Panu Rajala

Meitä oli pieni lähijoukko (määräraja täällä 20) saattamassa Marjaa Hämeenkyrön kirkosta hautausmaalle.

Siunauksen toimitti rovasti Ari Suutarla, joka myös vihki meidät 14 vuotta sitten.  Kanttorina toimi hyvä  ystäviämme, Maila Böhm. Kun vielä suntiona on naapurin emäntä Paula Ylivakeri, oli siunaustilaisuus todella hyvissä ja turvallisissa käsissä.

Lauantai oli vuoden lämpimin päivä, aivan ihmeellinen tyyni kevätsää juhlisti Marjan viimeistä matkaa. Arkun kuljetimme perinteisesti rattailla lähes puoli kilometriä halki vanhan kirkonkylän. Aurinko loisti täydeltä terältä. Ja linnut totisesti lauloivat uskolliselle ystävälleen.

Pitkiä puheita ei nyt pidetty, ne säästyvät myöhemmin pidettävään muistotilaisuuteen. Läheisten tervehdykset tulivat sydämestä, yhteinen suru on suuri. Heitimme kukin lapiollisen maata Marjan valkoiselle arkulle. Siellä nyt kukkakumpu helottaa Rajalan sukuhaudalla vastapäätä Sillanpään hautaa. Ensimmäinen vaimoni Elina Ylivakeri on kätketty samaan hautaan 32 vuotta sitten.

Lähistöllä vanhalla hautausmaalla lepää kymmenkunta Nyströmin-Norhan suvun jäsentä alkaen nimismies Väinö Nyströmistä, joka surmattiin poikineen Siurossa 1918 ja joille kuntalaiset pystyttivät kiven. Marjaa ympäröi tuttu sukupiiri, jonka hautoja hän itse tunnollisesti eläessään hoiti. Hyvä hänen on siellä maata.

Pidimme pienen kahvitilaisuuden Villa Viehätyksen pihassa ennen kuin saattajat erosivat omille teilleen. Ari muisteli Lintu-Marjaa, jota vesistön molemmin puolin kaivataan. Poikani Vilho yllätti toteamalla, kuinka häntäkin on lämmittänyt isän ja Marjan rakkaus näinä kahtena vuosikymmenenä.

Vaikea oli Marjalle hyvästit jättää, mutta lohtua tuo hänen henkensä jatkuva ja kannustava läsnäolo talossa ja tanhuvilla. Kuinka hän olisikaan tästä kauniisti aukeavasta keväästä nauttinut! Nyt  muuttolinnut tuovat meille tervehdyksiä yläilmoista, taivaiden takaa.

Kirkosta striimattiin suora messu sunnuntaiaamuna. Kirkkoherra Jorma Pitkänen piti hyvän saarnan, hänkin kertoi linnuista ja opetti erottamaan peipposen ja pajulinnun laulun toisistaan. Saarnan lopulla hän tempaisi kitaran ja vetäisi laulun paimenesta ja lampaista. Marja ehti aikanaan hänenkin kanssaan puhua lintuhavainnoista jonkin tilaisuuden yhteydessä.

Sain kosketuksen. Ajoin messun jälkeen spontaanisti ehtoolliselle. Se tarjottiin minulle yksin valoisassa kirkossa. Syvä kokemus kaiken päätteeksi.

19.4. 2021

Kävimme torstaina noutamassa Marjan Tampereen Taysista Hämeenkyröön odottamaan ruumiinsiunausta. Hyvästelimme hänet sairaalan kappelissa Sallan ja Ainon kanssa. Mieleen painuva hetki, odottamattoman raskas.

Saattueemme palasi toiveestani Maisematien kautta ja pysähtyi hetkeksi Törmän portille. Marjan viimeinen tervehdys rakkaalle huvilalleen, jossa kohtasimme elokuisena sunnuntaina kaksikymmentäyksi vuotta sitten.

Kaksi viikkoa on kulunut, pitkä pääsiäinen välissä. Paljon tässä on ehtinyt miettiä, paljon myös toimitella asioita. Meidän Aino ja Marjan tyttäret Salla ja Kaisa ovat olleet suurenmoisena apuna. Hienoa miten luontevasti he ovat keskenään ystävystyneet. Hoitelimme pitkin harppauksin käytännön seikkoja, joita riittää. Tunteisiin tämä käy, mutta Marjan valo ja lämpö kannattelevat.

Ajoimme Ainon kanssa perjantai-iltana myrskyn halki Helsinkiin. Täällä vasta tyhjyys iski. Sepänkadun asunto on autio ja täynnä muistoja. On alettava rakentaa elämää uudelleen, mutta vanhalle tutulle perustalle. Sykähdyttäviä tervehdyksiä on tippunut tännekin luukusta. Lauantaiaamuna lähetti toi vielä yhden muhkean ruusukimpun.

Ihmeen paljon lohtua tuo Marjan valokuva-albumien selailu. Niitä on kymmeniä, ne ovat hänen suurtyönsä: huolella liimatut ja tekstitetyt kuvateokset menneiden kahden vuosikymmenen yhteisistä vaiheista, töistä, juhlista ja matkoista. Hän itsekin tähdensi, että näillä tulee vielä olemaan kasvava merkitys, ja niin on käymässä. Mennyt elämä kulkee elävänä filminauhana silmissä, tarkoin ja hauskoin huomioin varustettuna.

Lenkkeilimme Ainon ja Heidin kanssa rannassa ja ihastelimme kutosen raitsikan uutta linjaa. Hain tuosta ”kotikiinalaisesta” paketin kanaa ja riisiä, Vuorimiehenkadulta pullon viiniä. Kuuntelin radiosta melko kiintoisaa Tolstoi-keskustelua Anna Kareninasta ja katselin hupaisaa Truman Capote -dokumenttia televisiosta. Näin tämä nyt alkaa taas kulkea.

Marjan yöpöydän kirjapinosta osui käsiin Senecan Elämän lyhyydestä. Olen sen joskus tuonut hänelle kuin ennakoiden. Nyt Juhana Torkin toimittaman pikku kirjasen sanoma nousee uuteen merkitykseen. Viisaita ajatuksia se sisältää. Seneca pitää aikaa suurimpana omaisuutenamme, mutta sitä me hänen mukaansa tuhlaamme suruttomasti. ”Näin siis on: emme saa elämää lyhyenä, mutta teemme siitä lyhyen, meillä ei ole pulaa elämästä vaan käytämme sitä tuhlaillen.”

Seneca kehottaa kaihtamaan ahneutta, nautiskelua, tuhlailua, joutilaisuutta ja kaikkinaista turhuutta. Vähäinenkin omaisuus kasvaa suureksi, jos sitä hyvin hallitaan. ”Samaan tapaan elämä avautuu suurena sille, joka osaa järjestää sen viisaasti.”

Näin olennaisilta osin pääsikin Marjan kohdalla käymään. Hän auttoi minuakin elämään entistä viisaammin, mikä ei ollut ihan helppo tehtävä, mutta tuloksia se tuotti.

Marja siunataan ensi viikon lauantaina pienessä lähipiirissä ja haudataan Hämeenkyrön vanhalle hautausmaalle, missä lepää ennestään paljon meidän kummankin sukulaisia. Samana päivänä haudataan toisaalla prinssi Philip, jonka komeutta ja sitkeyttä Marja ihaili. Kunpa kohtaisivat ohimennen matkallaan valkeuteen, nämä kaksi maanpäällistä valioyksilöä.

11.4. 2021

Viikko sitten perjantai-iltana meidän piti katsoa Marjan toiveesta brittisarjan ensimmäistä osaa, Äidin uusi mies. Nimi tuntui lupaavalta. Sama elämäntilanne meillä oli parikymmentä vuotta sitten. Jospa jäätäisiin koukkuun.

Eipä ehditty aloittaakaan, kun Marja sanoi, että nyt iski kova päänsärky ohimoon. Tee jotain, soita jonnekin! Soitin hälytysnumeroon ja ohjasin Marjan sohvalle makaamaan.  Ambulanssi tuli viidessä minuutissa. Marja vietiin paareilla autoon, perävalot vain loittonivat kevätiltaan.

Neurologi soitti puolenyön aikaan ja sanoi, että potilas menetti tajuntansa matkalla. Perillä todettiin massiivinen aivoverenvuoto. Ei ollut mitään toivoa.

Viikko on mennyt kuin unessa. Rutiinitehtäviä olen toimitellut. Onneksi tyttäreni Aino tuli heti avuksi, ja Almakin eilen. Poikaamme Vilhoa odottelemme tänään. Lapsista on ihmeen paljon iloa.

Marjan vanhimman tyttären Sallan kanssa kävimme lauantaina katsomassa Marjaa Taysin teho-osastolla, missä hän letkun varassa vielä hengitti. Sitten kaikki on ohi. Vaikka vielä meillä on paljon toimitettavaa. Ruumiinsiunaus vain lähimpien läsnäollessa.

Epätodelliselta tuntuu. Ensijärkytys voittaa surun. Tapahtuma siirtyy hitaasti tajuntaan. Ja kummallista, kuinka ilo ja kiitollisuus nousevat päällimmäisiksi. Miten hienon ajan saimme yhdessä elää. Se on lahja, joka kantaa nyt pitkälle.

Toinen mikä kantaa on läheisten, ystävien, kaukaisempienkin suuri lämpö ja osanoton runsaus. Aivan liikuttavaa. Talomme on muuttunut kukkahuoneeksi. Adressien, korttien ja kirjeiden lukemiseen on varattava aikaa. Puhelin ei ole koskaan niin kilkutellut kuin tällä viikolla. Lämmin kiitos kaikille muistaneille.

Tällä on merkitystä enemmän kuin uskoisi. Tänään poltamme pääsiäiskokot rannalla, Marjan nuorempi tytär Kaisa on siellä valmiina perhekuntineen. Pahat henget karkotamme. Kristinuskon sana konkretisoituu. Hän kuolemalla kuoleman voitti.

Eilen katsoimme Ainon kanssa Areenalta loppuun sen sarjan Äidin uusi mies, joka jäi Marjan kanssa näkemättä. Hän olisi pitänyt siitä kovasti. Se oli laatutyötä, elävää perhekuvausta, jossa oli hänelle tunnistettavia asioita. Tosin kohdaltamme kaikki sujui aikanaan aivan toisin, hyvin onnellisesti. Se olisi häntä muistoissa ilahduttanut.

Samalta tuolilta, josta hän viimeisen kerran lähti, katsoin toistamiseen Klaus Härön elokuvan Tuntematon mestari, josta yhdessä pidimme. Tuntui kuin rakas Marja olisi edelleen ollut vierelläni.

Muuttolinnutkin ihmettelevät, missä heidän vakituinen tähystäjänsä nyt viipyy. Ehkä hän on kohonnut heidän joukkoonsa.

Lankalauantaina 3.4.