressa kymmenen hengen pöydässä. Nyt varaus on jo kahteen kertaan peruuntunut.

Kaikenlaisia pirskeitä on täällä Viehätyksessäkin pidetty, iloista ja vallatonta. Seinät voisivat kertoa, mutta ne vaikenevat. Marjan valokuva-albumit ovat sen sijaan ehtymätön aarreaitta. Paljon unohtunutta ne palauttavat mieleen. Oi onnellisia aikoja!

Vapun nostalgia kukkii Matti Hällin romaanissa Oi aika sä entinen (1942, jonka pohjalta tehdyn elokuvan katsoin taas kerran vappuaamuna. Parasta siinä ovat Helsinki-näkymät ja kulttuurihistorialliset kuvat tutuilta paikoilta. Jotakin samaa myähemmältä ajalta häivähteli muuten Mikko Niskasen ohjaamassa Lapualaismorsiamessa (1967), joka myös nähtiin äskettäin uusintana. Sen ehdimme katsoa vielä yhdessä Marjan kanssa, molemmilla nuoruus läikähteli mielessä.

Katsoin vielä tallenteelta semmoisenkin leffan kuin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Ehdottomasti olisimme senkin katsoneet ja nauttineet sodan ajankuvasta Gernseyn saarella sekä häpeämättömän romanttisesta rakkausjuonesta. Miten kaikkia tällaisia elämyksiä nyt mittaa ja arvioi sitä vasten, miten ne olisi koettu yhdessä. Laususkelen kommentteja itsekseni ja ihan tuntuu kuin Marja kuulisi ja vastaisikin.

On arkisempiakin elämyksiä, joihin äskeinen menneisyys heijastuu. Huvitti kun Saska Saarikoski äskettäisessä kolumnissa kuvaili imuroinnin myönteisiä puolia. Jotain tuttua siinä oli. Kunnostauduin imuroimalla ison talon molemmat kerrokset ja tunsin suurta tyydytystä, tosin en ihan niin taiteellista kuin Saska jutussaan. Myös pesukoneen käyttö ja astainpesukoneen täyttö alkavat luonnistaa. Näistäkin Marja minut aivan luontevast ja syyttelemättä vapautti, nyt on aika opetella ne takaisin.

Yhden vapputradition järkkymättä säilytin, sekin Marjan perua. Kävin rantasaunassa ylioppilaslakki päässä. Tosin se oli ensimmäisen vaimoni Elinan lakki, kun oma on jäänyt Helsinkiin, mutta hyvin sekin tehtävänsä toimitti. Sen jälkeen se siirtyi Hannele Kylänpään Elina-veistoksen koristukseksi.

Myös vapun 1963 tulevaisuuttaan miettivä abiturientti vietti yksin kesämökillä Espoon Laaksolahdessa. Hän luki Tšehovin Valittuja novelleja ja pysähtyi kertomukseen ”Kirjallisuuden lehtori”. Voi sanoa, että se muutti hänen elämänsä ja ammatinvalintansa. Hänestä ei tullutkaan oikeussalien säihkyvää advokaattia, vaan hän heittäytyi humanismin arvaamattomaan hetteikköön.

Nyt luin tuon novellin uudelleen. Koin sen ilahduttavan tuttuna ja silti uutena. 58 vuotta on kulunut, monenlaista on tapahtunut. Eräs päätös kiinteytyy. On aika ryhtyä kirjoittamaan muistelmia.

2.5. 2021