Olipa melko karmea rokotereissu. Ajoimme halki valkean myrskyn Hämeenkyröstä Helsinkiin. Ei huonompaa päivää olisi voinut valita. Lumi pöllysi, näkyvyys kadoksissa, valtatie liukas, pelti kolisi ympärillä, autoja lojui katollaan tien poskessa, radio kertoi tämän tästä kolareista ja tiekatkoksista, hälytysajoneuvot kiisivät valot vilkkuen ja pillit ulisten – ja lopulta tie oli poikki Kaivokselan kohdalla. Pujottelimme matelevien jonojen jatkona kiertoteitä vihdoin Jätkäsaareen, puoli tuntia annetuista rokotusajoista myöhässä, vaikka olimme lähteneet pari tuntia tavallista aikaisemmin.

Mutta ihme tapahtui, ystävälliset hoitajat ottivat sisään, istuttivat tuoliin ja kutsuivat kohtsillään rokotettaviksi. Kaikki kävi käden käänteessä höyhenenkeveästi. Suomen lääkintähuolto on edelleen huipputasoa. Nyt on ensimmäinen suoja saatu.

Kuuntelin autossa BookBeatilta Seppo Tiitisen metkoja muistelmia Suopon ajoilta ja Eduskunnasta. Moneen soppaan ehti savolaispoika sekaantua. Kiintoisia olivat muistot venäläisten vakoojien jäljityksistä ja karkotuksista, jotka hoidettiin diskreetisti vailla julkisuutta. Jatkuvasti niitä täällä hiippailee varmasti edelleen. Koivisto kehotti ”nuhtelemaan lempeästi” ja sitten karkottamaan. Suomi on näköjään hoidellut asioita hillityn diplomaattisesti, voisiko sanoa sivistyneen suomettuneesti. Kirjan on Tiitisen jutuista toimittanut Pekka Ervasti.

Vähän järeämpää vakoilujuttua on tarjolla Jukka Rislakin hurjassa vasta ilmestyneessä kirjassa Saatan kuolla jo rajalla. Suomen ja Neuvostoliiton vakoilusodan hahmoja. (Docendo). Kokenut toimittaja ja tietokirjailija Rislakki on käynyt läpi huimaavan määrän arkistoja Suomen, Venäjän, Latvian, Liettuan, Viron, Yhdysvaltain ja ties minkä maitten puolelta. Tuloksena runsautta pursuava ja kuitenkin tiivis tietopaketti ennen muuta 1920-luvun vakoilutoimista täällä pohjolan perillä.

Olipa itsenäisyyden alussa rajan laiton ylittely vilkkaampaa kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Suomen ja Venäjän välillä oli pitkään ollut sisämaan raja, kun samaa valtakuntaa oltiin. Kun tlanne muuttui, rajaa ylitettiin edelleen pitkin poikin eri ”ikkunoista” ja kaikenkarvaista tiedonkuljettajaa sen yli loikkasi edestakaisin maasta toiseen. Tästä kaikesta Rislakki tekee selkoa tiukan asiallisesti, sortumatta mihinkään jännärimäiseen juonenpunontaan. Joskus melkein toivoisi, että hän vähän irrottelisi ja maalailisi henkilöiden vaiheita enemmän. Järjestöjen, organisaatioiden, vaihtuvien lyhenteiden jäljillä ei ole lukijan ihan helppoa pysytellä.

Kaksi hahmoa nousee kirjassa yli muiden, kaksi monikasvoista agenttia, joiden jäljille Rislakki on uusin tiedoin iskeytynyt: Eduard Opperput ja hänen rakastettunsa Maria Zahartšenko-Šults. Kumpikin käytti monia eri nimiä. Kummankin vaiheissa riittää salamyhkäisyyttä ja käänteitä. Heidän yrityksensä, mitä ne olivatkaan, valuvat lopulta hiekkaan.  Otollisia romaanihenkilöitä he olisivat ja elokuvan sankareita,. Myöhempi Le Bureau -sarja osoittaa, kuinka vähän maailman perusrakennus on muuttunut. Vain välineet ja välikappaleet muuttuvat, vakoilutoiminnan tavoitteet pysyvät samoina.

Kiintoisa on laaja analyysi Trusti-nimisestä vastavallankumouksellisesta vakoilujärjestöstä, jonka avulla länteen muuttaneet emigrantit yrittivät sabotoida horjuvaa neuvostovaltaa ja valmistaa monarkisteille tietä valtaan paluuseen. Tragikoomista on se, että tämä järjestö osoittautuikin kommunistien taitavasti laadituksi ansaksi. Niin sanottu vastavakoilu lännestä olikin huipputaitavan neuvostovakoilujärjestöjen itsensä hoitelemaa ja ohjaamaa. Totta kai oli myös emigranttien onnistuneita terroritekoja Pietarissa, mutta aika vähiin nämä monarkistien menestykset jäivät. Murhia ja attentaatteja tehtiin molemmin puolin yhtenään.

Mannerheim on yhteydessä läntisiin yrittäjiin, mutta ei sittenkään ryhtynyt tositoimiin neuvostovallan kukistamiseksi ja vanhan kotikaupunkinsa Pietarin takaisin valtaamiseksi. Hyvin kiinnostunut hän oli entisten valkokenraalien suunnitelmista, mutta taisi varhain nähdä hajanaisen yrityksen heikot menestymisen mahdollisuudet. Silti maailmanhistoriaa siinä hetken heiluteltiin veitsen terällä. Länsivallat eivät yhdistyneet tositoimiin. Lenin voitti ja Stalin jatkoi, eikä neuvostovaltaa saatu kumotuksi ennen kuin seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin. Silloin ne tekivät sen itse.

Vakoilua on aina ja joka tasolla ja kaikkialla. Kaikki valtiot onkivat toisistaan tietoa niin paljon kuin ehtivät ja kykenevät. Tekniset menetelmät ovat huimasti kehittyneet salakirjoitusten ja henkilökohtaisen suhmuroinnin ajoilta. Nyt on alaa vallannut teollisuusvakoilu ja tekninen kybersota, jossa uusin teknologia juhlii. Mutta jotkut totuudet pysyvät, kuten äskettäin edsmenneen vakoojaveteraanin John le Carrén toteamus, johon Rislakki kovan kirjansa päättää:

”Kylmän sodan sääntö numero yksi: ei mikään, ehdottomasti ei mikään ole sitä, miltä näyttää.”

10.3. 2021