Vietin heinäkuun 1969 Kuopion lähellä Sorsasalossa. Siellä oli Rauni Mollbergin kotkanpesä kallion laella. Minut majoitettiin saunakamariin, missä oli määrä kirjoittaa käsikirjoitus Aapelin Siunatun hulluuden pohjalta. Minut ohjaaja oli hakenut apulaisekseen WSOY:n järjestämästä kirjailijaseminaarista Pohjois-Savon kansanopistosta.
En tuntenut ennestään Mollea. Tunsin tietysti hänen hienot tv-elokuvansa Lapsuuteni ja Tehtaan varjossa. Molle tuntui suorastaan palvovan Toivo Pekkasta. Hänen teoksensa olivat tasapuolisia, hallittuja ja kehitysoptimistisia. Tämän maailmankuvan pohjalta Molle halusi itsekin jatkaa taiteen tekemistä. Aapeli sen sijaan edusti hänen mielestään ihmisvihaa leppoisan huumorinsa pohjalla. Se oli Mollen toinen lähtöponnin omiin töihinsä.
Istuimme päivittäin muutaman tunnin saunakamarissa: Molle maalaili tulevan elokuvan visioita ja minä kirjoitin. Ihailtavan tarkasti hän hahmotteli tulevan elokuvan kuvakerrontaa. Se oli parasta käsikirjoitusoppia 23-vuotiaalle kirjallisuuden opiskelijalle. Työ vain edistyi kovin hitaasti. Maestron inspiraatio sammahti aamupäivän jälkeen. Sitten vain syötiin, puheltiin, saunottiin ja tuskailtiin.
Mollella tuntui olevan paljon vihollisia elokuvamaailmassa. Siunatusta hulluudesta piti tulla hänen suuri läpimurtonsa elokuvaohjaajana. Hän oli päättänyt kostaa kaikille – elokuvapoliitikoille, rahanjakajille, kollegoille, nuorille radikaaleille ja appiukolleen. Ihmiselämän selittämätön mielettömyys heijastui hänelle Rummukaisen veljeksissä, jotka kuljettivat nuorinta veljeä hullujenhuoneeseen. (Kuvassa yllä hän ohjaa latokohtausta, jossa Lempinen saarnaa.)
Millainen oli nelikymppinen Rauni Mollberg? Hän oli herkkä romantikko ja saatanallinen tahtoihminen. Runous ja taide olivat hänelle korkeita arvoja, mutta paljon paskaa hän näki Suomen taidemaailmassa. Häneltä kuuli harvinaisen paljon murskaavia arvioita johtavista näyttämötaiteilijoista ja vaikuttajista. Kanssaihmiset olivat myrkyttäneet hänen puhdasmielisen ihanteellisuutensa. Hänen päivittäin vellova ristiriitaisuutensa toimi hänen elokuvallisen ajattelunsa generaattorina.
Minuakin hän epäili paljosta, pahinta olisi jos paljastuisin jonkinlaiseksi radikaaliksi tai heidän myötäjuoksijakseen. Hän ei koskaan leppynyt niille, jotka olivat heittäneet hänet ulos tv-ykkösestä. Hän arvosti polvillaan oppineisuutta, mutta piikitteli samalla minun yliopisto-opintojani. Hän epäili, etten koskaan uskaltaisi mennä ”pohjaan saakka” niin kuin oikean taiteilijan täytyi tehdä. Hän tarvitsi apuani kirjoitustyössä, mutta piti sitä samalla joutavana näpertelynä. Ratkaiseva oli vain hänen oma alkuvoimainen vaistonsa. Sen varassa aitous, rehellisyys ja todellinen taide syntyivät.
Tutustuin myös läheisesti hänen perhe-elämäänsä. Siinä riittäsi paljonkin kerrottavaa. Oli rattoisia tuokioita ja pirullisia räjähdyksiä. Oikeata draamaakin syntyi. Taidan säästää ne muistelmiini. Samoin Siunatun hulluuden kiemuraiset vaiheet suosituksi tv-sarjaksi, joka olisi oma tarinansa. Ihmeen hyvin Aapelin raskas hullunkurisuus sitten humahti katsojain suosioon. Se oli Mollen todellinen esikoiselokuva, vaikka sarjaksi käytännön syistä ja rahoituksen puutteessa vääntyi.
Pian Molle keksi uuden aiheen, Timo K. Mukan balladimaisen romaanin Maa on syntinen laulu. Se vastasi hänen synkistyvää verenkäyntiään. Kirjoitin siitäkin hänelle monta analyysiä ja käsikirjoitusversiota. Kirjoitin myös tukun anomuksia ja kuljin hänen perässään rahankerjuureissuilla ja kaikenkarvaisissa kissanristiäisissä. Sekin oli oma myllynsä, jonka vaiheita kukaan tuskin enää uskoisikaan. Ensimmäinen matka tapaamaan Mukkaa Pelloon oli niin burleski kokemus, että sekin säästyy muistelmiin.
Paljon muutakin palautui mieleeni, kun katsoin Veikko Aaltosen tekemän dokumentin Dinosaurus. Siinä esiintyi jo muuttunut Molle, jolle Syntisen laulun teko ja menestys jysähtivät päähän kuin moukarilla. Hän muuttui yhä demonisempaan ja vainoharhaisempaan suuntaan, jolloin ymmärsin irtautua hänen kyljestään. Seurasin vielä pariin otteeseen kuvauksia Kittilässä, se riitti. Alkuperäisen herkän idealistin työtapaan tuli sairaita ja sadistisia piirteitä. Alkuperäinen Molle, Toivo Pekkasen henkisyyttä ihaillut ohjaaja, katosi Lapin verihumalaan. Seuraavaksi hän hukuttautui sodan ruhjovaan pauhinaan ja jäi sinne, jähmettyi. Hänen lopputöistään ei ole paljon puhuttavaa.
Tuli mieleeni, muistiko hän edes Tuntematonta filmatessaan, mitä sotaa siinä käytiin. Kuka soti ja ketä vastaan. Pääasia oli vain sodan tappava inferno nuorten poikien kokemana. Historia tai laajemmat näkymät eivät Mollea kiinnostaneet. Hän pureutui eläimellisten ihmisten lihaan mahdollisimman raadollisesti. Ihmisen ajatukset katosivat, koska niissä ei ollut mitään ihailtavaa. Miten Suomen sodassa kävi, silläkään ei ollut merkitystä. Pääasia oli vain panna helvetillinen ruletti päälle.
Dinosauruksen ansioita oli ajan elokuvatilanteen vähän laajempi esittely ja siekailemattoman suora henkilökuva Mollesta. Voin todistaa ja moni muukin, että tuollainen hän oli sekä parhaimmillaan että pahimmillaan. Ymmärrän Risto Tuorilan ahdistuksen Koskelan kokemusten jälkeen. Molle halusi ja pystyi painumaan ihmisen sisään, repien, potkien ja joskus kannustaen. Sadisti ei säälinyt ketään. Tulokset puhuvat puolestaan. Paras kuulemani määritelmä Mollen taidesuuntauksesta oli tuo Ensio Suomisen lausuma: se oli teurastajan estetiikkaa.
Saa nähdä rohkaistunko illalla katsomaan taas kertaalleen Maa on syntisen laulun. Tietysti se pitäisi katsoa kankaalta. Vaikka Molle sai koulutuksensa televisiossa, hän halveksi tätä räppänää suurissa töissään. Pitkään elokuva oli liian tuttu ja tuskallinen kerrattava. Minkä vaikutuksen se nyt tekisi? Joko alkaa tuskan alta nousta tahatonta komiikkaa? Vai pitääkö Mollen piina yhä pihdeissään? Paljosta olen vaiennut, miten paljon olisikaan vielä kerrottavaa…
16.3. 2021