Vanha kunnon kilpahiihto on mennyt sählingiksi. Oberstdorfin viideltäkympiltä jäi ikävä jälkimaku. Maalissa oli liikaa pettyneitä, katkeria ja uupuneita. Lisäksi voittaja hylättiin. Veren maku suussa siellä sohittiin. Eihän tämmöinen ole urheilun tarkoitus.
Kun hiihdosta tehtiin tv-otollinen spektaakkeli sprintteineen ja yhteislähtöineen, saatiin tätä ryysistä, kaatuilua ja kiilaamista. Olihan ennenkin metsäladuilla kamppailua, mutta nyt siitä on tullut jatkuvaa kuvauksellista lähitaistelua. Välineet ja voiteluniksit ovat entistä ratkaisevampia. Tämä on mennyt liian kiihkeäksi tavaramerkkien väliseksi. Mutta oma viihteensä tässäkin dramatiikassa tietysti on, ja sitä kai tavoiteltiin. Jari Isometsä ehdotti paluuta väliaikahiihtoon, kannatan häntä.
Olihan sentään oikeaa riemua naisten viestissä ja miesten yhdistetyssä, parisprintissäkin. Ei kisat mitenkään penkin alle menneet. Mutta vanhan hiihtovaltikkansa Suomi on kai iäksi menettänyt, ellei nyt uusi polvi synnytä uusia komeettoja. Aina sopii toivoa. Siteeraan taas Veikko Huovista: ellei hiihdossa ja pitkänmatkan juoksuissa tule menestystä, kansan selkäranka murtuu.
Tuntuu nyt helpottavalta, kun kisat päättyvät, Moneksi tunniksi ne päivittäin ovat sitoneet ruudun äärelle. On ollut myös palkitsevia hetkiä. Kisaveikkauksessa jäin sittenkin keskitason alapuolelle. Olin kai liian toiveikas menestyksemme suhteen. En mitenkään uskonut, että suomalaiset Iivoa lukuun ottamatta hiihtävät kuninkuusmatkaa noin hitaasti. Parempaa on tuskin luvassa. Miten se Musti sanaili: onko norjalaisille annettu lapiolla lahjoja vai tekevätkö he harjoituksissa jotakin, mitä kukaan muu ei tiedä?
Kuinka muuttuikaan tunnelma toiseksi, kun vilkaisi yleisurheilun EM-hallikisoja. Siellä oli iloisia ihmisiä ja vapautunutta meininkiä. Nuoret suomalaisnaiset Lotta Kemppinen ja Ella Junnila sekä Kristian Pulli ylsivät jopa mitalisijoille ja ruotsalainen Armand Duplantis meinasi hypätä seipäällä maailmanennätyksen. Juoksutkin onnistuivat tönimättä jyrkkäkaarteisella radalla. Yleisurheilu alkoikin taas näyttää hauskalta ja vapautuneelta kilvoittelulta.
Sitten voi jälleen palata kirjojen pariin. On eräs free lancereiden laji, jota pandemia ei kurista, nimittäin kirjailijat. Päinvastoin rajoitukset suovat heille entistä paremman työrauhan. Sain suoraan tekijän kädestä Helsingissä Sari Pöyliön kolmannen teoksen Rakkauden ja tulehduksen oireita. Tänään se kehua kajautettiin jo Hesarissa. Oli syytäkin.
Pöyliö on harvoja eläviä humoristejamme, hirtehisen komiikan villi taitaja. Tällaista tarvitaan synkkien aikojen kohotteeksi. Kirja ei ole mikään keksittyjen vitsien kokoelma, vaan elämänmakuinen mosaiikki, jonka palaset hajaantuvat ja sitten kokoontuvat lukijan mielessä. Ei mikään naurujuhla, vaan hykerryttävä kirjo arkisia ihmiskohtaloita.
Sari järjesti minulle kivan keikan syyskesällä Kemijärvelle. Onneksi eivät aio siellä myydä lentokenttäänsä kiinalaisille. Siellä pohjoisessa on fiksua, taiteellisesti aktiivista väkeä.
Kun Sarin romaani kertoo erään perheen vaiheista ja kriiseistä äidin ennenaikaisen kuoleman jälkeen, aihe tuntui minullekin läheiseltä. Huokaan että noin mustia kurimuksia ei sentään meillä koettu. Mutta Pöyliö keventää poskettomilla juonen käänteillään. Hän on erityisen etevä tilannekomiikan rakentaja, jopa siihen mittaan, että joskus vauhtia kertyy jo liikaa. Mutta pitkän aikavälin nopealiikkeinen kertomus pysyy koossa ja päättyy lohdulliseen lopputoteamukseen:
”Rakkaus ei itsessään tehnyt mitään eikä taannut onnistumista. Se vain sai ihmiset yrittämään parhaansa.”
Kirjoja odottaa pinossa. Seuraavana Jukka Rislakin hyytävä vakoiluhistoria Saatan kuolla jo rajalla, jonka posti ilokseni toi tänne maakylän hiljaisuuteen. Siitä enemmän, kunhan olen sen kunnolla lukenut. Nyt jo olen oppinut, kuinka vimmatusti rajoillamme vakoiltiin ja vehkeiltiin ”iloisella 20-luvulla”. Monet kohtalot olivat vähemmän iloisia.
Kaksi kirjaa, joissa kummassakin olisi elokuvan aineksia, jos vain tekijöitä löytyy.
7.3. 2021