Kannatti se sittenkin katsoa, näin vuosikymmenten perästä. Kuin sukellus kaukaiseen menneisyyteen. Maa on syntinen laulu piti edelleen ihme kyllä otteessaan. Vain muutaman vastenmielisen kohdan kelasin yli. Pahin ei ole ihmisiin, vaan eläimiin kohdistuva täysin tarpeeton väkivalta.
Muistoja palasi totisesti mieleen. Monet tyypit ovat porautuneet syvälle alitajuntaan ja revähtivät taas eläviksi. Vahvan vaikutuksen teki nytkin Isä-Juhanin roolin vetänyt Pauli Jauhojärvi, muistaakseni tavallinen pienviljelijä. Tuskin olisi voinut Suomesta löytyä synkempää naamaa.
Seurasin kuvauksissa kohtausta, jossa isä-Juhanin piti suuttua tyttärelleen tämän raskauden tultua ilmi. Reaktio ei oikein tyydyttänyt ohjaajaa. Viimein Molle antoi kameran käydä ja veti äkkiyllättämällä Jauhojärven turpaan voimiensa takaa. Johan tuli reaktiota. Tätä keinoa pidetään nykyisin kaiketi jo epäkorrektina. Tehokas se kuitenkin oli, eikä Jauhojärvi ollut moksiskaan, vähän vaan jälkeenpäin punoitti ja luimisteli. Kai hän oletti, että näin oli tapana elokuvan teossa.
Toinen vahva hahmo oli Kurki-Perttiä esittänyt Veikko Kotavuopio, karski taksikuski. Hän nukkui yöt majapaikan ulkoseinustalla parta huurteessa. Syystalvea elettiin. Väkivahva tyyppi näytteli pienessä kännissä kohtaukset rennosti läpi. Häntä ei voinut eikä tarvinnut ohjata, kunhan selitti toiminnan suunnan, niin aina simahti. Sen kokoinen kaveri, ettei Mollekaan lähtenyt hänelle ryppyilemään.
Satuin paikalle myös pääsiäisenä, jolloin kuvattiin seuroja Poudalla. Se on tänäänkin katsottuna tuore ja väkevä ekstaasisarja. Molle väistää niukin naukin liioittelun, niin ettei ihan lipsuta koomisen puolelle. Saarnaajaa esittänyt Osmo Hettula oli oma muistettava persoonansa. Hänen tarinoitaan elämänsä vaiheista kelpasi kuunnella tuntikausia kuvaustauoilla. On hän loistava roolissaankin. Mutta senkin huippukohtauksen Mollen piti sammuttaa tökeröön ”kaksin rukoiluun” saarnaajan ja Elinan kesken.
Aimo Saukko sai syystäkin Jussin äijän roolistaan. Hän kuului jo Mollen kalustoon, oli mukana muitakin tuttuja naamoja Pekkasen filmatisoinneista saakka. Groteskien, fellinimäisten tyyppien löytäjänä Molle oli ylittämätön, mutta kyllä hän näki vaivaakin, ajoi Suomea ristiin rastiin, kolusi mökit ja kapakat. Elokuvan sielu on Ruttu eli Maritta Viitamäki Martan roolissa. On se hämmästyttävä venytys nuorelta tytöltä, joka löytyi muistaakseni sisävesilaivan kanttiinista. Totta kyllä Molle sitten herkutteli ylikin tarpeen hänen rehevillä muodoillaan. Kari Sohlbergin kamera (toinen Jussi) suorastaan hyväilee hänen turskia alastonta pintaansa.
No jaa, luetteloa voisi jatkaa. Sohlberg oli ryhmän visualistinen hermo ja aivo ja näkyy jälkeenpäin pahoitelleen, että suostui kaiken ohessa siihen vasikan paloitteluunkin. Mollen yltiöpäinen verité-tyyli tuotti myös kömpelöä ja itsetarkoituksellista jälkeä. Enska Suomisen määritelmä teurastajan estetiikasta tarkoitti sitä, että Molle ikään kuin leikkasi elämästä verisiä kimpaleita ja latoi ne sitten elokuvaansa peräkkäin. Yhtenäistä draamallista kerrontaa kohtausten välille ei syntynyt, vaan syntyipä tuo raskaasti hengittävä kavalkadi tuskan, uskonnon ja naimisen hurmiosta.
Mikä poljennosta jäi puuttumaan, oli Timo K. Mukan laulun balladinomaisuus. Mukalla sakeat tapahtumat nostetaan maagisen ylirealistiselle tasolle, mutta Mollelle riitti jokseenkin tasarytminen naturalismi. Elokuva oli joka tapauksessa uudenlainen repäisy Suomen tuotanto-oloissa. Kun ajattelee, mistä aineksista ja kuinka uhkarohkein ottein sitä ruvettiin Kittilän perukoilla kuvaamaan, kuinka kairalta reväistyillä amatööreillä se runnottiin läpi, ei oikein tee mieli enää moralisoida Mollen raakoja menetelmiä. Ne olivat sitä aikaa ja sen miehen keinoja, ei hän muusta tiennytkään. Niillä mentiin, rapa roiskui, veri virtasi ja aitaa kaatui. Puukkoon, avantoon ja hirteen sorruttiin summan mutikassa. Pahan mielen jotkut kohdat vieläkin jättivät.
Oliko elämä sittenkään ihan tuollaista 1940-luvun lopun Lapissa? Sotaan ei juuri ole viittauksia, vaikka se oli juuri päättynyt. Saksalaisia ei mainita, nythän niistä tehdään vimmatusti kuvauksia. Elämää ei ole muualla kuin Siskonrannassa. Mukan ahdasrajaista kuvausta on entisestä kavennettu. Mahdolliset älylliset tuikahdukset on tarkoin karsittu. Kaikki seksuaalinen symboliikka on sen sijaan teoksesta revitty kuviin ja vähän enemmänkin. Ähellykset on taltioitu anatomisen tarkasti ja karkeasti. Omassa inhorealistisessa tyylilajissaan eittämätön mestariteos.
Yhtenä myöhäissyksyn päivänä 1972 kuvausryhmän majapaikkaan Mäkelään karautti autolastillinen miesväkeä kassit kilisten. Siinä oli värikkäissä varusteissaan reteä Reidar Särestöniemi ja kalmankalpea, kristuskasvoinen Timo K. Mukka. Oli lisäksi jotakin siipiseuruetta. Istuivat tuvassa ja ryypiskelivät, kukaan ei viitsinyt lähteä kuvauspaikalle. Molle olisikin heittänyt heidät ulos. Pelkäsivät kovasti tulossa olevaa kaamosta. Etelän aurinkoon paloi mieli. Muistan Reidarin monologista repliikin: ”Sitä mie kapinoithen että maahan syvälle panhaan. Kun miut haudathan, niin muistakhan, torvisoittokunta soittaa ja punaliput liehuaa…”
Timo ei sanonut mitään, hymähteli vain surumielisesti. Hikikarpaloita kihosi korkealle otsalle. Häntä kuolema odotti jo muutaman kuukauden päässä.
20.3. 2021