Ei ollut mikään tarkoitus katsoa leppeän saunaillan päätteeksi Shakespearen synkkää draamaa. Riitti hyvin, kun nuo brittien teatteriladyt , Maggie Smith ja muut, puhelivat hullunkurisia muistojaan. Mutta kun alkua vilkuilin modernisoidusta Richard III:sta, jäin pahan kerran kiikkiin. Koko juttu oli katsottava.
Päänäyttelijä Ian McKellan oli näet niin vangitseva hahmo, ettei päässyt hievahtamaankaan ruudun äärestä. Onko aikoihin nähty näin fanaattista tyyppiä? Sir Lawrence Olivier, jota ladyt kilvan muistelivat, olisi vetänyt vertoja, mutta hänkin oli astetta lauhkeampi näyttelijä kuin tämä pirulainen. Anthony Hopkins voisi olla toinen kelvollinen vertailtava. Mutta näytti kuin McKellan ylittäisi hyytävyydessä hänetkin.
Henkilökuvaa näyttelijästä en jaksanut enää katsella, mutta säilössäpä on. En useinkaan innostu klassisten teosten modernisoinneista, mutta Richardin vallananastuksen siirto natsivallan aikaiseen 30-lukuun toimi ihmeen hienosti. Kova näyttelijäkaarti kehysti muutenkin tätä verenkarvaista sooloa. Kuinka loistavasti olikaan oivallettu Richardin viimeinen repliikki: ”Valtakunta hevosesta!”
Nyt on jo varhainen sunnuntaiaamu. Lueskelen rauhassa Hesaria ja vähän Aamulehteäkin. Edellisessä kiinnittää huomion Kira Gronowin laaja ja kiinnostava artikkeli Kronstadtin pakolaisista liittyen kirjoittajan suvun koviin kokemuksiin. Muistitiedosta syntyy eloisa ja jännittävä reportaasi, jossa on osaltaan yhtymäkohtia äsken lukemaani Jukka Rislakin kirjaan vastavallankumouksellisten tempauksista Suomessa ja Venäjällä. Samalla muistui mieleeni, että tunsinhan minäkin yhden Kronstadtin pakolaisen.
Hämeenkyrössä käydessäni pyöräilin toisinaan 1960-luvulla Heinijärven Töllinmäessä. Tiesin että se oli F. E. Sillanpään nuoruudenkoti, missä hänen kirjailijantiensä alkoi. Siinä asui vanha pariskunta, Fanni ja Mikko Haikoff. Isäntä Mikko (alkuaan kai Mihail) esitteli vieraalle mielellään murtavalla suomen kielellään töllin menneisyyttä ja sen kuuluisaa asukkia. Hän oli ketterä mies, käpsehti ontuvalla jalallaan pihallekin ja näytti mahtavia saksankuusia, joita väitti Sillanpään isän istuttamiksi. Mikäs siinä, totta puhui vilkkusilmäinen veijari.
Samalla hän kertoi omista seikkailuistaan Kronstadtin kapinan jälkeen. Hän oli viimeisten joukossa päässyt pakenemaan jäitä myöten Terijoella ja sieltä kulkeutunut sisämaahan Hämeenkyröön ja pestautunut täällä Raipalan mahtitalon rengiksi. Mukava oli kuulemma Suomessa elellä. Naapurista hän oli siepannut elämänkumppaniksi ilosilmäisen Fannin, joka käyntieni aikana tyytyi vaimeasti tirskahtelemaan Mikon jutuille. Hän oli arvatenkin kuullut ne ennenkin.
1970-luvulla käyntini Töllinmäkeen tihentyivät. Mikko ja Fanni muuttivat vuosikymmenen alussa vanhainkotiin ja tölli jäi tyhjilleen. Jotakin sille pitäisi tehdä, ajattelin. Se oli säilynyt ihmeen alkuperäisessä muodossaan, vain pakastekaappi porstuassa ja sähköhella pirtissä kertoivat nykyajasta. Se Eemelin asuma peräkamarikin oli jokseenkin kunnossa, vaikka tyhjillään. Vanhukset makasivat pirtin nurkassa sivusta vedettävässä sängyssä.
Ei muuta kuin toimeen. Olin perustamassa F. E. Sillanpään Seuraa 1975, ja sen ensimmäiseksi toimeksi valittiin Töllinmäen osto ja entisöinti museoksi. Syntymäkoti Myllykolu oli toiminut museona jo parikymmentä vuotta, joten kyröläiset kyllä ihmettelivät, mihin nyt toista tarvitaan. Mutta me anoimme ja saimme Kulttuurirahastolta 30 000 markkaa, joka miltei riitti töllin lunastamiseen. Mikko oli kaupasta kovasti mielissään ja piti hinnan suhteen hyvin puolensa.
Kun seuran puheenjohtajan Matti Huusarin kanssa kävimme Finlandia-talossa pokkaamassa arvokkaan apurahan, Matti tokaisi, että Mikonhan tänne olisi pitänyt tulla: hän sen rahankin pistää liiviinsä. Niinpä. Meillä oli vielä isot talkoourakat edessä. Matin johdolla tölli saatiin kunnostetuksi hyvinkin aidon tuntuiseen asuunsa ja avattiin museona Sillanpään Suvena 1978. Mitä kaikkea siellä on sen jälkeen tehty ja toimitettu, jääköön omaan historiaansa.
Mikko oli avajaisten aikaan jo kuollut, joten emme voineet juhlia häntä kutsuvieraana ja Töllinmäen viimeisenä asukkaana. Näin päättyi eräs Kronstadtin kapinasta Suomeen suistunut elämänkaari.
14.3. 2021